Todos juntos - kaikki yhdessä ja pää räjähtää

Seuraavaan kirjoitukseen kannattaa varautua sopivalla filtterillä. Luvassa angstinen purkaus. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen. Empatiaa saa tarjota.

Mikähän siinäkin on, että täällä olen ollut aina silloin tällöin aivan tolkuttoman väsynyt. Luulen, että se johtuu erilaisesta ilmastosta, auringosta, uusista ihmisistä, uudesta kielestä ja kulttuurista sekä ennen kaikkea siitä, ettei meillä ole vielä omaa asuntoa ja omaa arkea, jota voisimme hallita haluamallamme tavalla. Aivot joutuvat välillä aika koville ja olen huomannut, että itse tarvitsen aika ajoin hiljaisuutta ja eristyneisyyttä kaikesta kootakseni sisäisen palapelini taas uuteen järjestykseen.

Eilen oli näiden kuluneiden parin viikon ehdoton pohjanoteeraus. Ymmärsin vihdoin, mitä tarkoittaa se kun viedään kuin pässiä narussa. Rampattuamme pääsiäisen ajan tuntemattomien ihmisten synttäreillä ja kavereiden sukupääsiäislounailla olin valmistautunut viettämään maanantaina täydellisen anti-sosiaalisen palautumispäivän uudella hotellilla. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, vaan erilaisten yllättävien käänteiden kautta huomasin olevani autossa matkalla saaren toiseen päähän rannalle. Olin niin väsynyt, etten olisi halunnut puhua kenellekään, ja joka ikinen töyssy tiessä tai tätäkin pienempi vastoinkäyminen meinasi räjäyttää pääni. Minun teki mieli itkeä rannalla ihan vain siitä harmista, että rannan hiekkaa oli suussa ja merisuola kuivui klähmäiseksi pinnaksi iholle. Halusin kaivaa pääni syvälle hiekkaan ja paeta ympäröivää todellisuutta. En jaksanut olla kiinnostunut mistään uudesta, enkä välittää ylipäätään mistään ympärillä tapahtuvasta. Tämä ei tietenkään ole aina paras lähtökohta tilanteessa, jossa meille jälleen kerran haluttaisiin esitellä saaren ihmeitä. Mutta minkäs teet, täällä mennään tudos juntos, kaikki yhdessä.


Tänään olen vieläkin ollut aivan rättipoikkiväsynyt. Jaksoin kaksi tuntia kierrellä kaupunkia, mutta sitten oli pakko palata majapaikkaan ja sulkea aistit hetkeksi kaikelta. Sieluni huutaa onnesta, kun minun ei tarvitse yksin ollessani vastata "Onko teillä Suomessa näitä?"-kysymyksiin tai vielä mahdottomampiin "Tykkäätkö?"-kysymyksiin. Näkisittepä sen pettyneen ilmeen, mikä kysyjän kasvoille valahtaa, kun hän on tarjonnut popcornia tai karambolaa ja saanut selville, että olemme näitä jo Suomessakin maistaneet. Astetta monimutkaisempia ovatkin sitten kysymykset, joissa halutaan tietää tykkäämmekö jostain tietystä asiasta. Sopivan epäloogisesti vaihdellen se voi tarkoittaa joko sitä, tykkäämmekö tarjotusta ruuasta tai juomasta, tai  haluammeko kyseistä ruokaa tai juomaa. Siinä sitten on paha selitellä caipirinha-lasi kädessä aamuyhdeksältä, että tykkään juomasta ainoastaan silloin, kun sitä sattuu tekemään mieli. En aamutuimaan pakkojuotettuna.

Mutta kyllä minulla vielä ymmärrystä löytyy paikalliselle elämänmenolle, kunhan saan edes pari päivää viikossa levätä omassa laatuseurassani. Kestän kaikenlaista urpoilua ympärilläni aika hyvin, kunhan minulla langat käsissäni ja saan itse päättää mitä milloinkin teen. Ja tasapuolisuuden nimissä teen jonkun yltiöpositiivisen hehkutusviestinkin tältä suunnalta joskus. Tai ainakin yritän. Onhan täällä aika paljon kaikkea kivaakin Kyyninen realismi on kuitenkin enemmän sitä ominta tyylilajiani, joten kannattaa valita oikeanlaiset silmälasit, joiden läpi näitä juttuja lueskelee. Hyvää pääsiäisen jälkeistä aikaa kaikille lukijoille!