Rio de Janeiro, osa 8: Katsaus faveloiden maailmaan

Perjantai-iltana hotellihuoneessa huomasin ajatusteni palaavan yhä uudelleen Rio de Janeiron vuorenrinteiden faveloihin. Olin kolmen päivän aikana nähnyt näitä laittomasti rakennettuja asuinyhteisöjä kaukaa useita, mutta huomasin, etten oikeastaan tiennyt niistä juuri mitään. Ottaen huomioon kuinka paljon niistä uutisoidaan päivittäin, koin yleissivistyksessäni olevan suuren aukon.

Tyypillisen länsimaisen turistin tavoin olin pysytellyt suurimman osan matkastani rikkaiden valkoisten alueella Rio de Janeiron eteläosissa. Saatuani yliannostuksen nähtävyyksien katselusta aloin pohtia syvällisemmin kaupungin rakennetta ja ihmisten arkielämää. Valtavan sosio-ekonomisen kuilun ymmärtäminen oli pysäyttävää. Onko minulla oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin eristäytyä samankaltaisten lokeroon, pysyä mukavuusalueellani ja kasvattaa kuilua entisestään? Toisaalta, jos poistun omalta tontiltani, olenko edes tervetullut vierailemaan toisessa todellisuudessa? En selvästikään ole tottunut Suomessa näin vahvaan kastijakoon ja koin kaipuuta tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen. Brasiliassa on käsittääkseni oletusarvoista viettää aikaa vain oman sosiaaliluokan parissa, jolloin tällaisilta pohdinnoilta pystyy välttymään, mutta tästäkään huolimatta en pystynyt unohtamaan sitä todellisuutta, jossa yli kymmenen miljoonaa brasilialaista asuu ja elää.

Favela lähellä Maracanãn jalkapallostadionia

Favelat syntyivät 1800-luvulla, kun suuri määrä asuntoa vailla olevia maattomia entisiä orjia sekä sodasta palanneita sotilaita muuttivat asumaan kaupungin liepeille. Sen jälkeen faveloihin on muuttanut sekä kaupungin köyhät, että maaseudulta kaupunkiin töiden parissa muuttaneet ihmiset, joilla ei ole varaa eikä mahdollisuuksia hankkia asuntoa. Favela on synonyymi hökkelikylälle ja slummille, mutta nimi viittaa erityisesti köyhälistön asuinalueisiin Brasiliassa. Favelat syntyvät usein vaikeakulkuisiin maastoihin vuorten rinteille. Ne ovat tiiviisti ja laittomasti vailla kaupunkisuunnittelua rakennettuja yhteisöjä, joissa ei ole kattavasti toimivaa kunnallistekniikkaa eikä sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita. 1900-luvun ajan hallituksen yritykset kontrolloida faveloiden paisumista ja niiden siirtymistä rikollisjengien hallintaan epäonnistuivat. Vasta 2000-luvulla poliisi on kyennyt ottamaan osan niistä takaisin hallintaansa.

Huomasin uppoutuvani aiheeseen sitä syvemmälle, mitä enemmän löysin tietoa aiheesta. Erityisen mielenkiintoisen aiheesta teki sen ristiriitaisuus. Samalla kun toiset näkevät favelat pelastusta kaipaavina epäinhimillisinä loukkoina toisille favela on yhteisö, josta ollaan ylpeitä ja josta ei haluta edes muuttaa pois. Ulkopuoliset asiantuntijat ovat kärkkäitä kertomaan, millainen kehitys faveloille olisi hyväksi, mutta asukkailla saattaa olla hyvin erilainen näkemys kehittämistarpeista ja niiden hyödyllisyydestä.

Pyörittelin edelleen päässäni ajatusta siitä, miten pääsisin tutustumaan johonkin favelaan ja näkemään lähempää ihmisten arkea. Ajatus tuntui kuitenkin kuolleena syntyneeltä. Kello lähenteli kymmentä illalla, silmäni luppasivat päivän rasituksista enkä yön aikana pystyisi millään turvallisella ja järkevällä tavalla järjestämään itseäni aamuksi favelaan. Tiesin kyllä, että jotkut matkatoimistot järjestävät favelakierroksia, mutta on kiusallista ja moraalitonta maksaa voittoa tavoittelevalle matkatoimistolle siitä, että he istuttavat minut autoonsa ja kierrättävät minua köyhien ihmisten parissa kuin eläintarhassa, jotta voin pällistellä turistina kurjuutta ja valokuvata ihmisten asuinolosuhteita. Toisaalta, jos kukaan ulkopuolinen ei favelaan koskaan mene, ei synny minkäänlaista vuorovaikutustakaan ihmisten välille. Epätasa-arvo ja elintasokuilu eivät ainakaan kapene, jos ihmiset jumittavat omiin poteroihinsa eikä ennakkoluuloillakaan ole mahdollisuutta hälvetä.

Favela on monille ainoa asuinvaihtoehto ja joillekin ainoa tapa elää edullisesti lähes kaupungin keskustassa. Lienee väärin ajatella, että elämä faveloissa olisi vain kurjuutta ja kärsimystä, sillä moniin yhteisöihin on syntynyt hyvin omaleimainen kulttuuri ja ihmiset ovat ylpeitä juuristaan. Monet kuuluisat sambakoulutkin ovat syntyneet faveloissa. Esteettisesti viimeistelemättömät kodit eivät ole alueella suurin ongelma, vaikkakin silmiinpistävin. Todennäköisemmin ongelmia aiheuttavat puuttuvat palvelut, vuorenrinteiden mutavyöryriski ja rikollispomojen viemä sanan- ja liikkumisen vapaus. Näissä yhteisöissä elää loppujen lopuksi hyvin tavallisia työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä iloineen ja suruineen, mutta palveluiden ja infrastruktuurin puuttuminen sekä köyhyys ja rikollisuus vaikeuttavat monia asioita.

