Sumun peittämä Loch Lomond

Blogipäivittelyni näyttää tulevan tällälailla purskauksittain kerran viikossa. Ehkä se kuvaa hyvin sitä, että jos ei kerran viikossa tee jotakin kivaa ja erilaista, päässä uhkaa naksahtaa. Taakse jääneeseen viikonvaihteeseen sattui osumaan kaksi piristävää asiaa: Portugalissa tapaamamme ystävä tuli käymään ja päivän kestänyt lämpöaalto laskeutui hellimään meitä. Syksyinen Edinburgh ei siis olekaan säiden puolesta niin epätoivoinen kuin voisi äkkiseltään luulla!

Koska ystävämme oli ensikertalainen Skotlannissa, ajattelin, että matka Ylämaille voisi olla mukava ohjelmanumero. Käännyimme jälleen yhden lukuisista matkanjärjestäjistä puoleen ja osallistuimme tällä kertaa päiväretkelle, joka suuntasi Loch Lomondin kansallispuistoon. Ajattelin antaa toisen mahdollisuuden turistibussin kyydissä huristelulle, sillä syyskuinen Skyen bussikuski kummitteli vieläkin mielessäni, enkä ollut ihan varma turistiryhmämatkojen sopivuudesta luonteenlaadulleni. Sää oli todella pilvinen, sateinen ja sumuinen ja ne vähät maisemat mitä näimme, vilahtivat ohi pääasiassa bussin ikkunasta. Tällä kertaa bussikuski oli kuitenkin sympaattinen ja ammattitaitoinen, eikä ollut hänen syynsä että aurinko laski varhain, pilvet peittivät maisemat ja matka-aikataulu oli niin tiukka, ettei valokuvauspysähdyksille jäänyt juurikaan aikaa. Plussan puolelle retkestä kuitenkin jäätiin, mutta tulevaisuuden retkillä arvostan kyllä suuresti vuokra-auton vapautta ja ihanaa hovikuskiani.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Doune Castle. Melko pikkuinen ja arkisen näköinen linna on tuttu Monty Python -faneille Holy Grail -elokuvasta, jossa se on osa linnojen palapeliä ja jonka takapihalla käydään mm. keskustelu pääskysten ja kookospähkinöiden suhteesta. Suuri osa elokuvassa esiintyvien linnojen yksityiskohdista on kuvattu täällä.
 

Sen jälkeen matkustimmekin koko kansallispuiston läpi sellaisessa sumussa, että herkempää olisi saattanut harmittaa. Koitin valokuvata maisemia auton ikkunasta, mutta mitä muuta niistä kuvista koskaan tulee kuin vauhtiraidallista sekundaa. Ohitimme joitain peilityyniä vuoristojärviä joista heijastui satumaisen kauniit sumuiset vuoret, mutta niitä muistoja pitää tyytyä vaalimaan verkkokalvoilla muistikorttien sijaan, sillä aikataulu ei antanut myöden niiden rannoilla pysähtymistä.

Lounaaksi ehdimme Inverarayhin, jossa oli kerrankin aikaa pysähtyä. Inverarayn herttuaparin kotilinna on yksi lukuisista Ylämaiden turistikohteista, jotka sulkevat ovet vierailijoilta talvikuukausiksi, mutta ihan tunnelmalliselta asuinpaikalta se näytti ulkoakin päin ihailtuna.

Paluumatkalla jouduimme mutavyöryn katkaiseman tien takia karttaan merkitsemättömälle armeijan käytössä olevalle kiertotielle. Maisemat jatkuivat sumuisina. Viimeinen pysähdyspaikka oli Loch Lomond, joka ei vielä koskaan ole erityisemmin puhutellut minua. Vaikka kuuluisa laulu ylistää järven kauniita rantoja, näin suomalaisnäkökulmasta katsottuna iso järvi ei kerää eksotiikkapisteitä. Loch Lomond ei kuitenkaan ole niin epätoivoinen viritelmä kuin Loch Ness, jonne en todellakaan suosittele rahojaan tuhlattavan, ellei ole mielipuolisen kiinnostunut hirviösalaliittoteorioista.

Retki oli kuitenkin onnistuneempi kuin kameraan tallentuneet valokuvat antavat ymmärtää. Ruskainen Skotlanti on kaunis ja pilvien peittämät nummet salaperäisiä. Sateiden aiheuttamat mutavyöryt tuovat matkaan yllätyksellisyyttä ja myöhemmin talvella tuiskaava lumi luo varmasti taas aivan uudenlaisen maailman laaksoihin ja vuorille. Portugalin ja Brasilian jälkeen huomaan, että kyllä se sydän sittenkin sykkii tällaiselle pohjois-eurooppalaiselle maisemalle.