perjantai 20. syyskuuta 2013

Pelkäätkö tankeroenglantia?

Jokunen viikko sitten Suomen lehdistössä nostettiin esiin (joidenkin toimittajien puhuma) broken English, eräänlainen "huono", epätäydellinen tai aksentillinen tankeroenglanti, jonka käyttäminen joidenkin mielestä on sangen noloa, toisten mielestä taas rutkasti parempaa kuin olla puhumatta englantia ollenkaan.

Luin aiheesta virinnyttä keskustelua ja ajattelin tarttua aiheeseen myös täällä blogissa. Kokosin tänne tiiviin, joskin samalla aika reilusti mutkia oikovan tietopaketin. On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, onko olemassa aksentiton ja täydellinen englanti, jota pitäisi tavoitella, ja joka ei kertoisi puhujan taustasta mitään.


Ei me olla ainoita aksenttimme kanssa...

Jotta voisi tavoitella tiettyä tapaa puhua englantia, pitää tietää millaisia vaihtoehtoja on olemassa. Tähän alkuun olen koonnut esimerkkejä erilaisista puhetyyleistä. Aloitetaan aihe vaikkapa tällä pienellä videonpätkällä, jossa on esitelty 21 erilaista kansainvälistä englannin aksenttia.


Koska joukosta puuttui kuitenkin vahva, kaunispiirteinen ja persoonallinen suomalainen ääntämys, voi siitä katsoa edustavan otteen tästä. Vaihtoehtoisesti voit tutustua Tarja Halosen tai Kimi Räikkösen puhenäytteisiin.



Suomalaisen tankeroenglannin ei pitäisi olla häpeä. Se on useimmiten parempi vaihtoehto kuin olla puhumatta ollenkaan. Jos oma tai toisten suomalainen tapa puhua häiritsee suunnattomasti, apua asennemuutokseen voi hakea vaikka intialaisilta alla olevasta videosta.




Brittienglannissakin on eroja

Kuten ylläolevista esimerkeistä saattoi huomata, englanti on siitä kaunis kieli, että sitä voi puhua jos minkälaisella lausunta-asulla. Jos keskitytään pelkästään Brittein saarilla puhuttavaan englantiin, tai vaikka rajattaisiin alue pelkästään Englantiin, natiivipuhujillakin on aksentteja, joista ei helpolla pääse eroon. (Ja vaikka pääsisikin, ei niistä välttämättä edes haluta eroon.) Osa puhetyylistä pohjautuu asuinpaikkaan, joten alueelliset erot kielessä paljastavat puhujan taustasta paljon.


Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, myös eri sosiaaliluokkien välillä on olemassa aksenttieroja, jotka tulivat jo yllä olevalla videollakin esiin. Puhetyylistä ja sanavalinnoista on asuinpaikkakunnan lisäksi mahdollista tehdä johtopäätöksiä siitä, löytyykö puhujalta duunari- tai yläluokkatausta, vai missä muussa nykyisistä seitsemästä sosiaaliluokasta hänellä on juuret.





Kuka keksi standardienglannin?

Englantia on siis kautta aikain puhuttu erilaisilla aksenteilla, murteilla ja sanastoilla, joiden perusteella puhuja pystyttiin identifioimaan melko hyvin omaan lokeroonsa. Jossain vaiheessa kieltä piti alkaa kuitenkin standardisoida. Ei liene yllättävää, että standardienglanniksi on kutsuttu jo kauan englantia, jota puhuttiin maan eteläosissa, rahan, vaikutusvallan ja yläluokkaisen koulutuksen keskittymissä. Oxfordin yliopisto pääsi sanakirjojensa avulla pistämään näppinsä peliin ja määrittelemään standardienglantia merkittävästi. Kieliopin, sanaston ja ääntämyksen "oikeaoppisuutta" painotettiin mm. BBC:n radiolähetyksissä ja käyttäjäkunta kasvoi viimeistään sisäoppilaitoksissa, joissa arvostettiin suuresti yläluokkaista kielenkäyttöä muistuttavaa standardienglantia. Kansan suussa tätä kielenkäyttökulttuuria onkin kutsuttu iloisesti sekaisin erilaisilla termeillä, kuten BBC English, Oxford English, the Queen's English tai Received Pronunciation (RP), joka keskittyy erityisesti ääntämisasun määrittelyyn.

Nykyään ylläolevat termit ovat muuttaneet merkitystään, kieli on muuttunut, kouluissa on hyväksyttävämpää puhua paikallisilla murteilla ja BBC:ssäkin kuulee erilaisia aksentteja. Standardienglanti täydellisine kielioppeineen on kuitenkin säilynyt kielenä, jota opetetaan englantia vieraana kielenä opiskeleville kouluissa ja jolla julkaistaan virallisia tiedotteita. Pidän sitä myös tietyllä tavalla tasa-arvoisena kielenä, sillä sen hallinta tarjoaa puhujalleen taustasta riippumatta tasa-arvoiset lähtökohdat.

Näistä syistä johtuen moni nettipalstakirjoittaja saattaa olettaa, että englannin lausumiselle on olemassa RP-standardi, josta poikkeaminen on noloa ja joka häpäisee vähintäänkin puoli kansakuntaa. Puhujalla saattaa olla kieliopin lisäksi hallussa vaikka minkälaisia kulttuurisia taitoja,  mutta poikkeavan aksentin perusteella kanssaeläjät imevät herneen sieraimeen jos toiseenkin ja vaipuvat häpeässään syvemmälle kun haudatut esi-isänsä. Toisaalta hyvään kielitaitoon kuuluu oleellisena osana se, että tulee ymmärretyksi, ja siksi selvästi artikuloitu ja kieliopiltaan virheetön englanti on varmasti tavoiteltavaa. Siihen ei kuitenkaan pääse ilman harjoittelua, joten omasta puolestani ja kokemuksen syvällä rintaäänellä haluaisin rohkaista jokaista puhumaan sitä englantia jota osaa.

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että RP yhdistetään joissakin piireissä edelleen yläluokkaisuuteen, eikä se natiivipuhujien keskuudessa ole valtavan suosittu valinta. Pitääkö siis sittenkin tunnustaa väriä ja pelata avoimet kortit pöytään piilottelematta juuriaan?

Tähän loppuun sopiikin oivallisesti vähän kärkevämpi näkökulma siitä, millaista englantia sitä pitäisikään puhua.



Ei kommentteja: