Opettajanhuoneessa on vaikea löytää istumapaikkaa. Ei siksi, että siellä olisi niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että lähes jokaiselle tuolille on laskettu laukku tai ulkovaatteet. Portugalissa laukun laskeminen lattialle katsotaan huonon onnen tuojaksi, joten sohvat ja tuolit korvaavat puuttuvat lokerikot ja naulakot. (Olenpa täällä ollessani kokenut senkin, että ravintolassa tarjoilija tuo omatoimisesti ylimääräisen tuolin pöydän ääreen ja nostaa lattialla olevan laukun sen päälle.)
Meidän opettajanhuoneessamme on oma kahvila. Sieltä saa ostaa välipalaa ja lounasta klo 8-18 välillä. Hinnat ovat edullisia, joskin lounaan saaminen pitää varmistaa pari tuntia etukäteen. Muuten huone onkin sitten aika karu. Kymmeniä vuosia vanhaa rakennusta ei liiemmin ole remontoitu. Seiniä kiertävät korkkitaulut, jotka ovat täynnä ilmoituksia. Jokainen virallinen paperi leimataan. Jopa entisen kollegan hautajaiskutsu oli leimattu.
Kaikki opettajat aloittavat tuntinsa opettajanhuoneen kautta. Siellä on nimittäin hylly, jossa säilytetään kaikkien luokkien päiväkirjoja. Siisti rivi virallisia opetusviranomaisten hyväksymiä oransseja kirjoja odottaa noutajiaan jokaisen tunnin alussa. Päiväkirjaan merkitään oppitunnin tiivistelmä, poissaolijat ja opettajan allekirjoitus. Jokaisen kirjan jokainen sivu on leimattu käsin koulun leimasimella. Kyseiseen kirjaan suhtaudutaan kunnioituksella ja olenkin yrittänyt selvittää miksi se on niin tärkeä kirja. Ilmeisesti se toimii jonkinlaisena laaduntarkkailun apuvälineenä. Kuka tahansa voi tarkistaa milloin tahansa minkä tahansa tunnin tiivistelmän. Sitä en tosin ymmärrä mitä tunnin tiivistelmä kertoo opetuksen sisällöistä ja tasosta mitään...
Tätä syyslukukautta on jäljellä enää kaksi koulupäivää. Olen aivan valmis lähtemään jouluksi Suomeen ja nollaamaan ajatuksiani. Toivottavasti joulun jälkeen olen valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden lukuvuoden ja viimeisen puolen vuoden rypistyksen.
Tällä viikolla pidin seitsemäsluokkalaisille tunnin suomalaista jouluperinteistä ja valmistelin heille tehtävämonisteen. Huomasin jälleen kerran, että paikalliset oppilaat eivät suuremmin ole tottuneet opetuskeskustelujen käymiseen tai kyselemiseen. 12-vuotiaina he eivät myöskään ymmärrä englantia kovin sujuvasti, joten tuntuu kuin opettaisin vain puolella persoonallani. Meiltä puuttuu yhteinen kieli emmekä jaa samaa oppimiskulttuuria. Olen tietoisesti kieltäytynyt lähtemästä samalle raivoa-huuda-nöyryytä -linjalle, jolla paikalliset opettajat täällä tuntuvat työrauhan saavuttavan. Se ei todistettavasti paranna koulumenestystä eikä oppimismotivaatiota, joten voin ihan hyvin jatkaa omalla linjallani. Tuntuu siltä että joka tapauksessa oppilaat istuvat flegmaattisina pulpeteissaan, läksyt ovat tekemättä ja puolet oppilaista on tunneilla pihalla kuin peipposet.
Kaikkein mukavimpana työskentelymuotona täällä olen kokenut heikoimpien oppilaiden kanssa kaksin työskentelyn. Istun heidän vieressään tunnit ja rohkaisen heitä käyttämään kieltä. Edistyminen on huikaisevaa, ja rohkeuden karttuessa oppilaiden sanavarastokin alkaa täydentyä jostakin muistin takalokeroista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti