Perinteitä ja sunnuntaifiilistelyä

Eilen illalla kuulin vihdoinkin ne odottamani satayksi kellonsoittoa, jotka läheisestä Christ Church collegesta soitetaan joka ilta klo 21.05. Sinänsä kyseessä on melko merkityksetön tapahtuma, sillä kirkonkelloja nyt on tavattu soitella ympäri maailman, mutta jollakin tavalla minuun iskee tällaiset kummalliset perinteet.

Tapa juontaa juurensa aikaan, jolloin collegessa opiskeli 101 opiskelijaa. Joka ilta yhdeksältä heidät kutsuttiin yöpuulle ennen collegen porttien sulkemista. Kellonaika taas johtuu siitä, että kello on vanhassa Oxfordin ajassa, hippasen verran Greenwitcin virallista aikaa jäljessä.  Minusta on ihanan arroganttia tältä collegelta pitäytyä edelleen 2000-luvulla omalla aikavyöhykkeellään.

Tänä aamuna eräs ystävämme, joka on myöskin käymässä Oxfordissa, kutsui meidät anglikaanimessuun Christ Churchiin. Paikka oli upea ja kuoro kuulosti kerrassaan mahtavalta. Messun jälkeen menimme kävelylle viereiseen puistoon. Koska päivä oli aurinkoinen, puoli Oxfordia tuntui olevan liikkeellä nautiskelemassa upeasta ulkoilusäästä.

Lounastimme intialaisessa ravintolassa ja kahvittelimme vielä päivän päätteeksi Brasenose collegessa. On viihtymisen kannalta aika oleellista, että oltuamme kaksi viikkoa vieraassa ympäristössä, meillä on kuitenkin jo muutama tuttu, jonka kanssa viettää aikaa, jolloin yksinäisyys ei lyö niin pahasti vasten kasvoja. Täällä on kuitenkin ollut hauska huomata, miten pieni maailma loppujen lopuksi on. Olemme tavanneet täällä kaksi Portugalista tuttua ystäväämme, ja seuraavalle viikolle olemme sopineet treffit lukiossa vaihto-oppilaana olleen australialaisnaisen kanssa.