Meidän takapihan nurmikolle päätynyt pieni sokea kulkukissanpentu siirtyi muutaman päivän ikäisenä autuaammille metsästysmaille. Muutaman yön se siellä piipitti yksinään kylmässä, kunnes tänä aamuna löysin sen niin heikossa kunnossa, että riittävästi luonnosta erkaantuneena cityihmisenä ulkoistin jatkokäsittelyn senhor vuokraisännälle.
Täällä on aika paljon kodittomia kissoja ja koiria. Ne elävät omaa elämäänsä ja varsinkin koirat yllättävät minut kaupunkilaistumisellaan. Eräänä iltana kun kävelin kaupasta kotiin grillilihat mukanani, huomasin hämärällä kadulla vastaan kävelevän koiran. Olin jo ihan varma, että se haistaa ruoan kadun toiseen päähän, raatelee ostoskassini ja tartuttaa kirppunsa minuun. Toisin kävi. Tyynen rauhallisesti se käveli rastoittuneine turkkeineen ohitseni.
Sellaisia ovat kaikki täällä kohtaamani koirat. Ei niitä kiinnosta tulla kerjäämään ruokaa tai rapsutuksia. En ole nähnyt yhtään aggressiivistakaan koiraa. Ne ylittävät tien katsottuaan ettei autoja tule. Ikään kuin ne ymmärtäisivät liikennesäännöistä jotain. Sitten ne jatkavat matkaa. Toiset koirat ovat löytäneet sielunkumppaninsa kodittomista ihmisistä. Metroasemien ovien ulkopuolella koirat nukkuvat isäntiensä kanssa rauhallisina.
Kissat ovat sen verran ketterämpiä, että ne kiipeilevät meidänkin pihamme muurien ja porttien yli ja maukuvat välillä äärettömän ärsyttävästi. Niitäkään ei tee mieli rapsuttaa, sen verran kirppuisen ja loistartunnan saaneen näköisiä ovat. Minua ei yhtään haittaisi, jos ne isot, haisevat ja mouruavat kollit löytäisivät paremmat nurkat reviireikseen, mutta tuota pientä suloista luontokappaletta suren ehkä ihan vähän vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti