Rio de Janeiro, osa 9: Michael Jackson, poliisit ja Santa Marta

Botafogon kaupunginosassa Rio de Janeirossa sijaitsee pieni, muutaman tuhannen asukkaan Santa Martan favela, joka on levittäytynyt Jeesus-patsaan ja Corcovado-vuoren lähellä olevaan rinteeseen. Santa Martaa  pidetään nykyään eräänlaisena malliesimerkkinä onnistuneesta poliisioperaatiosta, jonka jälkeen elämä favelassa on rauhoittunut, sen palveluita on voitu kehittää ja väkivalta sekä rikollisuus ovat tippuneet minimiin.

Vuonna 1996 Michael Jackson julkaisi They Don't Care About Us -musiikkivideon, joka oli kuvattu osittain Santa Martan favelassa. Kaupungin viranomaiset yrittivät alusta asti kieltää kuvaukset estääkseen turismille epäedullisten kuvien leviämisen maailmalle. He syyttivät artistia köyhien hyväksikäytöstä ja kaupungin maineen pilaamisesta ulkomaalaisten silmissä. Lisäksi viranomaiset pelkäsivät, että musiikkivideo vaikeuttaisi vuoden 2004 olympiakisojen hakuprosessia. Videon kuvausaikoihin Santa Marta oli vielä yksi niistä lukuisista faveloista, joita hallitsivat rikollisliigat. Viranomaisille kenties nöyryyttävintä oli se, että kuvauslupa videota varten oli pitänyt neuvotella aluetta hallitsevien jengien kanssa. Tämä alleviivasi sitä tosiasiaa, että poliisilla ei ollut täyttä kontrollia tästäkään favelasta.

Toistakymmentä vuotta Michael Jacksonin käynnin jälkeen, vuonna 2008, BOPE-joukkojen poliisit hyökkäsivät favelaan ja ottivat sen haltuunsa. Sinne perustettiin UPP:n poliisiasemia ja alueella alettiin kehittää sosiaalityötä. Alla olevalla videolla kuvamateriaalia poliisin ensihyökkäyksestä favelaan.

Vuosien työn ja erilaisten yhteisöprojektien myötä Santa Martasta on tullut urbanisoitu favela, johon ulkopuolinenkin uskaltaa astua sisään. UPP-joukkojen poliisit partioivat edelleen kapeilla kujilla, mutta nyt pääasiassa ainoastaan muistuttaakseen läsnäolostaan. Santa Marta on favela-asteikolla mitattuna turvallinen. Siitä on tullut julkisivumaalausprojektin myötä karkinkirjava esimerkkifavela, jossa ovat käyneet näyttäytymässä kuuluisuudet, kuten Madonna ja Beyonce. Nykyään kaikki asukkaat pääsevät käyttämään puhdasta vettä ja asuntoihin on saatu sähköt. Favelan kattava langaton internet-verkko mahdollistaa tieto- ja viestintätekniikan käytön ja opiskelun. Kaikesta tästä huolimatta paljon on vielä kehittämistä etenkin viemäröinnin ja jätehuollon osalta. (Mallifavela? Voiko groteskimpaa ilmaisua olla? Voiko favela olla malliesimerkki tavoiteltavasta ja onnistuneesta asutuksesta?)

Joka tapauksessa Santa Marta on yksi niistä faveloista, jonne Rio de Janeirossa uskaltaa mennä vierailulle. Tämän ovat huomanneet myös ulkopuoliset matkanjärjestäjät, jotka järjestävät maksua vastaan kierroksia favelassa. Valitettavasti tästä rahasta mitään ei jää Santa Martaan, vaan voitot kääritään ulkopuolisten taskuun ja bisneksestä jää pienimuotoinen eläintarhan tai friikkisirkuksen maku suuhun. Loppujen lopuksi Santa Marta on paikallisten koti ja köyhyysturismi on monelta kannalta kyseenalaista bisnestä. (Erinomainen englanninkielinen blogikirjoitus aiheesta löytyy täältä.)

Kaikesta kritiikistä huolimatta päätin mennä käymään Santa Martassa. Lupasin toimia niin, että minulle jäisi mahdollisimman hyvä omatunto käynnistä. Löysin internetistä Santa Martan oman turisti-infon, jonka oppaat ovat alueen asukkaita, ja jonka tuottama voitto käytettäisiin yhteisön hyväksi. Valitettavasti yön pikkutunneilla oli mahdotonta enää varata kierrosta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän lähteä seuraavana aamuna omatoimimatkalle.