Minulla on viime perjantaista lähtien ollut ainutlaatuinen mahdollisuus opettaa kaikki seitsemänsien luokkien englannin tunnit. Yksin. Jokainen tähän astisista tunneista on mennyt tosi hienosti. Olen oikeastaan ollut hurjan ylpeä oppilaistani, sillä kehitystä on tapahtunut viime kuukausina selvästi etenkin puheen ymmärtämisen suhteen. Toki olen itsekin oppinut kantapään kautta opettamaan paremmin, havainnollisemmin ja selkeämmin, sillä 12-vuotiaiden kielitaito ei ole vielä kovin kehittynyt, ja heiltä vaaditaan todellisia ponnisteluita että he pystyisivät seuraamaan jopa 90 minuutin kielioppitunnin kokonaan englanniksi. Puhun siis parhainta osaamaani selkoenglantia, käytän PowerPointia apunani ja elehdin minkä ehdin sanomisieni tueksi. Onnistuneen tunnin jälkeen tulee todella hyvä olo. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä oppilaistani.
On mukava huomata, että kuukausia kestänyt hengailuni oppitunneilla on saanut oppilaat luottamaan minuun ja sitä kautta oppituntien pitäminen on tullut mahdolliseksi. Kun ennen joulua yritin samaa, homma kaatui alkutekijöihinsä, sillä oppilaat turhautuivat siihen, kun eivät ymmärtäneet mitään ja kokivat, etteivät pysty seuraamaan tuntia. Heistä suurin osa ei uskaltanut edes yrittää puhua englantia. Toki omassa opetuksessanikin oli silloin paljon parantamisen varaa. Pääasia on kuitenkin se, että luulen kaikkien oppineen jotakin matkan varrella.
Vieraassa kulttuurissa opettaminen vaatii välillä muutamia lisätuntosarvia päähän. Opetusprosessi on monimutkainen asia, ja kulttuurin ulkopuolelta tulevana en aina ymmärrä puoliakaan niistä asioista, jotka ovat johtaneet vallalla oleviin käytäntöihin. Oppilaat ovat tottuneet tietynlaiseen opetustapaan, suhtautumiseen opettajaan, opiskelukulttuuriin, käyttäytymiseen, arvoihin, tavoitteisiin ja lukuisiin muihin asioihin, jotka voivat olla hyvin erilaisia kuin mitä itse odotan opetustapahtumalta.
Mikäli esimerkiksi haluaisin viritellä opetuskeskustelua, jossa tavoitteena olisi keskustella, kysellä, kyseenalaistaa ja vaihtaa mielipiteitä, se voi kaatua alkuunsa siihen, että oppilaat eivät edes villeimmissä haaveissaan ole osanneet kuvitella tällaista opetustapaa olevan olemassa. Parikeskusteluunkin ohjeistaminenkin on hankalaa, jos luokassa on aina vältelty paritöitä niistä aiheutuvan melun takia. Tai oma ikuisuusongelmani, joka on puheen tuottamisen harjoittelu. Miten voi oppia puhumaan englantia, jos tunneilla ei koskaan saa puhua englantia. Olenkin huomannut, että aluksi kaiken uuden yrittäminen johtanee kaaokseen ja tarvitaan paljon aikaa, että oppilaat ymmärtävät, millaisesta tavasta oppia on kyse. Jos minulle on ollut haastavaa kotiutua uuteen kouluuni, uskon, että oppilaatkin ovat joutuneet tekemään paljon töitä kun ovat miettineet, mitä minä oppitunneilla yritän sanoa ja tehdä.
Muutama perusasia pysyy kuitenkin samana, vaikka toisella puolella Eurooppaa ollaankin. Oppilaat haluavat kokea olevansa turvassa luokassa. Heidän pitää saada tuntea olonsa niin turvalliseksi, että he voivat rauhassa yrittää ja epäonnistua ja oppia sitäkin kautta. Jokainen oppilas haluaa myös kokea onnistuvansa. Kaikki eivät ole luokan priimuksia, mutta se hymy, joka suupieliin nousee pienestäkin onnistumisesta ja kehumisesta, palvelee pitkälle. Kolmantena perusasiana, joka näkyy varmasti kaikkialla, on rajojen koettelu ja siihen reagoiminen. Vaikka yleisesti ottaen paikalliset nuoret ovat sosiaalisesti erittäin lahjakkaita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oppitunneilla mukana oleminen sujuisi aina ongelmitta. (Eikä toki pidä unohtaa rutiineita, ja niiden merkityksiä niin hyvässä kuin pahassakin.)
Muutaman kerran olen keskustellut hieman vanhempien oppilaiden kanssa koulun käynnistä. He ovat usein alkaneet vertailla opettajiaan ja kertoneet millaisia ovat olleet hyvät opettajat. Ihan samoja asioita tulee esiin täällä kuin Suomessakin. Opetusmenetelmien ja kulttuurin eroista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti