Odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Junailemme 300 kilometrin päähän pohjoiseen nauttimaan ystävien seurasta. Alun perin ajattelimme varaavamme mukavan hotellihuoneen ja nauttivamme pienestä kahdenkeskisestä lomasta, mutta sehän tuntui ystävistämme aivan hullulta idealta. Miksi eristäytyä ja lisäksi maksaa kalliista hotellista, kun voi aina yöpyä kavereiden vanhempien luona!
Ennen kuin ehdimme kertoa omista suunnitelmistamme mitään, meille oli hoidettu majoitus kodista, jonka asukkaat eivät puhu sanaakaan englantia. Siellä meille on sovittuna illallinen, kyyditys kaikkialle mihin haluamme ja peti. Enää tämänkaltainen järjestely ei hämmennä minua niin paljon kuin se olisi hämmentänyt aikaisemmin. Yhdessä tehdään, yhdessä mennään ja perhe, perhe on aina kaiken keskipiste täällä.
Sosiaaliset suhteet ja yhdessä oleminen menevät täällä muutenkin monien suomalaisessa yhteiskunnassa arvostettujen asioiden edelle. En ole koskaan kuullut kenenkään täällä pohtivan sitä, onko soveliasta liittyä seuraan tai häiritäänkö liiaksi toisten yksityisyyttä tai omaa rauhaa. Sen sijaan ajatusta siitä, että "sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni" viljellään usein, tai paremminkin sitä eletään todeksi kuin toistettaisiin ääneen.
Viikonloppuna meidät on kutsuttu mukaan myös parin vuoden takaisen kuntosalimme jouluillalliselle. Äkkiseltään sitä tuntuu oudolta osallistua tilaisuuteen, sillä meillä ei ole enää aikoihin ollut asiakassuhdetta kyseiselle salille, satumme vain tuntemaan muutaman työntekijän sieltä. Ystävämme mielestä huoli on kuitenkin turha. Me olemme hänen kanssaan liikenteessä ja silloin me voimme mennä ihan mihin tahansa. Yhdessä mennään. Yhdessä tehdään.
Olenkin päättänyt lopettaa ajattelemisen ja suunnittelemisen. Se on ainoa tapa täällä säilyttää mielenterveys. Katsotaan mitä tapahtuu ja eletään sen mukaan. Yksin meidän tuskin tarvitsee kuitenkaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti