Takana kahdeksan tunnin yöunet ja 32 tunnin vuorokausi. Siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siitä syystä heräsin virkeänä neljältä aamuyöllä ihmettelemään öistä San Franciscoa. Olen ehkä elämäni tähänastisista hotellihuoneista parhaassa. Kuudennentoista kerroksen kulmahuoneessa jonka ikkunoista pääsen sängyssä makoillen seurailemaan kaupungin heräämistä uuteen päivään ja auringon nousua.
Niin, tosiaan, saavuimme siis eilen Kaliforniaan, en tainnut siitä mainitakaan. Kyseessä on miehen työmatka, jolle pääsin lähtemään mukaan. Englannissa asuessa tällaiset mahdollisuudet pitää hyödyntää, sillä lentoyhteyksien kätevyys näkyy matkustusajoissa ja hinnoissa. En tosin etukäteen ollut suuremmin innoissani koko reissusta, sillä käsitykseni Amerikan isoista kaupungeista tiivistyi McDonaldsiin, jengiväkivaltaan ja pinnalliseen elämänmenoon. Odotukset olivat siis niin alhaalla, että niiden ylittymistä ei voi pitää suurena ansiona. Toisekseen, en ole ollut koskaan kovin innoissani "lähtemään matkoille matkoilta". Tällä tarkoitan sitä, että kun elää arkea, jossa jokainen päivä on matkalla oloa, ei useinkaan riitä energiaa lähteä sieltä vielä matkoille. Mutta täällä ollaan.
Ja onneksi täällä ollaan. Ensimmäinen vuorokausi on ollut niin lupaava ja sopivasti silmiä avaava, että en malta päästä kävelemään kaupungin mäkisiä katuja ja katsomaan Tyyntä valtamerta. Kaikki on sujunut tähän asti hyvin. Suora lento oli miellyttävämpi kuin osasin kuvitella. Lento lähti vasta puolilta päivin, joten saimme alle hyvät yöunet. Olimme perillä iltapäivällä, joten valoisaan aikaan kaupungin ollessa hereillä, oli mukava matkustaa hotellille. Hotellihuone oli loistava ja kaupunki jotenkin avaran, raikkaan ja miellyttävän tuntuinen. Hyviä fiboja on vaikea kuvailla tarkemmin, mutta mikä tärkeintä. ensivaikutelma nosti tunnelmaa ja edessä oleva viikko tuntuu kiinnostavammalta kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Englanninkielisestä maasta toiseen on mielenkiintoista hypätä, tuntuu kuin kaikki säilyisi samana, mutta kuitenkaan ei sitä ole. Tosin puhumaani englantia ei ymmärretä. En tiedä johtuuko se siitä, että väsyneenä mongerran epäselvää kieltä, vai onko Oxfordin ja San Franciscon englannissa niin suuri ero, että palveluammateissa toimivat ihmiset vain jäävät toljottamaan minua epätoivoisina siitä, etteivät ymmärrä mitään. Automaattisesti yritän puhua selvemmin, jonka seurauksena painotan sanoja vielä vahvemmalla brittiaksentilla. Voivoi sentään. Pienet ovat ihmisen murheet.
Toinen ensimmäisenä päivänä huomioni saanut ilmiö on kadulla olevat kerjäläiset ja kodittomat. Toki niitä Lontoossakin näkee ja Oxfordissa, mutta jokin on erilaista. Harhaisena ja aineissa tai selvästi mielenterveysongelmaisia ihmisiä on joka puolella kantakaupunkia. Nukkumassa, kaivamassa roskiksia tai vain... olemassa. Heidän kanssaan kontaktissa olemista on ilmeisen suotavaa vältellä, mutta sitä kautta ilmiöstä tulee vielä vaikeampi käsitellä ja heidän olemassaolonsa ohittaminen alleviivaa epätasa-arvoisuuden todellisuutta vielä enemmän.
Tätä kirjoittaessa aurinko on noussut. Mies yrittää vielä epätoivoisesti jatkaa uniaan, mutta minusta 6.40 on aivan sopiva aika herätä lomalla aamiaiselle. Vielä pari tuntia sitten kaupungin kaduilta kaikunut huutelu on vaihtunut lakaisukoneiden pärinäksi ja pikkuhiljaa kadut alkavat täyttyä autoista. Millainenhan aamiainen täällä on. Täytynee lähteä ottamaan selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti