Lissabonin katuelämää

Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä päätin vapaapäiväni kunniaksi jäädä kävelemään Lissabonin katuja. Olin iloisella ja jokseenkin suorapuheisella tuulella ja erityisesti katukauppiaat saivat tämän tuta. Ensimmäisenä kohtasin senegalilaisen puukorukauppiaan. Puistonpenkillä auringon kuumottavasta syleilystä nauttiessani kuulin jo kaukaa helisevän ja kolisevat askelluksen, joka lähes poikkeuksetta ennakoi lähestyvää korukauppiasta. Minulla ei ollut tarvetta, eikä suurempaa kiinnostusta ostaa yhtään puurannerengasta, mutta koska kauppiaat ovat yleensä ystävällisiä minulle, ajattelin olla tänään erityisen ystävällinen myös heille. Vastailin korukauppiaan standardikysymyksiin kotimaastani hymyillen, ja kysyin samoja kysymyksiä häneltä. Jossakin vaiheessa senegalilaismies ymmärsi, etten aio mitään ostaa ja toivottelimme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Lounaspöydässä ulkoterassilla kohtasin parit aurinkolasimyyjät. Ensimmäinen oli harvinaisen päättäväinen myyntipuheissaan. Minun olisi pitänyt ostaa aurinkolasit häneltä siksi, että olisin saanut erityisen hyvään hintaan uudet lasit, sillä kaikilla naisilla pitää olla eri asuihin sopivat aurinkolasit. Kun olin tovin toistellut, ettei minulla ole mitään tarvetta uusille, vetosi hän siihen, että voisin kauppiasparkaa auttaa edes taloudellisesti. Niin kauan hän siinä jankkasi, että ravintolan tarjoilijatkin alkoivat jo tilannetta seurata. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka aurinkolasikauppias ei näin lie ajatellut. Hyvät päivänjatkot toivotin hänelle kuitenkin.

Jälkeenpäin minua alkoi vähän harmittaa, kun sanoin muutamalle ravintolan sisäänheittäjälle rumasti. Ensimmäinen oli mies, joka puoli vuotta on toistuvasti tulkinnut meidät venäläisiksi ja harasoota hokien koittaa saada meidät lukemaan venäjänkielistä menua. Ystävällisesti ilmoitin hänelle, että minua suomalaisena loukkaa se, että minua jatkuvasti epäillään venäläiseksi, enkä tästä syystä halua tulla kyseiseen ravintolaan. Tiedetään, eihän tuo nyt niin iso asia ole, työtänsä he vain tekevät ja saatan minä venäläiseltäkin näyttää, mutta joskus tällaiseen puoli vuotta kestäneeseen epäkohtaan on tartuttava.

Seuraavan kulman takana toisen ravintolan nuori sisäänheittäjäpoika aneli ensimmäisten ei-kiitosteni jälkeen, että jäisin edes keskustelemaan hänen kanssaan. Sekunnin sadasosan mietittyäni tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole mihinkään kiire, ja jos hän kaipaa juttuseuraa, voin ihan hyvin sitä hänelle tarjota. Aloittaessaan mainoslitaniaa portugalilaisesta menusta, sanoin, että vihaan portugalilaista ruokaa, enkä halua syödä lounaaksi turskaa. Samalla kun olin tuon päästänyt suustani, aloin jo katua, mutta joskus sitä vain tulee suusta sammakoita. (En minä mitään ruokaa maailmassa vihaa, ja portugalilainen ruoka on terveellistä ja pelkistetyn tuoretta.) Poika katsoi minua epäuskoisena ja totesi, että en ehkä ollut maistanut riittävän montaa kertaa portugalilaista ruokaa. Katsoin aiheelliseksi perustella näkökulmaani vähän tarkemmin. Lopuksi kättelimme, ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Huumekauppiaille en ollut ystävällinen. Olin päättäväisen napakka. Ihan kuin on ohjeistettu. Hasista tai marihuanaa en tarvinnut tälläkään kertaa, joten keskustelu jäi yhteen kieltosanaan.

Äänensä käheiksi huutaneille mummo- ja pappakauppiaille en vastannut mitään. Minua vain harmitti, kun pilaavat äänihuulensa päivästä toiseen jatkuvalla huutelulla. Tänään tarjolla oli muovitaskullisia lompakoita, pusseihin pakattuja laakerinlehtiä ja huipennuksena ranteenpaksuisia trikoisilta matonkudenipuilta näyttäviä "kaulakoruja".