En malta olla hehkuttamatta, enkä edes peitellä iloani siitä, että keskiviikkoaamuna lähdemme Rio de Janeiroon! Vihdoinkin pääsen näkemään vähän toisenlaista Brasiliaa ja leikkimään pitkästä aikaa ihan oikeaa turistia! Sisäinen pessimisti-realistini pidättelee kuitenkin suurimpia riemunkiljahduksia vielä hetken, sillä eihän sitä kannata nuolaista näissäkään asioissa ennen kuin tipahtaa. Keskiviikoksi on luvattu bussilakko tukkimaan koko Floripan liikenteen, joten toivottavasti pääsemme edes lentokentälle asti. Eikä sitä tiedä millainen on Rion ja Copacabanan todellisuus näin kisojen alkaessa. Seikkailua joka tapauksessa odotan, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni mikäli kokemuksesta tulisi ikimuistoinen.
Kuluneella viikolla sateen taukoamista odotellessani olen tehnyt Brasilia-aiheista lehdistökatsausta. Muutama päivä sitten Helsingin Sanomien Brasilian kirjeenvaihtaja kirjoitti Brasilia-stereotypioista ja kirjoitus lämmitti suuresti mieltäni. Jotkut teistä ovat saattaneet huomata, että olen pari kuukautta koittanut työstää sitä tosiasiaa, että en saapunutkaan mielikuvieni Brasiliaan (lue: sambaamaan ikuiseen auringonpaisteeseen Copacabanalle), joten on ihan tervetullutta lukea ulkopuolisenkin lausumana se, että tähän maahan mahtuu aika monta erilaista todellisuutta.
Pohdin tässä taas eräänä päivänä miten uskomattomia polkuja oma elämä on vienyt viime vuosina. Vielä viime vuosikymmenen puolella olin varma siitä, etten koskaan uskaltaisi muuttaa ulkomaille, saati haluaisi. Pidin itseäni liian mukavuudenhaluisena jänishousuna. Nyt huomaankin eläväni neljättä vuotta elämää, jossa oma tai puolison työ on vienyt asumaan Suomen ulkopuolelle. En olisi koskaan villeimmissä unissanikaan kuvitellut päätyväni elämään tällaista elämää. Joskus olen hämmennyksestä sanaton.
Välillä olen kiitollinen siitä, miten etuoikeutettu olen tällaisesta mahdollisuudesta nähdä maailmaa ja miten paljon reissaaminen on minua muuttanut. Iloitsen niistä hetkistä, jolloin huomaan ajan kullanneen muistot ja tippa silmässä muistelevani taakse jääneitä elämänvaiheita, jotka eivät aina olleet kaikkein helpoimpia. Toisina päivinä olen taas totaalisen kypsä yksinäisyyteen ja tähän epämääräiseen elämäntapaan ja katkerana kadehdin ystäviäni, jotka saavat elää rutiinien täyttämää merkityksellistä arkeaan. Olen väsynyt siihen, että kommunikointi on hankalaa, sosiaalisten suhteiden tyhjästä pystyttäminen työlästä ja kaikkein normaalimpienkin arkipäivän tehtävien toteuttaminen uskomattoman haastavaa. Näinä päivinä on lähellä, etten revi hiuksia päästäni, jos joku tulee sanomaan, että eihän tuollainen jatkuva lomailu ja reissailu voi olla väsyttävää! Mutta tällaista kai ihmiselämä on. Luulen, että jokainen lukija käy samoja teemoja läpi, tosin erilaisista elämäntilanteista käsin.
Viimeisen kuukauden aikana olen jälleen miettinyt, onko tässä jatkuvassa ramppaamisessa mitään järkeä. Blogiteksteistäkin on saattanut paistaa läpi väsymys, jota en ole edes halunnut lähteä peittelemään. Viimeisten ulkomaanreissujen välissä emme enää ole edes purkaneet tavaroitamme varastosta, kun seuraava lähtö on ollut kulman takana. Suomessa olen halunnut olla ajattelematta uutta lähtöä ja nauttia ystävistä ja perheen seurasta mahdollisimman pitkään. Sitten ennaltamäärättynä aamuna olen asettunut matkalaukkuineni teleporttiin ja siirtynyt jatkamaan arkeani toiseen todellisuuteen vain kourallinen omaisuutta mukanani. Antimaterialismi ja teleporttaus - en uskonut koskaan, että elämäni alkaa muistuttaa scifiä.
Jokin saa kuitenkin jatkamaan matkalaukkuelämää, vaikkei se aina helppoa ole. En tosin tiedä mikä se jokin on. Ehkä sisimmässäni ajattelen, että vielä joskus tästä on monenlaista hyötyä ja kaiken tarkoitus selviää. Viimeiset viikot jaksan kahden asian turvin: Rion matkan ja teidän rakkaiden läheisten ihmisten jälleennäkemisen. Olettehan jo varanneet aikaa, jotta voimme olla yhdessä? Grillataan, pohditaan syvällisiä, katsellaan jalkapalloa, kikkaillaan, ulkoillaan ja pelaillaan. Te tiedätte kyllä keitä olette!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti