Dirhameita ja berbereitä

Pahoitteluni lukijoille pitkästä bloggaustauosta. Olen poikkeuksellisesti ollut menossa niin paljon, etten ole ehtinyt istahtaa koneen ääreen pohtimaan syvällisiä tai edes sivuamaan pinnallisia. Huomasin lisäksi juuri, että Portugalin reissun puoliväli on ohitettu. En tiedä onko se huono vai hyvä uutinen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, parhaat viikot ovat vasta edessäpäin, kuten on myös paras sääkin. Vajaa neljä kuukautta on vielä edessä elämää Euroopan toisella laidalla.

Kuten aiemmin taisin mainita, kävimme nelipäiväisellä matkalla Marokossa. Ryanair lensi sinne pilkkahintaan Portosta reilussa tunnissa, ja oli hienoa että tällaisen matkustusmahdollisuuden sain juhlapäivämme kunniaksi.

Marrakesh oli itsessään täynnä viehättäviä ristiriitoja. Kevätauringon lämmittämät kadut tuoksuivat ruoka- ja maustekojujen kohdilla huumaavilta, kun taas joillain tienpätkillä mädäntyneiden jätteiden ja virtsan haju sai minut kakomaan kuvotuksesta. Kaduilla risteilivät suloisessa kaaoksessa rintarinnan aaseilla ratsastavat maanviljelijät ja Audeilla ajelevat rikkaat. Välillä kaupunki näytti kasvoistaan sen puolen, joka muistutti tuhannen ja yhden yön satuja, toisina hetkinä jouduimme näkemään köyhyydestä johtuvan kurjuuden.

Kaupunki tuntui yllättävän turvalliselta. Vanhan kaupungin kapeilla kaduilla muutama mies tarjoutui opastamaan meitä ystävällisesti kyseenalaisiin paikkoihin, mutta onneksi omaa suuntavaistoa oli sen verran jäljellä, että päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta. Päättäväisyydestä oli hyötyä myös silloin, kun turisteista elävät käärmeenlumoojat, apinanulkoiluttajat ja hennatatuoijat tarttuivat tiukalla otteella käsivarresta ja markkinoivat tuotteitaan joko heittämällä elävän käärmeen niskaan tai yrittämällä pakkotatuoida hennaneulan kanssa kämmenselkää. Turistioppaat eivät turhaan varoita paikallisten melko aggressiiviseltakin tuntuvasta kaupantekokulttuurista, eikä meillekään ollut yhtään huonompi idea etukäteen hankkia tietoa siitä, mihin todennäköisesti tullaan törmäämään.

Kuten odotettavissa oli, pankki- tai luottokortti ei meillä sillä kertaa toiminut, joten oltiin mukanamme tuotujen Eurojen varassa koko reissu. Onneksi pankkiautomaattien epäluotettavuudesta oltiin varoitettu etukäteen, joten vaihdoimme dirhamimme hotellien auloissa.

 Muutamia tuliaisia ostimme neuvoteltuamme sopivan hinnan basaareissa. Ranskalaisella majapaikkamme pitäjällä oli ihana filosofia mitä tuli Marokossa neuvoteltuihin hintoihin. Rikkaat länsimaalaiset voivat hyvillä mielin maksaa tavaroista juuri sen verran kun he niistä ovat valmiit maksamaan. Todennäköisesti se on enemmän mitä paikalliset maksaisivat, mutta ottaen huomioon paikallisten kuukausipalkan, joka pyörinee sadan euron molemmilla puolilla, ei pieni tulonsiirto paikallisille yrittäjille liene maailmanloppu eurooppalaisille.

 Yhteen asiaan en kuitenkaan osannut varautua. Mennessämme vuoristoon turistikierrokselle, en ollut ollenkaan ajatellut, että köyhät vuoristojen berberikansojen lapset juoksisivat mutkan takaa pysäyttämään auton ja anelemaan rahaa tai tuliaisena tuotuja koulutarvikkeita tai mitä vain, mitä länsimaalaisilla olisi antaa. Tyhjin käsin oli tosi kurja jättää pikkuiset lapset. Näin jälkeen päin kun olen muistellut lähes kaikkien kavereideni kertomuksia, ovat he ympäri maailmaa matkatessaan puhuneet aivan samasta ilmiöstä. Kantapään kautta kai pitää nämäkin asiat oppia.