Expat-elämän pohdintaa

Miten olenkaan nauttinut kuluneesta viikosta Brasiliassa. Kuin juhlistaen puolen välin rajapyykkiä, viikkoon mahtui juuri sopivasti kaikkea mukavaa. Tapasin uusia mukavia ihmisiä ja Suomen pään ystävät ilahduttivat sähköposteilla ja muilla yhteydenotoilla. Kiitos siis kaikille, jotka lähettävät sähköpostia, skypettävät, avaavat chatti-ikkunoita ja whatsappaavat tänne suuntaan. Siitä on iso ilo!



Hyvä fiilis olikin jo tervetullut hieman tahmeampien viikkojen jälkeen. Sähköpostikirjeenvaihdossa kuluneella viikolla ystäväni kanssa tajusin, että expat-elämä puolison töiden perässä on eräänlaista työtä sekin: Vaivaa pitää nähdä, jotta henkinen ja taloudellinen pääoma virtaisi. Aina ei ole kivaa ja joskus haluaisi olla aivan muualla. Täällä ei ole turvallista päivän rytmiä, jossa vuorokauden tunnit jakautuisivat tasan unen, töiden, työmatkojen ja arjen askareiden suhteen, vaan jokaisen tunnin mielekäs kuluttaminen vaatii tuplasti sen työn mitä tutussa ympäristössä. Jokainen uusi ihmissuhde pitää rakentaa yrityksen ja erehdyksen kautta, kulttuurierot haastavat ja arjen pikkuaskareet eivät suju automaattisesti. Mistään levollisen tutusta ja turvallisesta ei oikein uskalla edes haaveilla. Usein kadehdin miestäni, joka saa istua tuntitolkulla omien tuttujen ja palkitsevien työtehtäviensä parissa ja edistää omaa uraansa. Itselläni kun ei läheskään joka päivä riitä mielenkiinto tai energia kehitellä uusia aktiviteetteja ja luoda neljännen kerran arjen rutiineita jälleen uudessa maassa.

Mutta kuten tällä viikolla, aina välillä tulee ahaa-elämyksiä ja jaksan taas hetken olla armollinen itselleni. Tutustun ihmisiin, joiden kanssa löytyy yhteinen sävel ja maailma avautuu yhtensä suurena mahdollisuutena. Miksi olla mitään muuta tai missään muualla, kun elämä on näinkin ihan hyvä? Ohikiitävinä hetkinä ymmärtää sen, että onni on vain tässä hetkessä.

Onko näin?

Saimme kutsun tutkimusryhmän lounaalle lauantaina. Tutkimusryhmän käsite täällä pitää sisällään perheenjäsenet ja sopivasti sukua ja tuttaviakin, joten loppujen lopuksi paikalle saapui viitisenkymmentä ihmistä. Vain kourallinen heistä osasi englantia, joten sain taas monen tunnin kielikylvyn. Onneksi sain välillä lepuuttaa aivojani kauniissa maisemissa.

Viikko siis oli melkein jo liiankin täydellinen ollakseen totta, joten pientä tasoitusta fiiliksiin tuli sitten sunnuntaina torakoiden muodossa. Tänään en kuitenkaan enää jaksanut kiljua, joten edistystä on tapahtunut silläkin osa-alueella viikon kuluessa. Hyvää alkavaa viikkoa lukijoille!