Viisi taakse jäänyttä viikkoa ovat jääneet mieleen poikkeuksellisen kivana ajanjaksona. Kuten olen blogissakin kertonut, meillä on ollut mahdollisuus matkustaa ja nähdä erilaisia paikkoja. Toki viisi viikkoa matkalaukkuelämää tuo oman vivahteensa ja väsyttävyytensä jokapäiväiseen elämään, mutta olemme kestäneet sen yllättävän hyvin, sillä päämääränä on ollut kokoajan lokakuun ensimmäinen päivä, jolloin pääsemme asettumaan aloillemme.
Kaiken kivan lisäksi syyskuu on ollut Brittein saarilla lämpimin ja vähäsateisin syyskuu 114 vuoteen. Täällä on satanut vain viidesosa tavallisesta ja aurinko on hellinyt poikkeuksellisen paljon, joten senkään suhteen ei ole ollut valittamista.
Koko tämän ajan "kodin" puuttuminen on luonut odottavan tunnelman jokaiseen päivään. Pienille vastoinkäymisille ja epämiellyttäville majataloille on voinut nauraa, kun on tiennyt koko ajan, että matkalaukkuelämä päättyy pian kahdeksi kuukaudeksi ja saamme oman asunnon, jossa tehdä ruokaa ja tuijottaa televisiota huolimatta kenenkään ulkopuolisen asettamista aikatauluista. Mutta kun lopulta lokakuun ensimmäinen päivä koitti, ja raahasimme viisi matkalaukkuamme kellarikämppäämme, mielikin vajosi osittain maan alle.
Yhtäkkiä huomasimme olevamme ties kuinka monennen kerran paikassa, joka ei ole oma. Eteisestä lähtien paikka haisi epämiellyttävälle. Se oli ummehtuneen tupakan haju tai jotain vastaavaa, joka oli tarttunut rakenteisiin jossain vaiheessa talon parisataavuotista historiaa. Sohviin oli imeytynyt edellisten asukkaiden tahrat ja ovipielissä oli klähmäisiä sormenjälkiä. Astiat kaapeissa olivat enemmän tai vähemmän puhtaita ja koko huoneisto tuntui vieraalta.
Mietin jälleen kerran, miten ihmeessä jaksaisin taas kerran asettautua taloksi vieraaseen paikkaan ja heittäytyessäni todella syvälliseksi aloin pohtia, onko missään ylipäätään mitään järkeä. Valmiiksi hieman herkkiin tunnelmiin toi oman viehättävän lisänsä asunnon pistorasioihin kytketyt elektroniset rotan- ja hiirenkarkottimet, joiden tarpeellisuutta en lähtenyt sen tarkemmin pohtimaan.
Matkalaukkuja purkaessa tajusimme, että asunnossa on ainoastaan yksi pieni, alle metrin levyinen vaatekaappi. Yksi! Sen lisäksi täällä ei ole eteisessä naulakkoa eikä juuri mitään muutakaan paikkaa johon vaatteita voisi ripustaa tai matkalaukut voisi purkaa. Savu korvista nousten ja verenpaine koholla katsoimme mieheni kanssa toisiamme hiljaista myötätuntoa jakaen. Miksi täällä ei osata tehdä kodeista toimivia? Kyllähän meillä periaattessa piti olla muistissa brittikotien epäkäytännöllisyys, mutta jotenkin elämän realiteetit olivat unohtuneet.
Pieni murhehan epäkäytännöllinen koti on maailman mittakaavassa, mutta joinain hetkinä se voi olla pienikin korsi joka kamelin selän katkaisee. Varsinkin kun on neljä vuotta vaeltanut kuin nomadi paikasta toiseen, alkaa kaipaamaan tiettyjä perusmukavuuksia. Toki tämä löytämämme asunto on ehdottomasti paikallisittain huippulaatuinen, mutta Suomessa vastaavan tasoinen asunto olisi ominaisuuksien puolesta mietitty kymmenen kertaa toimivammaksi. Asumisstandardit ovat vain niin erilaisia eri maissa.
Ihmismielen on kuitenkin hyvä keskittyä positiivisiin asioihin, joihin tällä kertaa lukeutuu esimerkiksi kylpyhuone, joka on uusittu ja jossa ei ole kokolattiamattoa, eikä näkyvää hometta juuri yhtään! Viemärit eivät tosin vedä eikä käsisuihkua ole, mutta sinne on sentään asennettu sekoitushana ja lattialämmitys, jotka ovat aivan mahtavaa luksusta! Toinen positiivinen asia on se, että asunnonvälitysfirma suostui tuomaan meille henkareita ja oveen kiinnitettävän naulakon, sekä vessaharjan, joka asunnon varustukseen ei kuulu koska "omistaja ei pidä sellaisista". Tästä ei ole enää kuin suunta ylöspäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti