Tahdosta riippumatonta tylyyttä

Tapasimme perjantaina naisen, johon tutustuin, kun hän opiskeli vaihto-oppilaana samaan aikaan kanssani lukiossa. Elämä on johdattanut meidät molemmat mutkien kautta asumaan Englantiin, joten reilun vuosikymmenen jälkeen oli mukava päästä vaihtamaan kuulumisia. Oli todella mielenkiintoista tavata henkilö, joka kuluneina vuosina on asunut kolmella eri mantereella, mutta jonka kanssa pystyi englantilaisen kulttuurin lisäksi luontevasti keskustelemaan suomalaisesta elämänmenosta ja yhteisistä nuoruusajan tuttavista. Innostuimme hänen kanssaan korkkaamaan myös ensimmäisen paikallisen pubin, joka oli samalla askel kohti kulttuurista integroitumista.

Joskus on helpottavaa tiedostaa, kuinka tiivisti kantaa omaa kulttuuriperimää mukanaan, tosin sen huomaaminen voi joskus olla aika kiusallistakin. Ai mitä tarkoitan? Kuten olen joskus aiemmin tainnut todeta, kielitaitoni vaatii aika paljon hiomista. Vaikka arkipäivän kommunikointi on sujuvaa, minulta tuntuu puuttuvan iso osa siitä hienosäädöstä, jolla viimeistellään sujuva vuorovaikutus. Pienet kohteliaisuudet ja sanavalinnat ovat melko tärkeässä roolissa, puhumattakaan siitä, mitä kirjoittamattomia sääntöjä englantilainen luokkayhteiskunta pitää sisällään.

Oma "ongelmani" taitaa olla kohtuuttoman suora asioiden ilmaisu ja impulsiivisuus. Kuten Suomessa on monesti tapana, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä kiertelemättä ja kaartelematta. Jos vastaus on ei, silloin se on ei. Tai jos mielipide on valmiiksi muodostettu ja sitä kysytään, olen valmis sen kertomaan. Täällä minun pitäisi kai opetella hieman muodollisempi tapa ilmaista itseäni, jotta töksäyttelisin kuulijoiden mielestä vähemmän. Loppujen lopuksi en tarkoita koskaan mitään pahaa, olen vain valmis kertomaan mielipiteeni.

Viikko sitten joku henkilö soitti vuokraamamme viikkoasunnon lankapuhelimeen. Hän ei esitellyt itseään, mutta ystävällisesti tervehdittyään hän kysyi "May I speak with the owner of the house?" Luulen, että kyseessä oli markkinointipuhelu, mutta mietin silti kuumeisesti mitä vastaisin. Todellisuudessahan en tiennyt, kuka asunnon omistaa, eikä soittaja olisi mitenkään omistajan kanssa voinut puhuakaan. Asiallisesti päätin sitten vastata niinkuin asia oli, lyhykäisyydessään siis "no". Seurauksena siitä minulle lyötiin luuri korvaan. Viikon ajan olenkin naureskellut sille, kuinka tylyltä taisin kuulostaa sitä kuitenkaan tarkoittamatta.

"Hyvä herra, kiitos että soitatte ja mielelläni vastaisin myöntävästi esittämäänne kysymykseen, mutta valitettavasti en juuri tällä hetkellä pysty teitä auttamaan kysymässänne asiassa." Tämän kun saisi yllättävässä tilanteessa tulemaan sujuvasti selkärangasta englannin kielellä, saattaisin jatkossa selvitä ilman luurin paiskaamista korvaan.