Floripan liikennekulttuuria

Onko kenelläkään teistä tapana huudahtaa "onni on mun" nähdessään kuplavolkkarin? Jos tuollainen tapa on jostain tarttunut, on äärimmäisen rasittavaa tulla tälle suunnalle, sillä muuta ei juuri täällä pääsisi huutelemaankaan kun tuntuu, että joka kolmas auto on kuplavolkkari (loput ovat sitten Volkkarin hippibusseja ja Fiatteja). Kuten aikaisemmin olen maininnut, kaikki tuontitavara maksaa hunajaa, joten autokaupoillakin kannattaa suosia Brasiliassa valmistettuja autoja, mieluiten käytettyjä ja halpoja. Volkkarin klassikkomallit näyttävät siis pitävän pintansa.

Matkalla kuntosalille ohitan jonkinlaisen tienviereen jääneen joutomaan. Hiekansekaisen heinikon, halkeilleen asfaltin ja rakennusjätteen väliin jää kuitenkin juuri sen verran tilaa, että moni auto parkkeeraa siihen tullessaan Lagoalle. Joka ilta kuudelta joku taho tulee tälle joutomaan pätkälle, sitoo moneen kertaan solmitun muovinarun katulamppujen väliin ja eleestä päätellen pyrkii estämään joutomaan käytön parkkipaikkana. Läheisiin ravintoloihin saapuvat asiakkaat joutuvat ajamaan parkkialueille, joista peritään maksu. Minkäänlaista logiikkaa tosin näissä maksujen keräämisissä en ole huomannut ja omiin silmiini näyttääkin siltä, että kuka ensinnä ehtii kullekin parkkipaikalle rahastamaan, saa hyvät tienestit.

Joskus parkkipaikalla on kyltti, jossa kerrotaan selvästi, että pysäköiminen alueelle maksaa esimerkiksi 10 tai 30 realia. Tämä hinta ilmeisesti pitää sisällään sen, että rahan kerääjä "vahtii" autoa pysäköintipaikalla. Vähän halvemmalla voi päästä kadunvarsien parkkipaikoilla, joissa hintaa ei näy, mutta muutama päivystävä laitapuolenkulkijan näköinen ihminen pyytää rahaa auton vartioimisesta. Yleensä kaikki paikalliset tuttavamme suosivat pienimmän kolikon politiikkaa, sillä jos parkkeeraamisesta ei maksa, on riskinä että "vahti" vahingoittaa autoa. Villiä parkkipirkkoilua täällä, sanoisin.

Pienen pieniin arjen tarinoihin kuuluu myös autojen äänentoistovälineillä brassailu. Avolava-autojen perässä on väliin sellaisia bassoja, että sydän rytmittyy uudestaan. Ehdoton helmi oli se kerta, kun erään pickupin bassot oli viritetty niin järkyttävälle taajuudelle, että kadunvarsiparkkiin jätettyjen autojen varashälyttimet alkoivat soida kun se ajoi ohi.

Ehkä surullisimpana ajokulttuurin osana mihin olen törmännyt, ovat juoppokuskit. Sammaltaen ratin taakse hyppäävät aikuiset (selvinpäin täysjärkiset) ihmiset, jotka ovat juoneet liian monta caipirinhaa eivätkä näe mitään estettä sille, että he voisivat ajaa. Kyydissä olleena täytyy sanoa, että harvoin on tuntunut yhtä paljon siltä, että joku ei arvosta kyyditettäviensä henkikultaa.