Portugalissa on muitakin suomalaisia opettajana ja yhden heistä tapasin muutama päivä sitten kahvikupin ääressä. Kolme tuntia hurahti kuin siivillä ja minusta tuntui, että vertaistapaaminen antoi pitkästä aikaa (tai kenties ensimmäisen kerran) mahdollisuuden tuulettaa omia ajatuksia ja jakaa kokemuksia. Kollegallani oli hyvin monesta asiasta samankaltaisia kokemuksia kuin minullakin, ja se sai oloni huojentuneeksi. Paikallisessa opetuskulttuurissa on huomattavia eroja siihen, mihin itse olen tottunut, joten syy sopeutumattomuuteeni ei ainakaan täysin ole minussa. Osin kyse on varmasti kulttuurishokista, osin kielimuurin tuomasta vaikeudesta, mutta minun on vaikea löytää tilaa oman opetustyylini ja opettajuuteni toteuttamiselle, enkä sen suuremmin koe haluavani oppia paljoa paikallisestakaan tyylistä.
En katso tarkoituksenmukaiseksi tai edes mahdolliseksi kirjoittaa täällä blogissa yksityiskohtaisia kuvauksia oppitunneista, mutta yritän jakaa teille lukijoille muutamia näkökulmia, jotka ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista opettajankoulutusta ja opettajien ammattitaitoa aivan uudella tavalla. Samalla näen valtavan merkityksellisenä sen seikan, että Suomessa opettajat ovat järjestäytyneet ja ammattikunnan etuja ajetaan yhteisesti.
Suomen peruskoulujen opetussuunitelman perusteet kuvailee alkulehdillään opetuksen arvoperustan, johon kuuluu mm. kriittiseen ajatteluun kehittäminen sekä ajattelutapojen uudistaminen. Sen lisäksi se kuvailee hyvän oppimisympäristön kriteerit ja kuvailee minkälaiselle pohjalle oppimiskäsityksen tulisi pohjata. Opetussuunnitelmateorioita ja opetuksen järjestämistä on tahkottu opettajankoulutuksessa. Jopa opintojeni alkuvaiheessa pilkaamani pedagogisen käyttöteorian käsite on valloittanut vanhemmiten sydämeni. Aikasemmin olen pitänyt näitä sisältöjä joko itsestäänselvyyksinä tai sitten turhina diipadaapa-juttuina, mutta vasta seurattuani opetusta, joissa näitä elementtejä ei nähdäkseni tuoda kovin vahvasti esille, olen alkanut ymmärtää näiden sisältöjen ja tavoitteiden merkityksen.
Tällä hetkellä minulla on oivallinen mahdollisuus tutustua koululaitokseen, jossa oppimistulokset ovat vertailututkimusten perusteella heikkoja, opettajien ammattikunta huonosti koulutettua, vähän arvostettua ja tämän seurauksena sekä oppilaat, että opettajat ovat heikosti motivoituneita keskittymään siihen, mitä tekevät.
Aina tuntien ja opetuksen seuraaminen ei täällä ole helppoa. Jotkut opettajien ratkaisut saavat mieleeni nousemaan kymmeniä kysymyksiä. Minusta tuntuu, että opettajat ovat täällä taidoiltaan ja tiedoiltaan hyvin paljon toisistaan eroavia, ja tuntuu valitettavalta sanoa, että joidenkin opettajien paras paikka ei varmaankaan ole koulussa.
Yleisesti ottaen perusasia opetuksessa on varmasti se, että on haastavaa kehittää oppilaiden ongelmanratkaisukykyä, ajattelutaitoja tai oma-aloitteisuutta, mikäli oppilas pelkää tulevansa nöyryytetyksi tai pilkatuksi. Joillakin tunneilla täällä muistisääntöjen ja asioiden kertaamisen sijaan virheiden alleviivaamiseen käytetään loputtoman paljon aikaa. Joillakin tunneilla minusta tuntuu, että virheelliset vastaukset saavat enemmän huomioita kuin niiden korjaus tai osaamisesta palkitseminen. Tällaisilla tunneilla, joilla opetus on toteavaa, kysymyksille ja perusteluille ei ole sijaa, oppilaiden pohtiva asenne puuttuu lähes vallan. Oppilaat tuntuvat joskus olevan kuin peloissaan olevia koiranpentuja. Kaikki oppilaat eivät jaksa yrittää miellyttää tunnin pitäjiä, vaan jättävät koulun toissijaiseen asemaan, samalla kun motivaatio opiskeluun hukkuu. Sitten suureen ääneen ihmetellään, miksi oppimistulokset ovat Euroopan heikoimpia.
Joidenkin opettajien metodeilla kurinpito pohjautuu ulkopuolisen silmissä mielivallalle. Loogisia syy-seuraussuhteita ei aina ole, kuten ei myöskään omissa silmissäni loogista rangaistuskäytäntöä. Motivoiminen ja kehuminen puuttuu suurelta osin. Mikäli käytöshäiriöistä raportoidaan liiaksi, seurauksena on määräaikainen erottaminen koulusta. Tätä hyvin yleistä rangaistusta ei voi kehua kovin menestyksekkääksi "varhaisen puuttumisen malliksi" tai tukitoimien tarjoamiseksi. Sivutolkulla kirjoitettuja ja kymmeniä kertoja toistettuja "En enää koskaan..." löytyy monen oppilaan muistiinpanojen joukosta.
Tietenkään en voi väittää, että tämä koskisi jokaista opettajaa ja koko koulujärjestelmää. Ketju nyt vain sattuu usein olemaan yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Yksityiskouluista ja hyvämaineisista julkisista kouluista löytyy varmasti valtavasti ammattitaitoista opetushenkilökuntaa ja motivoituneita ja lahjakkaita oppilaita. Valitettavasti niitä kouluja, joissa asiat eivät näin hyvin ole, on huomattava määrä. Luotan siis lukijoiden arvostelukykyyn mitä tulee yleistyksiini.
Mutta syy ei varmasti ole pelkästään yksittäisien opettajien harteilla. Opettajien koulutustaustaan on alettu kiinnittää huomiota vasta viime vuosina. Takavuosina opettaminen oli jotakin, mitä paremman puutteessa ajauduttiin tekemään, joten en yhtään ihmettele, että osalta opettajia puuttuu kyky tai halu reflektoida omaa toimintaansa. Kilpailu opetuspaikoista on kovaa ja työt pääosin lyhyitä pätkiä eri puolilla maata. Työtä on otettava sieltä, mistä sitä tarjotaan, mikäli aikoo kerätä opetuskokemusta. Opettajien vertaisarviointi kouluissa ei nähtävämmin edistä yhteishenkeä vaan tuntuu johtavan veriseen kilpailuun. Opettajien huono kohtelu näkyy todennäköisesti työhyvinvoinnissa, tai todennäköisemmin pahoinvoinnissa. Kierre on valmis. Kukaan ei puolusta opettajien oikeuksia ja etuuksia. Opettajat väsyvät, eikä tämä auta opettamisen parantamiseen.
Usein oppitunneille mietin, mitä sanoisivat suomalaiset harjoittelukoulun ohjaavat opettajat seuratessaan paikallista opetusta. Millaista palautetta he antaisivat opettajille? Mihin he puuttuisivat, mistä pyytäisivät perusteluja? Mitä opettajat vastaisivat? On ehkä virheellistä sanoa, etten omaksu täältä mitään mukaani, mutta en totta tosiaankaan vielä tiedä, mitä se voisi olla ja miten tämä tulee vaikuttamaan tulevaisuuteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti