Tiistaina tulee täyteen viides viikko Portugalin maankamaran tallaamista. Sen kunniaksi päätin mennä läheiseen kauneushoitolaan pedikyyriin. Puolentoista tunnin jalkojen yksityiskohtainen puunaus maksoi 16,50 euroa. Sillä rahalla sai verkkaisen jalkahoidon sekä juttuseuraa kahdesta henkilökunnan jäsenestä. Toinen rapsutteli varpaita ja toinen istuskeli seurana muuten vain.
Näyttää taloudellinen taantuma purreen myös kauneusalan yrittäjiin. Yhtä tyhjää on siellä kuin on ravintoloissa ja kahviloissakin. Hintoja hilataan alaspäin kun ihmisillä ei ole varaa palveluihin. Tiedä sitten, onko palkkojen leikkauksesta ja hintojen laskusta apua talouden kasvuun, mutta omaatuntoa kolkuttaa jatkuvasti ajatella, kuinka paljon työntekijöille täällä jää käteen rahaa tekemästään työstä.
Jalkakylvyssä istuessani ehdin lukea myös postin tuomaa ensimmäistä kirjettäni Portugaliin. (Lämmin kiitos postista rakkaalle serkulle ja voimia remonttiin!) Tuntuu mukavalta vastaanottaa sähköposteja, tekstiviestejä, kirjeitä, puheluita ym. ystäviltä ja sukulaisilta. Tulee sellainen olo, että meitä ei ole unohdettu, vaikka poissa silmistä hetken aikaa olemmekin. Minulle on hirveän tärkeää pitää yhteyttä koti-Suomeen, sillä oma kulttuuri ja ystävät tuntuvat turvasatamalta ja lepohetkeltä Portugalin kommervenkkien rinnalla.
Viikonloppu meni rentoutuessa. Sunnuntaina kävimme lounastamassa Lissabonin puolella. Halusimme mennä parin vuoden takaiselta viime visiitiltä tuttuun italialaiseen ravintolaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Herkullinen pitsa ruokajuomineen, tiramisuineen ja kahveineen irtosi yhdeksällä eurolla. Päätin elää vaarallisesti ja sorruin juomaan vielä pienen väkevän espressokahvinkin. Olen herkkinä hetkinä harkinnut kahvinjuonnin aloittamista sosiaalisiin syihin vedoten, mutta en vieläkään voi väittää pitäväni tuon mustan myrkyn mausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti