Yritin tänään siivota meidän kotia siihen kuntoon, että kehtaisin vastaanottaa huomenna kello viiden teelle tuttavia, mutta eihän tätä kaatopaikkaa saa pelastettua heittelemällä shaaleja selkänojille tai järjestelemällä eriparisia tuoleja ja pöydänkippareita visuaalisesti herkkiin muodostelmiin.
Tähän mennessä olen tyynnytellyt itseäni romuromanttisella maailmanparannusfilosofialla ja tarjoamalla kodin elämänsä ehtoopuolella oleville huonekaluille. Hetken aikaa ajatusleikki toimikin. Koin olevani luonnonystävä ja ylenpalttisen idealistinen tässä kuluttamista ihannoivassa maailmassa. Yritin nähdä heiluvat ja liitoksistaan natisevat huonekalut arvokkaina yksilöinä ja peittelin kiltisti sohvasta pursuavia täytteitä myrkynvihreillä kankailla. Eivätkä suurin ongelma koskaan olleet huonekalut, vaan ihan retuperällä olevat pinnat. Vaikka niitä kuinka on siivonnut ja jynssännyt, ne eivät kauniimmaksi muutu.
Ovikellon soiminen ja sitä seurannut keskustelu taisi kuitenkin tällä kertaa olla se kamelinselän taittanut oljenkorsi. Sattumoisin edellinen vuokralainen oli päätynyt ovellemme palauttamaan asuntoon kuuluvia tavaroita ja talon omistajien ollessa matkoilla hän jäi juttusille hetkeksi. Kävi ilmi että kattoremontin takia hirveään kuntoon jääneet pinnat olivat jo heidän aikanaan jääneet korjaamatta, kun "remonttimies oli sairastunut". Ilmeisesti omistajilla ei ole suurempaa tarvetta korjata lattiasta irti revittyä kokolattiamattoa tai maalata seinissä olevia korjauslaasteja niin kauan kuin asunto menee ylihintaisena kuin kuumille kiville. Oxford on kuulemma tällä hetkellä kallein kaupunki asua Isossa Britanniassa ja täällä todellakin on myyjän markkinat.
Olemme alkaneet katsella taas asuntoja. Jos viimeistään kesäkuussa pääsisi muuttamaan johonkin muualle, meillä olisi vielä aikaa solmia puolen vuoden vuokrasopimus, jota useimmat asunnonvälitysfirmat vaativat. Tai sitten otan asian puheeksi vuokraisäntien kanssa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti