Byrokratiaa poliisilaitoksella

Jo Portugalissa asuessani opin, että kaikkiin byrokratiaan liittyviin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, eikä logiikkaa kannata kovinkaan usein kaikista toimintamalleista etsiä. Joskus byrokratia on arpapeliä, jossa voittaa, jos onnistuu saamaan sopivan joustavan virkailijan. Etua on myös siitä, jos jokaisessa asiakirjassa on paljon leimoja, allekirjoituksia, osoitteita ja henkilötietoja unohtamatta isän ja äidin nimiä.

Lähdin itse Brasiliaan pelkän passin turvin, mutta mieheni tarvitsi töidensä vuoksi viisumin. Se hoitui 36 eurolla kätevästi ja nopeasti Helsingissä suurlähetystössä. Ainoa homma, mikä jäi Brasilian päähän hoidettavaksi oli rekisteröityminen Polícia Federalissa ensimmäisen kuukauden aikana.

Eilen koitti se päivä, kun mieheni viimein suhautti taksilla poliisiasemalle kesken työpäivän. Kun taksi oli hakenut vaihtorahat lähikaupasta ja taksimatka oli maksettu, päästiin itse asiaan, eli rekisteröitymään. Joskus hyvä aikomus ei kuitenkaan yksin riitä hoitamaan asioita. Olisihan se nyt pitänyt tietää, että rekisteröitymiseen vaaditaan jonotusnumero, joita jaetaan ainoastaan aamuisin kello 8. Iltapäivällä se ei enää onnistunut. Ensimmäiseltä reissulta piti siis palata tyhjin käsin.

Seuraavana aamuna herätys oli kukonlaulun aikaan ja bussiyhteydet poliisilaitokselle tsekattuna. Ainoa ongelma oli se, että bussi ei pysähtynytkään poliisiaseman kulmilla, joten aamu alkoi muutaman kilometrin jalkapatikalla ja kuusikaistaisen tien ylittämisellä aamuruuhkassa. (Suojatie, mikä se sellainen on?) Onneksi jonotusnumeroita vielä riitti mattimyöhäisellekin. Jonottaessa tosin selvisi, että rekisteröitymään ei voi tulla tuosta vaan, vaan vasta, kun mukana on tietyt asiakirjat, kopiot niistä, valokuvia ja vielä rekisteröitymismaksut ja -verot maksettuna. Mukaan sai onneksi paperin, jossa kaikki tarvittava oli listattuna. Tosin ihan kaikkea ei pakollisiksi merkityistä papereistakaan tarvinnut tuoda, ja ne yliviivattiin, sillä listassa oli myös papereita, joita juuri maahantulleella ei edes voi olla. Ei siis muuta kuin ulos poliisiasemalta ja järjestämään puuttuvia dokumentteja ja valmistautumaan kolmatta visiittiä varten.

Passikuvat otettiin läheisen ostoskeskuksen yhteydessä olevassa optikkoliikkeessä. Tosin miehelläni päällä olevaa valkoista paitaa valokuvassa ei saanut pitää, joten kuvaaja lainasi omia vaatteitaan. Seuraavaksi piti palata yliopistolle, jossa pystyi ottamaan kopioita asiakirjoista ja tulostamaan poliisilaitoksen sivuilta 200 realin maksulomakkeet, joiden kanssa piti mennä pankkiin. Pankkiin kuljettiin metallinpaljastimen läpi sen jälkeen, kun kaikki omaisuus oli sullottu ulkopuolella olevaan säilytyslokeroon, jonka avain oli haettu vahtimestarilta. Yliopistokampuksen pankissa ei kuitenkaan käynyt luottokortti, vaan he vaativat käteistä rahaa, joka piti mennä nostamaan toisesta pankista, jossa hyväksyttiin luottokortti.

Kaiken tämän jälkeen kolmas matka poliisiasemalle oli valmis alkamaan. Ikään kuin alleviivatakseen päivän vaivat, bussi kiersi tällä kertaa reittinsä juuri päinvastaiseen suuntaan kiertäen koko kaupungin pidemmän kautta ja pysähtyen vasta muutaman kilometrin poliisiaseman jälkeen. Päämäärä kirkkaana mielessä ja kaikki asiakirjat siistissä nipussa oli kuitenkin toiveikas olo onnistumisen suhteen.

Jonotusnumero kädessä kaikki alkoi jo näyttää hyvältä ja tällä kertaa "Jakko-Pirkan" paperit päätyivät jo rekisteriviranomaisen käsiin. Tässä vaiheessa tosin kävi ilmi sellainen epäkohta, että lentokentällä rajaviranomaiset eivät olleet saapuessamme maahan leimanneet viisumia, vaikka viisumit pitäisi ehdottomasti aina leimata. Tämä osoittautui aika kinkkiseksi ongelmaksi ja se vaati maahantulotodistuksen tarkastamisen ja sen, että jokaisesta passin yksittäisestä sivusta piti lähteä ottamaan valokopiot, joita ei tietenkään poliisiasemalla voinut hoitaa. Jälleen kerran piti siis lähteä pois asemalta ja etsiä paikka, jossa jokaisen passin sivun pääsisi kopioimaan, jonka jälkeen rekisteröitymisprosessia päästiin jatkamaan.

Neljännellä kerralla seuraan pääsi liittymään mustetyynyn kanssa Polícia Federalin sormenjälkivastaava, jonka tehtävänä oli ottaa jokaisesta sormenpäästä sormenjäljet, sekä vielä lisäksi tallentaa jäljet kokonaisista peukaloista ja niiden sivuprofiileista. Vihdoinkin oltiin siinä vaiheessa, että rekisteröitymisprosessi alkoi olla voiton puolella. Edes se ei enää aiheuttanut ongelmia, että perheenjäsenten nimissä oli kirjoitusvirheitä. (Terveisiä vain Ullajaimalle!) Vihdoinkin viisuminomistaja oli saatu rekisteröityä järjestelmään.

Näin hienosti sujui byrokratia tällä kertaa viranomaisten kanssa. Enää ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin seurata verkkosivuilta milloin henkilökortti on valmis ja noutaa se poliisiasemalta. Toivottavasti kaikki vaiva ei ole ollut turhaa, ja joku haluaisi joskus edes vilkaista vaivalla hankittua henkilökorttia.

Voisin tähän loppuun sanoa jotain sarkastista paikallisista toimintamalleista, mutta taidan jättää väliin. Kiitos kärsivällisyydestä rakkaat lukijat. Pitkän jutun loppuun asti lukeneiden vaiva palkitaan hienolla poliisiaseman kuvalla. Kyllä täällä kelpaa käydä useammankin kerran!