Alan pikkuhiljaa lämmetä Lontoolle, tai ennemminkin sen loputtomille mahdollisuuksille. Varsinkin Oxfordin ylisofistikoituneesta ilmapiiristä pakenemiseen Lontoo on nappivalinta. Silloin harvoin kun Lontoossa tulee käytyä, pitää painaa tukka putkella paikasta toiseen. Kaikkea siellä ei voi nähdä, ja joskus minua ärsyttääkin valita lukemattomista vaihtoehdoista ne pari-kolme, joita yhden päivän aikana ehtii tekemään ja kokemaan.
Phantom of the Opera oli taas ihan erilainen musikaali kuin aikaisemmat näkemäni. On ollut oikeastaan hienoa nähdä näin kirjava otos musikaaligenreä, joka kaikessa naiviudessaan on parhaimmillaan arjesta etäännyttävää visuaalista ilotulitusta ja houkuttelevan helppoa viihdettä. Katselulistalla on ollut ysäripoppia tykittänyt Spice Girls -floppi Viva Forever, satumusikaali Lion King, Queenin perinnöllä ratsastava We Will Rock You ja nyt tämä kummitus. Viimeisimmässä on ehdottomasti paras lavastus ja puvustus, mutta tarina ja käsikirjoitus oli melko lattea verrattuna esimerkiksi We Will Rock You:hun, jossa tarinankerronta kätki tasoja enemmän kuin pystyin rekisteröimään.
Olen vakuuttunut siitä, että musikaaliin pitää saada eturivin paikka, jotta ilmeet, eleet, lavasteet ja hikipisarat näkyvät tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Alennuslippujen metsästys parhaille paikoille onkin oma taiteenlajinsa, mutta nytkin pääsin kutittelemaan kapellimestarin niskakiehkuroita ja kurkkimaan orkesterimontussa nuuskaa jauhavien muusikoiden touhuja, (luonnollisesti suurimman osan ajasta keskityin itse musikaaliin, hehe).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti