Voi veljet! Paikallinen koulu, tuo alkuperäinen syy miksi tänne olen tullut, aiheuttaa minulle edelleen sekä suunnatonta iloa että harmaita hiuksia. Jos koulun voi sanoa kasvattavan elämää varten, tämä totta vieköön opettaa venyttämään pinnaa aivan uusiin ulottuvuuksiin.
En halua missään nimessä sanoa, ettenkö viihtyisi. Olen aivan suunnattoman iloinen tästä saamastani mahdollisuudesta, mutta niinä päivinä kun mikään ei mene kuin ajattelen, ajaudun epämukavuusalueellani sellaisille vyöhykkeille, etten ole aikaisemmin tietänyt edes niiden olemassaolosta. Ja joskus vain turhaudun. Tai en tiedä jaksanko enää edes turhautua. Nykyään tyydyn kai ennemminkin toteamaan asioiden tilan. Kuten tänään.
Olin sopinut yksityisoppilaani kanssa tapaavani koulun kirjastossa kello 10. Tämän vuoksi peruin osallistumiseni aamutunneille. Odotin 20 minuuttia, turhaan, en häntä koskaan nähnyt. Keskellä päivää olevien hyppytuntien vuoksi seuraavat oppituntini alkoivat vasta puoli kahdelta. Menin paikalle hyvissä ajoin kuullakseni ensimmäistä kertaa, että minun pitää tehdä itsestäni loppunäyttely, jossa esittelen projektien tuotoksia, joita minun pitäisi täällä tehdä. Yllättäen, en ollut tällaisesta kuullut aiemmin, mutta kuittasin asian vastaanotetuksi. Olen oppinut, että portugalilaiset tykkäävät virallisista projekteista ja etenkin niiden lopputuotteista, produkteista. Niin kauan kuin on näyttää virallisia papereita, joissa parhaimmissa on monta leimaa, tai sitten paljon kuvia todisteina, asiat ovat hienosti. Itse prosessi ei ole ollenkaan niin merkittävä kuin jokin virallinen paperi siitä. Nyt minun pitää keksiä kaikkea tosi svengaavaa itsestäni seinälle pistettäväksi.
Mutta palatakseni tähän päivään. Iltapäivätuntieni piti siis alkaa puoli kahdelta, mutta opettajaa ei näkynyt missään. Odotin aikani ja kyselin opettajan perään, kunnes jälleen, ehkä noin miljoonannen kerran täällä oloaikanani tajusin, että minulle ei ole ilmoitettu mitään siitä, että opettaja on haihtunut kesken koulupäivän tuhkana tuuleen. Päättelin tästä, ettei loppupäivän tunteja ole ollenkaan, joten lähdin kotiin.
Aikaisemmin talvella olin vielä omaan (ja suomalaiseen) tyyliini säntillinen ja tunnollinen. Olisin vastaavassa tilanteessa jäänyt koululle, tekstannut opettajan perään, yrittänyt kovasti keksiä itselleni tekemistä loppupäivän tunneille. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja lähdin hyvin omintunnoin kotiin tajuten, etten koko päivänä pystynyt tekemään mitään, mitä minulla oli päiväjärjestyksessäni.
Mutta tästäkin teemasta saan hienosti kokonaisen seinäjulisteen loppunäyttelyyni, kulttuurikompetenssini on nimittäin kasvanut valtavasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti