Joku viisas joskus kirjoitti, että ulkomailta kotiinpaluuseen liittyvistä kulttuurishokeista yksi liittyy elintason laskemiseen. Mikäli tällä viitataan nimenomaan taloudelliseen elintasoon, luulen, että meillä tulee olemaan Suomeen palatessamme melkoinen rysähdys skandinaaviseen taloustodellisuuteen.
Portugalilaisesta näkökulmasta, jossa tavallisen duunarin minimipalkka ei ole edes 500 euroa ja keskipalkkakin huitelehtii mutu-tuntumani mukaan tuhannen euron tiettyvillä, suomalaiset ovat rikkaita. Toki Suomessa elinkustannuksetkin ovat huomattavasti korkeampia, joten rahaa palaa aivan eri tavalla kuin täällä, mutta tätä paikalliset eivät monesti hahmota. Joskus jätän sanomatta, että olen Suomesta ihan vain siitä syystä, että joillakin ihmisillä on sellainen kuva, että tienaamme aivan käsittämättömiä summia. Itse elelen kuitenkin apurahalla, joten minun kohdallani suunnattomat rikkaudet odottavat vielä ilmestymistään. Mitään minulta ei kuitenkaan täällä puutu.
Tähän blogitekstiin olen koonnut käytännön esimerkkejä Portugalin tämänhetkisestä hintatasosta. Ehkä ne auttavat konkretisoimaan mitä talouskriisi käytännössä merkitsee.
Koska asumme melko vaatimattomasti jakaen asuntomme kämppäkaverin kanssa, voimme käyttää ylijäävää rahaa kaikkeen sellaiseen, josta Suomessa voisimme vain haaveilla. Tämä avaa mahdollisuuden lähteä vaikkapa viikonlopuksi hotellilomalle merenrannalle. Talouskriisi on pakottanut hotellit laskemaan hintoja ja koska olemme liikkeellä talviaikaan, huippuhotelleissa voi yöpyä pilkkahintaan ja yksinkertaisimmat hotellihuoneet irtoavat parillakympillä.
Taksilla ajelu on täällä edullista. Lukuunottamatta muutamia lentokenttätakseja, hinnat ovat niin edullisia, että tipin antamatta jättäminen tuntuu melkein rikolliselta. Joskus kaupungin ulkopuolella sijaitsevalta ostarilta on kahden henkilön halvempi palata kotiin taksilla, kuin ostaa kaksi kertalippua bussiin.
Kauneusalan yrittäjiltä on asiakaskuntaa karissut rahapulan seurauksena niin paljon, että pari kertaa viikossa kampaajat pitävät "happy hour"-päiviä. Silloin hiustenleikkaus pesuineen ja kuivauksineen irtoaa parhaimmillaan (pahimmillaan?) 12 eurolla, miehillä vieläkin halvemmalla. Tunnin jalkahoidon saa 15-20 eurolla, ja geelikynnet parillakympillä.
Viimeisen vuoden aikana kymmenet tuhannet pienet kahvila- tai ravintolayrittäjät ovat joutuneet laittamaan lapun luukulle ja sulkemaan toimintansa kannattamattomana. Vielä riittää kuitenkin paikkoja, jotka tarjoavat yksinkertaisia "säästölounaita" viidellä eurolla. Hieman juhlavammatkaan lounaat eivät kovin paljoa maksa, ja oma suosikkini on ollut pidemmän aikaa japanilainen sushilounasbuffet, jossa saa loputtomasti sushia, nuudelia, teppan yakia (~lämpimiä ruokia) ja jälkiruokahedelmiä yhdeksällä eurolla.
Halpaa on, mutta kuinka kauan? Hyötyykö hinnoista muut kuin turistit? Kuinka paljon työntekijälle jää rahaa käteen puoli-ilmaisesta työstä ja kuinka suuri kiusaus on jättää verot maksamatta, kun tuloja ei tule? Vaikka Portugalissa ei tippaaminen ole pakollista, lämpimästi suosittelen tänne matkaavia euron-pari ylimääräistä jättämään.
Mutta mitä tulee kulttuurishokkiin palatessamme Suomeen. Minusta tuntuu, että jalat raspaan ilolla omassa kylpyhuoneessani, taksit saavat ajella rauhassa minulta ja kampaajalla käyn ainoastaan kun on välttämätön pakko. Ja entäpä ravintolassa syönti? Taitaa lähimarket kutsua tekemään omat sapuskat ja kotisänky voittaa hotellit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti