Ajatuksia, aterioita, Algarvea

Täällä on taas junalakko. Kuten oli viimeksi jouluna, ja kuten on säännöllisen epäsäännöllisesti ollut jo vuosia. Junalakot ovat omissa silmissäni alkaneet jo hieman kärsiä inflaatiota. Vaikka tuenkin koko sydämestäni paikallisen työväen taistelua puuttuvien oikeuksiensa puolesta, määrän sijaan pitäisi mielestäni keskittyä laatuun. Junalakot ovat täällä niin yleisiä, että jopa turistioppaat kehottavat niihin varautumaan. Paikallinen lehdistökin tyytyy kirjoittamaan lyhyesti ja toteavasti tyyliin "btw, junaliikenne on taas lakossa". Ei tällaisella viestinnällä minun silmissäni edistetä suuria tavoitteita ja saada myötätuntoa rautatieväen puolelle.

No mutta, onnistuimme kuitenkin pääsemään viimeisellä ja ainoalla junayhteydellä Algarvesta takaisin Lissaboniin. Toisaalta harmitti lähteä sieltä niin aikaisin, sillä yllätyksekseni kahdenkeskiseksi ajantapporeissuksi ajateltu matka osoittautuikin hienoksi seikkailuksi. Kerta toisensa jälkeen en voi kylliksi ylistää sitä tunnetta, kun luulee olevansa ypöyksin toisella puolella Eurooppaa ja yhtäkkiä huomaakin, että portugalilaiset tuttavat ovat jälleen ympärillä ja kutsuvat avosylin luokseen.

Kuten olen kymmeniä kertoja aiemmin jo todennut, kaikki kertomisen arvoiset sosiaaliset tapahtumat keskittyvät aina ruokapöydän ympärille. Näin kävi tälläkin kertaa. Nautittuamme illallisen sattumalta Faroon saapuneen kaverimme perheen kanssa saimme seuraavalle päivälle lounaskutsun tutkijakollegan perheen loma-asunnolle Taviraan. Ryskytimme sinne paikallisjunalla ihaillen upeita talvisia maisemia Algarven rannikolla. Kaktukset, flamingot, loputtomat appelsiinipuuviljelmät ja kirkkaansiniseltä taivaalta valkoiseksi kalkitut talot säihkymään saava aurinko olivat kaunista katseltavaa. Meitä oltiin vastassa juna-asemalla ja ajoimme vielä kymmenisen minuuttia kohti sukupolvelta toiselle siirtynyttä entistä maalaistaloa.

Rakennus oli kaikkea sitä, mistä olin aina haaveillut ja mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Korkealla mäenkukkulalla sijaitseva keltainen tiilikattoinen rakennus kylpi auringossa. Ympäröivillä rinteillä kasvoi sitruunoita, appelsiineja, oliiveja, manteleita ja lukuisia muita puita, joista osa oli tosin melko riisutussa talviasussaan. Pihalla juoksenteli koirien lisäksi perheen kolme lasta. Olohuonetta koristi joulumänty. Kattotasanteelta näkyi horisontissa välkehtivä meri. Talo oli kertakaikkiaan kaikkea sitä, mistä olen aina haaveillut ja millaiseksi olisin halunnut itä-helsinkiläisen kaksionikin muuttaa (tunnetusti melko laimein lopputuloksin).

Iltapäivän auringonpaisteessa oli riittävän lämmintä ulkoterassilla lounastamiseen. Meitä varten oltiin valittu paikallisia perinneruokia, pieniä simpukoita alkuruoaksi ja seepiaa pääruoaksi. Jälkiruoaksi saimme oman tilan appelsiineja, raikkaita ja makeita. Lounas oli maittava ja kevyt. Harmiksemme kahvin jälkeen pitikin jo kiirehtiä takaisin junalle kohti Lissabonia. Mukaan viemisiksemme saimme ison muovipussillisen appelsiineja, sitruunoita ja tuoreita laakeripuun oksia, sekä kutsun tulla uudestaan. Mutta kuten mielelläni usein ajattelen, pitää lähteä, jotta voi palata.