Meidän koulumme opettajainhuoneessa on tapana leimauttaa johtoportaan kautta kaikki julkisesti jakoon laitettavat paperit. Minkä tahansa tiedotteen, kokouskutsun tai retkiohjelman pitää käydä johtajan leiman alla. Usein olen miettinyt, mistä tälläinen kontrolli johtuu. Suomessa kun suorastaan jaetaan vastuutehtäviä hoidettavaksi opettajille ja koulun johto laittaa näppinsä vain niihin merkittävimpiin koulun toimintoihin.
Tänään pongasin koulun ilmoitustaululta virallisella leimalla varustetun suru-uutisen, jossa kerrottiin mustan hautaristin kuvittamana, että rakkaan opettajakollegamme, Nano Nanon, isä on kuollut ja hänet siunataan haudan lepoon Siellä ja Täällä sinä ja sinä päivänä. Ihmetykseni taisi kestää kymmenen sekuntia sitä lukiessani, mutta kuten niin monen muunkin erikoisen asian, tämänkin unohdin melko pian.
Oikeastaan asia tuli mieleeni uudestaan vasta eräällä oppitunnilla, jolla asiasta puhuttiin. Täällä on kuulema tapana, että luokat ostavat surunvalittelukukkaset opettajille vastaavissa tapauksissa. Elehän on kerrassaan hieno ja opettaa oppilaita toimimaan osaaottavasti. Suomalaisen koulun kasvattina en kuitenkaan voinut olla tapaa ihmettelemättä. Toki Suomessakin opettajakollegoille ilmaistaan surunvalitteluja, mikäli he ovat menetyksestään halunneet jakaa työpaikallaan. Rehtori ei kuitenkaan tee asiasta julkista tiedotetta ilmoitustaululle ja koko koulu ei asiasta kuule. Puhumattakaan siitä, että oppilaat ostaisivat opettajille kukkavihkoja.
Toisaalta tapa lämmitti sydäntäni. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut niistä sosiaalisista taidoista, joita portugalilaisilla nuorilla (ja aikuisillakin) on. Vaikka vanhempi ikäpolvi valittaa nuorison tapainturmeluksesta, minun silmissäni lapset ja nuoret ovat avoimia, kohteliaita ja sosiaalisesti taidokkaita. Aivan arkipäiväisessä kanssakäymisessä minua tervehditään ja kanssani keskustellaan tavalla, joka Suomessa tuntuisi liki mahdottomalta. Jakoa nuorten ja "nolojen aikuisten" välillä täällä ei näytetä tuntevan, tai ainakaan käytännössä se ei näy. Taito seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa on täällä verissä.
Tänään vietin hyppytuntia ulkosalla auringosta nautiskellen kun ryhmä 15-vuotiaita oppilaitani tuli pyytämään minua heidän kanssaan jalkapallokentän reunalle varjoon. Lähdin sinne, juttelimme niitä näitä, tanssimme kizombaa, chachachata, balettia, hiphoppia ja lohdutin yhtä kyynelsilmäistä englanninkokeesta stressaavaa oppilasta. Lähtiessäni kohti opettajainhuonetta vedin kuvitteellisen rastin seinään. Tällaista hetkeä tuskin tulisin uudestaan kokemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti