Seurapiirirakkoa treenaillessa

Tänään on ollut melkoinen koiranilma. Päivällä selvisimme vielä sateella, mutta iltaa kohden taivaalta alkoi tippua märkiä rättejä. Ei siis varsinaisesti paras päivä muuttaa, mutta päivä se jäätäväkin päivä on muiden joukossa.

Saavuimme iltapäivällä uuteen kotiimme. Edelliset asukkaat olivat ehtineet juuri muuttaa alta pois, joten pääsimme levittäytymään rauhassa yläkerran huoneisiin. Matkalaukkuja purkaessa tuntui siltä, että taas on tullut pakattua aivan liikaa vaatteita mukaan. Jos kuukausi selvittiin käsimatkatavaroilla, mihin ihmeeseen sitä tarvitsee niitä loppuja?

Kävimme lähiostoskadulla ostamassa ruokaa kaappiin ja syömässä intialaisessa ravintolassa. Kokemus oli melko karmiva, ruoka mautonta ja kahvi täynnä poroja. Kaiken lisäksi tarjoilija oli täysi urpo. Ajattelimme sitten käydä hankkimassa korvaavia kokemuksia lähikahvilasta, joka suljettiin nenämme edestä yli puoli tuntia ovessa mainittua sulkemisaikaa ennen. Kotiin kävellessämme olimme kuin uitettuja koiria tietämättä itkeäkö vai nauraa. Ehkä lohtusyömisen aika on ohi, kun vihdoinkin kiertolaiselämä päättyi.

Mutta millainen tämä kolmoskerroksen penthouse nyt oikein on? Makuuhuone on täällä ehdoton lempparini. Vaaleat seinäpinnat ja upea ruskea lankkulattia ovat parasta huoneessa, unohtamatta kaunista avotakkaa. Harmi vain, että lattialle on levitetty aivan karmea aikansa nähnyt itämainen matto, joka peittää valtaosan lattiasta. Ehkä jonain päivänä käärin sen rullalle ja heitän komeroon.

Olohuone on täällä kuin suoraan isoäidin kellarivarastosta sellaisine antiikkihuonekaluineen, että niistä voi aistia ajan patinan lisäksi edellisten käyttäjien ihosolukot. No, ehkei tilanne ole noin paha, mutta sanotaanko niin, että jokaisella nojatuolilla on vähintäänkin oma sielunsa puhumattakaan fyysisistä ominaisuuksista. Lattialle on levitetty neljä tai viisi jättimäistä mattoa limittäin ja lomittain, ja kokonaisuus on rehellisesti sanottuna aika karmea. Tilaa meillä on täällä kuitenkin vähintään kaksi kertaa enemmän kuin missään aikaisemmassa asunnossa.

Keittiö on omanlaisensa, sellainen kai, millainen se on ollut 70-luvulta lähtien. Kova mineraalipitoinen vesi on tuhonnut kaiken mihin se on koskenut. Kova vesi on muutenkin täällä sellaista, mitä inhoan.

Mutta kylpyhuone. Se on aivan oma lukunsa. En ole vielä uskaltanut mennä sinne, koska se on pelottava paikka. Kestän kyllä sen, että siellä ei ole sekoitushanaa. Voin sietää siellä kokolattiamatonkin, jonka päälle on viritetty suihkuverholla varustettu kylpyamme. Mutta vessanpönttö on aivan käsittämätön teollisen muotoilun maanantaikappale. Pelkään tippuvani sen läpi kolme kerrosta alaspäin tai imeytyväni vähintään johonkin 1700-luvulle. Luulin jo, että lapsena kammoamat kovaääniset laivan vessat olisivat jääneet viimeiseksi vessapeloksi, mutta piti tämäkin näemmä vielä kokea.