Villiä ja impulsiivista ajatuksen juoksua

En ole koskaan ollut mikään keittiön terävin veitsi eikä sitä tarvitse peitellä että ei minua olla ruoanlaittotaitojeni vuoksi naitu. Kokkaukseni ovat yleensä maustettuja ripauksella epäonnistumisia ja litran mitalla suurpiirteistä laiskuutta eikä liene yllättävää, että tästä syystä en myöskään ole huippumotivoitunut keittiössä hyörimään. Mutta aina välillä yritän ja yleensä silloin koitan apinoida jotain ravintola-annosta, joka on vienyt kielen mennessään. Vuosi sitten asuessamme Oxfordissa kävimme usein lounaalla aivan taivaallisessa ranskalaisessa ravintolassa Pierre Victoiressa. Siellä tarjoiltu Confit de Canard oli täydellisen mureaa ankanjalkaa, joka inspiroi minua eräänä päivänä käydessäni Marks & Spencerin ruokaosastolla. Ostin pari ankan reittä ja menin kotiin googlaamaan miten saan niistä edes etäisesti esikuvaansa muistuttavia herkkuja. Hah, helppoa kuin heinänteko. Heitin ne vuorokaudeksi jääkaappiin keräämään makua suolasta ja timjamista ja sitten tänään siivotessani kotia haudutin niitä uunissa matalassa lämpötilassa upotettuna ankanrasvaan viisi tuntia!

Kaikki näytti täydelliseltä siihen asti, kunnes illalla valmistelin ankan tarjollepanoa ja tarkoitus oli kuuman uunivastuksen alla saada vähän rapeutta ja väriä ankkojen pintaan. Ja mitä tapahtui? Minä poltin ne helkkarin ankanjalat ylikuumassa kiertoilmauunissa kymmenessä minuutissa niin, että savu vain uunista nousi. Mustiksi hiiltyneet luut törröttivät ritilällä kuin krematoriossa samalla kun tämä kulinaristinen kokeiluni haihtui kirjaimellisesti savuna ilmaan. En enää ikinä kokkaa.

(Kuvituskuvaksi tähän blogikirjoitukseen sopinee M&S:n ankanfileepaketti, jonka kuvaan on laitettu tarjoiluehdotus. Hei, miten korillinen omenoita ja omenaveitsi voi olla ankkafileiden tarjoiluehdotus?! Ehkä tämä kuva on merkkinä meille keittiörajoitetuille...)

No, jos tuo kokkaaminen ei ole minun heiniäni, tulevaisuuden suunnittelu ehkä vielä vähemmän. Tai riippuu vähän siitä, lasketaanko ideariihimäinen vaihtoehdoilla jonglööraaminen tulevaisuuden suunnitteluksi. Rakkaat ystäväni joutuvat ehkä kärsimään mieheni jälkeen hyvänä kakkosena tästä piirteestä. Terveisiä vain kaikille, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan suunnitelmiani ja pakotettuina vielä joutuneet lupautumaan toteuttamaan kanssani näitä unelmia. Älkää suotta pelätkö, olen jo unohtanut puolet aikaisemmista ehdotuksistani, mutta luulen, että impulsiivisista päähänpistoistani silti vielä kuulette. Mutta tosiasia on se, että elämä nyt vain on vienyt omituisille sivupoluille ja pikkuhiljaa olen alkanut turtua tähän. Eikä minulla ole harmainta aavistustakaan, mitä tulevat vuodet tuovat. Kohtaloksiko tätä voisi runollisesti sanoa? Ehkä pieni oman elämän romantisointi tekee kaikille meille hyvää. Anneli Jäätteenmäkeä siteeratakseni "En ollut näitäkään pyytänyt ja ne tulivat minulle yllätyksenä."

Tämä siis vain pitkänä johdantona siihen, että olen ajatellut lähteä auttamaan Länsi-Afrikkaan ebola-orpoja. Eli jos jonkun avustusjärjestön työntekijä tämän viestin lukee, tietäkää, että olen käytettävissänne. Ennen kuin kukaan perheenjäsenistä tai tuttavista vetää pullan väärään kurkkuun, huomautettakoon, että olen myös valmis harkitsemaan kotimaista uraa, vaikkapa opettajana. Yksi nöyrä toive minulla kuitenkin on ja se liittyy tulevaisuuden suunnitelmiin tai ennustamiseen. Älkää kauheasti kyselkö. En ihan itsekään tiedä, enkä jaksa tästä asiasta ihan kauhean syvällisiä selvityksiä antaa. Kerron kyllä sitten jos on jotain kerrottavaa.

Näihin tiistaisiin ajatusvirtoihin on hyvä lopettaa. Nauttikaahan syksystä hyvät ystävät. Ja muistakaa, että joku täällä Edinburghissa ilahtuu kovasti sähköposteista, tsättihetkistä ja Skype-puheluista.