Seljalandfossin vesiputouksille asti saimme nauttia sadekuurojen välissä auringonpaisteesta, mutta siitä eteenpäin tuuli yltyi ja sadepilvet verhosivat meidät harmauteen. Tuuli yltyi niin kovaksi, että ajaessamme tasaisella rannikkoalangolla sen voima riitti heiluttamaan autoa. Sade piiskasi tuulilasia ja kaikki ympäröivä maisema hukkui alas tippuneiden sadepilvien alle piiloon. Olin jo heittää kirveen kaivoon koko reissun järkevyydestä. Sää oli kamala, ja näytti siltä ettei autosta voisi poistua katsomaan mitään nähtävyyttä.
Onneksi emme kääntyneet takaisin, sillä hiljalleen sade loppui. Pilvet tosin jäivät, samoin kova tuuli, mutta nyt sitä osasi olla kiitollinen jo sateettomuudesta. Ymmärsin myös paremmin, miksi autonvuokrausfirmat varoittavat auton ovien avaamista tuulisella säällä. Oli silkkaa tuuria ettei meidän pikku-Fiestamme ovi päätynyt kellumaan Atlantin aalloille.
Ajanpuutteen vuoksi emme ajaneet ihan Vikiin asti, vaan kävimme kääntymässä Dyrholavegurin näköalapaikalla. Alueeseen olisi voinut tutustua laajemminkin, mutta upea kokemus oli nähdä jo pelkästään nämä mustat hiekkarannat myrskysäällä. Nyt voin sanoa nähneeni lunninkin, joskin etäällä kallionkolossa kyhjöttämässä.
Paluumatkalla poikkesimme tielle, jonka piti johdattaa pienelle jäätikkökielekkeelle. Pikkuautolla kun ei kovin lähelle isoja jäätikköjä pääse, ajattelimme kokeilla tuuria ja katsoa mitä tien päästä löytyy. Nelisen kilometriä pitkä, sammaloituneiden laavapeltojen keskellä kiemurteleva asfalttitie johdatti meidät parkkipaikalle, josta näki kovaa vauhtia sulavan jäätikön. Lähemmäs jäätikköä olisi voinut varmasti kävellä, mutta ilta oli jo sen verran pitkällä, että lähdimme kiirehtimään kohti Reykjavikiä.
1 kommentti:
Voihan Atlantin aalloille repsahtanut ovi, kiitos aamun nauruista rouva Sanansäilä 😂😂😂 Onneksi niin ei oikeasti käynyt ja säilyitte suuremmilta traumoilta!
Lähetä kommentti