Jotkut ulkomaan kokemukset toistavat itseään, kuten vaikkapa kännykkäliittymän hankkiminen. Sitä luulee jo neljännellä kerralla osaavansa väistää kaikki mahdolliset sudenkuopat, mutta siltikin sitä löytää itsensä tyhjin käsin kerta toisensa jälkeen. Kuten tänään.
Menimme ostamaan prepaid-liittymiä. Olimme etukäteen valinneet jo teleoperaattorin, enää tarvitsi löytää paikka, jossa kortteja myytäisiin. Suuntasimme matkamme parin kilometrin päässä olevaan uutuuttaan kiiltelevään ostoskeskukseen, jossa jonotimme 45 minuuttia kuullaksemme, että emme voi ostaa liittymiä ilman passia. Kielimuuri oli sen verran korkea, että otimme paikalliset ystävämme mukaan kun yritimme illalla uudestaan. Nyt passit olivat mukana, mutta ongelmaksi tuli se, että meidän ystäväpariskunnan miehellä ei ollut kaasulaskua, joilla hän olisi voinut todistaa asuvansa kodissaan. (Naisen nimellä ollut kaasulasku ei kelvannut, ja kysymys kuuluu, miksi heidän ylipäätään pitäisi mitään todistaa, kun meille niitä sim-kortteja oltiin hankkimassa.) Vaihdoimme kauppaa, mutta ongelmaksi tuli se, että siellä ei leikattu tavallisen kokoisia sim-kortteja Lumiaan sopiviksi mikro-sim-korteiksi. Palasimme alkuperäiseen teleoperaattorin omaan liikkeeseen, jossa mies keksi keinon todistaa asumisensa, sillä hän oli kyseisen teleoperaattorin asiakas, ja tietojärjestelmästä varmasti löytyisi hänen osoitetietonsa. Mutta ei. Ensimmäisen myyjän mielestä tämä ei ollut riittävä todistus, vaan olisi pitänyt olla joku toinen lasku.
Tässä vaiheessa nostin käteni ylös ja jätin muut hankkimaan puhelinliittymiä ja suuntasin itse ostamaan mehua Casa dos Sucosista. Kun palasin takaisin, sim-kortit oli hankittu. Mitä tästä opimme? Ongelmat selviävät juomalla mehua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti