Kaksi vuotta sitten asuessani Portossa hieroin lähempää tuttavuutta vakilounaspaikkani brasilialaisten myyjien kanssa. Eräänä päivänä he sitten vain pyysivät minua katsomaan jalkapallon MM-kisoja jättiscreenille keskustaan ja nykyään pidämme jopa satunnaisesti yhteyttä naamakirjassa. Sitä ei koskaan tiedä mistä uusia tuttavuuksia saa.
Siksi olenkin täällä Lissabonissa koittanut pitää silmäni ja korvani auki sosiaalisten suhteitten kehittelyn suhteen. Uusiin ihmisiin on pakko tutustua jossain, jotta saa edes jonkinlaisia sosiaalisia piirejä luotua. Lempi-italialaisen lounasravintolani tarjoilijat alkavat olla jo tuttuja, ja usein ehdimmekin jutella pitkät pätkät siellä käydessäni. (Näyttää siltä, että kukaan muu kuin suomalainen ei syö täällä neljän ja viiden välissä. Se on kertakaikkiaan väärä aika sekä lounaalle, että illalliselle, joten olen usein tuohon aikaan ravintolan ainoa asiakas.)
Tänään yllätyin, kun kuulin, että eräs tarjoilijoista on alunperin Intiasta eikä hänkään osaa puhua portugalia kuin ravintolasanaston verran. Hän oli ollut töissä pari vuotta Portugalissa paremman palkan toivossa. Tuntuu niin hurjalta törmätä täällä elämän tosiasioihin ja käsittää, kuinka huonoissa ja epävarmoissa olosuhteissa suurin osa maailman ihmisistä työskentelee ja miten suuria uhrauksia ihmiset tekevät oman elämänsä suhteen saadakseen edes pikkuisen paremmat puitteet elämälleen. Ehkä kyseinen tarjoilija on samassa tilanteessa kuin me, ehkä hänkin eli kielipuolena kaukana kotoaan ja olisi kaivannut uusia kavereita ja halunnut hieroa lähempää tuttavuutta, mutta sisäinen jörrikkä-suomalaiseni piti muurit niin korkealla, että lähempi tuttavuuden hierominen taisi jäädä tuleviin lounaskertoihin.
Nykyään on kovin muodikasta harrastaa "speed-datingia", eli tutustua pikavauhtia eri ihmisiin löytääkseen mahdollisen seurustelukumppanin. Minunkin pitäisi uusien tuttavien saamisen suhteen harjoitella jotakin vastaavaa "speed-getting-to-know -tekniikkaa". Olen ystävien suhteen aika hitaasti lämpeävää sorttia, eli tarvitsen pitkän ajan luodakseni toivottavasti pitkäaikaisia ihmissuhteita. Täällä minun pitäisi olla huomattavasti kustannustehokkaampi. Pitäisi entistä enemmän vain kokeilla kepillä jäätä ja tutustua ihmisiin etsimättä ensisijaisesti mitään kovin syvällistä yhteyttä.
Illalla saimme kutsun lähteä yliopistolaisten kanssa illalliselle. Heillä oli mukanaan amerikkalais-meksikolainen perhetuttu, joka opiskeli Espanjassa. Söimme illallista marokkolaisessa ravintolassa, jonka tarjoilija oli suomalainen, ruotsissa kasvanut ja portugalilaisen naisen nainut mies. Naapuripöydässä illallisti ryhmä ruotsalaisia. Puolen yön lähetessä väsymys painoi sen verran, että tuntui mahdottomalta keskustella tarjoilijan kanssa suomeksi, pöytäseuran kanssa englanniksi sekä portugaliksi ja huudella naapuripöytään ruotsiksi. Tuntui kuitenkin kivalta päivän päätteeksi huomata, kuinka moninaisia kulttuureja, kieliä ja tarinoita maailmaan mahtuu.
2 kommenttia:
Oi kun ihanaa! Tilanteet, joissa saa heitellä tuolla tavoin eri kieliä on ihania tietyllä tavalla ja ainakin minulle näin ujona suomalaisena tulee aina jälkikäteen fiilis, että "hitto, mähän osaan sittenkin aikasta hyvin kieliä!".
Yleensä sitä vähättelee sitä omaa kielitaitoaan, mutta tollasissa tilanteissa huomaa, että ne omat heikommatkin kielet on itse asiassa ihan hyvin hallussa.
Eihän kaikkea tarvitse aina osata täysin kieliopillesesti oikein eikä sanavarasto tarvitse olla nativen tasoa! :) Niitäkin kieliä voi siltikin käyttää..
Ehkä meni vähän asian vierestä, mutta tulipahan sanottua... :)
Kivoja kirjoituksia sulla! :)
Kiitos Anonyymi kommenteistasi! Samaa minä yritän oppilaillekin täällä sanoa, rohkeus puhua kasvaa, kun uskaltaa hetkeksi päästää irti itsekritiikistä kieliopin suhteen. Kun ottaa vielä avuksi kädet, ilmeet ja eleet, ymmärretyksi tuleminen varmistuu.
Hyvää kesän alkua!
Lähetä kommentti