Nyt on toudella huva fiivis!

Tänään on hyvä päivä. Olen onnellinen huomatessani, että kerrankin kaikki tuntuu sujuvan nappiin ja päivä täyttyy onnistumisista. Viime aikoina on ollut vähän liiaksikin tahmeaa vähän kaiken kanssa, mutta näemmä sitä aina jossain vaiheessa ponnistetaan ylös.

Opettaessani tänään viimeistä päivää yksityiskoulussa sain oppilailta lahjaksi kirjan, jossa oli kuvia minusta. Kuvat olivat kerrassaan sympaattisia. Portugalilaisilla on taito saada muut tuntemaan itsensä erityiseksi. He ovat hirveän vieraanvaraisia ja lämpimiä. Siksi täällä on varmasti niin mukava olla.

Kotimatkalla poikkesin Lissabonissa italialaiseen lempiravintolaani, jossa hellittelen itseäni aina silloin tällöin maailman parhaimpiin kuuluvalla rucolapitsalla. Tiedättekö tunteen, kun aina joskus löytää annoksen, jonka maku on niin jumalainen, että se poistaa kaikki maailman murheet niinä hetkinä kun sitä syö, eikä silloin tee edes mieli kokeilla muita annoksia.

Juttelin naapuripöydässä istuneiden neljän brittituristin kanssa  ja he luulivat minua britiksi sujuvan englantini vuoksi. Se lämmitti sydäntä. He olivat vain yhden iltapäivän visiitillä Lissabonissa kolme viikkoa kestävän Välimeri-risteilyn päätteeksi. (Ehkä Välimeri-kierroksen jälkeen hieman heikompikin englanti alkaa tuntua sujuvalta. Heh, kaikki on niin suhteellista.) He olivat kiinnostuneita kuulemaan elämästäni Portugalissa ja innoissani eläkeläispoppoolle kerroinkin, opettajia kun olivat vielä kaiken lisäksi. Tuntui kivalta huomata, että oikeastaan tiedän aika paljon maasta ja sen kulttuurista. Brittituristien jälkeen jatkoin keskustelua tarjoilijoiden kanssa. Olin syömässä hiljaiseen aikaan, joten heillä oli aikaa opettaa minulle portugalia ja jutella niitä näitä.

Paluumatkalla törmäsin kaiken lisäksi kollegaan, jolta kuulin hyviä joulumyyjäisvinkkejä. Uudessa kaupungissa on ihana huomata, että jossain vaiheessa on asunut riittävän kauan tunteakseen edes jonkun kanssamatkustajista. Siitäkin tulee hyvä mieli.

Kotiin tullessani olin hämilläni siitä, kun ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Olisihan minun pitänyt arvata, että senor vuokraisäntä oli tullut siivoamaan puutarhaa. Hän käy kerran-pari viikossa täällä, eikä siihen ole oikein mitään sanomista. Ovikelloa hän soittaa, mutta sen pidempää varoaikaa ei saapumisiin yleensä liity. Tällä kertaa kävin hänen kanssaan kuitenkin ensimmäisen portugalinkielisen keskustelun joulusta ja uudenvuoden vietosta. Ei keskustelun tasossa hurraamista ollut, mutta ensimmäistä kertaa kykenimme kommunikoimaan ja keskustelemaan ja hänkin huomasi edistyksen.