Faveloita on ympäri Rion kaupunkia, niitä on laskentatavasta riippuen useita satoja. Jotkut niistä ovat pieniä ja rauhallisia, toiset taas rikollisliigojen ja huumejengien hallitsemia sadan tuhannen asukkaan komplekseja, joissa asukkaat elävät jatkuvassa varautuneisuuden ja väkivallan ilmapiirissä. Toisissa poliisi on onnistunut rauhoittamaan alueen ja alkeellinen vesi-, viemäri- ja tieverkoston rakentaminen on päästy aloittamaan.

Viime vuosikymmeninä faveloissa käytävään kaupunkisotaan on koulutettu erikoistuneita poliisijoukkoja. BOPE edustaa todellista aggressiivisuuden ääripäätä ja on erikoistunut hyökkäämään faveloiden rikollisjengejä vastaan helikopterein ja panssarivaunuin. Kun rikollisjengit on häädetty pois favelasta, järjestystä jää ylläpitämään UPP-poliisi eli Unidade de Polícia Pacificadora. Näistä kahdesta jälkimmäinen pyrkii olemaan helposti lähestyttävä lähipoliisi, joka kantaa vastuun myös erilaisten sosiaaliohjelmien toteuttamisesta alueella.

Poliisin toimintaa ja väkivaltaisuutta rauhoittamisoperaatioissa on kritisoitu. Sitä on syytetty, korruptiosta, kiduttamisesta ja syyttömien tappamisesta. Toisaalta BOPE on ainoa ryhmä, jolla on edellytykset hyökätä aseistautuneiden rikollisliigojen kimppuun. Monissa Rio de Janeiron keskusta-alueen slummeissa poliisi on onnistunut rauhoittamaan elämää merkittävästi ja parantamaan elämisen laatua, mutta jälleen kerran tätäkin asiaa voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Faveloiden rauhoittaminen on tehnyt paljon hyvää, mutta asukkaat ovat myös kriittisiä muutoksesta. Osa rikollisista ja huumekauppiaista saa uuden alun sosiaaliohjelmien kautta, toiset jatkavat uraansa jossakin toisaalla. 


Pelkkä poliisien paikalle tulo ei faveloiden elämää muuta. Tarvitaan inhimilliset asuinolosuhteet, koulutusta, työpaikkoja, terveydenhoitoa ja toimivia pitkäjänteisiä sosiaaliohjelmia. Juuri tämä on ajankohtainen ongelma Brasiliassa ja tästä syystä halusin aihetta useammassa blogipäivityksessänikin käsitellä. Olisiko jalkapallokisoihin käytetyt miljoonat voitu käyttää myös toisin?

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuoli. Kun ihmisten asuinolosuhteet faveloissa paranevat ja palvelut lisääntyvät, alueen arvo nousee, eikä köyhimmillä ole enää varaa asua siellä. UPP:n rauhoittama, aikaisemmin pahamaineinen Vidigalin favela on tästä hyvä esimerkki. Se on rakennettu kaupungin Atlannin puoleiselle vuorenrinteelle, josta avautuvat maisemat ovat ainutlaatuisen upeat. Monessa muussa maassa tälläiset miljoonakaupungin merinäköalalla varustetut rinnetontit ovat huippurikkaiden omistuksessa, kuten pian Riossakin, mikäli David Beckhamin esimerkkiä lähdetään seuraamaan. Hän osti miljoonalla realilla (n. 300 000 €) Vidigalin favelasta itselleen asunnon. Oikeasti köyhät joutuvat siirtymään kodittomina kaupungin laitamille, uusiin faveloihin.

YLE Areenassa on kuukauden ajan nähtävissä dokumentti Taistelu Riosta. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen  katsomaan sen. Suomenkielinen tekstitys on valitettavasti aika huonosti tehty, mutta muuten dokumentti tarjoaa vaihtelevia näkökulmia faveloiden elämään asukkaiden ja poliisin kertomina. Jostakin syystä dokumentin esittelyteksti puhuu tikittävästä aikapommista, mutta minusta dokumentti toi esiin ennemminkin toivon kipinän ja jätti faveloiden tulevaisuuden avoimeksi.

Tällaisten teemojen parissa vietin Rio de Janeirossa perjantai-iltani. Joku toinen olisi saattanut asettaa etusijalle keskustan katujuhlat, mutta itse keskityin pohdintaan, jossa päällimmäisinä pyörivät favelavierailusuunnitelmani toteutuskelpoisuus, eettisyys ja turvallisuus. Tulin entistä varmemmaksi siitä, että ennen lähtöäni haluan käydä jossakin favelassa, haluan ymmärtää siellä elettävää elämää ja oppia lisää Brasilian yhteiskunnasta. Jos en tee sitä tällä reissulla, en todennäköisesti tule tekemään sitä enää koskaan. Ja jos kukaan ei minua vie favelaan, sinne pitää olla rohkeutta mennä itse. Heti aamulla.