Kolmisen kuukautta minulla on mennyt totutella Lissaboniin kotikaupunkina. Tai pääkaupungin rajojen ulkopuolellahan minä oikeasti asun, mutta koska almadalaisuutta ei varsinaisesti katsota ansioksi, olenkin adoptoimassa itselleni lissabonilaisen identiteettiä.
Alussa valittelin usein kuinka turvattomalta, suurelta ja sokkeloiselta Lissabon tuntuu. Mutta taidan olla vain hitaammin sopeutuvaa tyyppiä muuttamisen suhteen. Olen pikkuhiljaa tehnyt surutyötä sen asian myöntämisen suhteen, että minulle niin rakas Porto ei enää ole kotikaupunkini ja jonkinlainen suhde Lissaboniin on synnytettävä.
Ensimmäinen positiivinen kokemus saapumisesta Lissaboniin taisi olla joulun jälkeen, kun palasimme lentokentältä ja ylitimme taksilla Tejo-joen siltaa pitkin yöllisessä valaistuksessa. Toisen kerran ihastelin Lissabonin kauneutta, kun palasin lentäen Madridista. Kone kieppasi kaupungin eteläpuolelta, kaartoi kirkkaassa auringonpaisteessa koko pääkaupunkiseudun päältä, ylitti merenvihreänä välkehtivän Tejo-joen ja laskeutui lentokentälle kaupungin oransseja tiilikattoja hipoen. Lissabonissa lentokenttä sijaitsee lähes keskustassa, joten koneen laskeutuessa päivänvalolla historiallisen keskustan yli, näkymät ovat hurmaavat.
Tänään käydessäni Lissabonin puolella kahvilla, lauttamatkani osui auringonlaskun hetkeen. Kymmenen minuutin lauttamatkan katselin, miten Atlanttiin laskeva oranssina hehkuva aurinko sai sillan näyttämään silhuetilta sinistä taivasta vasten ja kuinka matalalla liikkuva muutama hassu pilvi näytti melkein törmäävän sanfransiscomaisen sillan korkeimpiin pylväisiin. Tuuli osui joelle sellaisesta kulmasta, että se sai laiturin ja lautan heilumaan niin kovasti, että henkilökunta joutui auttamaan huonokuntoisimmat matkustajat sisään. Laskuvesi oli laskenut vedenpintaa ainakin metrillä ja paljastanut laiturirakennelmien keskellä elävät kymmenet tuhannet pienet simpukat. Kaupunki näytti kovin kauniilta. Täällä asumiseen saattaa vielä jopa tottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti