Rio de Janeiro, osa 10: Valokuvia Santa Martasta

Herättyäni lauantaina en ollut enää ollenkaan varma perjantai-illan ideastani lähteä kävelylle Santa Martaan. Yön aikana kaikki maailmaasyleilevän filosofiset pohdintani, luottavainen asenteeni ja löytämäni asiatieto Santa Martan historiasta ja nykytilasta olivat vaihtuneet takaisin ennakkoluulojen verhoilemiksi peloiksi: Favelassa on väkivaltaista, vaarallista ja kauheaa. Ei sinne kukaan mene vapaaehtoisesti. Koska vaihtoehtoja oli kuitenkin vain kaksi, mennä tai jättää menemättä, ja joista jälkimmäinen ei itse asiassa edes ollut vaihtoehto, hyppäsimme taksiin ja pyysimme kuskia viemään meidät Santa Martaan.

Taksikuski ajoi meidät suoraan Santa Martan sisällä olevalle pienelle aukiolle, ohi poliisien päivystyspisteen ja paikallisoppaiden keltaisen kopin. Jokseenkin kiusaantuneesti kiemurrellen tajusin meidän olevan keskellä favelaa, enkä kerta kaikkiaan kehdannut nousta taksista pällistelemään paikallista menoa. (Voiko turistisampaa entreetä enää olla? Tarkoitukseni oli sentää edes yrittää sulautua ympäristöön.) Pyysimme taksikuskia ajamaan takaisin lähimmän kadun varteen favelan ulkopuolelle, jossa istahdimme hetkeksi puun varjoon miettimään minkä mielenvikaisen päähänpiston vuoksi löydämme itsemme Santa Martasta lauantaiaamuna kymmeneltä. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tänne olimme päättäneet tulla emmekä pois lähde ennen kuin paikka on nähty. Kaupunginosa Santa Marta on siinä missä muutkin, joten ei siellä kävelyn pitäisi olla sen kummallisempaa kuin muuallakaan. (Tai oikeastaan tuo ei pidä paikkaansa: favelassa käveleminen on kuin tunkeutuisi toisten koteihin. Eihän siellä mitään julkista viranomaisten rakennuttamaa tilaa ole vaan ihmisten kodit ovat kiinni toisissaan.) Meidän piti alunperin nousta favelan huipulle funikulaarilla, mutta koska se ei ollut juuri sillä hetkellä toiminnassa, eikä paikallisia turistioppaitakaan näkynyt, lähdimme seikkailemaan kapeille kujille ja portaikkoihin ominpäin päämäärä vähemmän kirkkaana mielessä, mutta silti luottavaisina.

Rakennusten välissä oli hämmentävää kulkea. Kujat ja portaikot olivat niin kapeita ja sokkeloisia, että oli mahdotonta tietää mikä portaikko vei jonkun kotiin ja mikä taas jatkoi nousua ylöspäin. Muutamaan otteeseen pysähdyimme kysymään neuvoa paikallisilta ja ostimme baarinpitäjältä janojuoman. Kaikki asukkaat tunnistivat meidät turisteiksi, mutta en missään vaiheessa kokenut oloani mitenkään uhatuksi. Oikeastaan ympärillä oli aika rauhaisaa. Naiset ripustivat pyykkejä kuivumaan, nuoret miehet juttelivat aurinkoisilla terasseilla, lapset leikkivät siellä missä tilaa oli, musiikki soi ja kanat kotkottivat jossain näkymättömissä. Ihmiset elivät hyvin tavallista elämää. Vastasyntynyttä lasta sylissä pitävä äiti istuskeli lämmittelemässä portailla ja välillä joku juoksi kiireissään portaita ylös tai alas.

Nousimme portaikkoa niin korkealle, että pääsimme vihdoin pois pimeiltä kujilta ja eteemme aukeni maisema Rioon ja Sokeritoppavuorelle. Kontrasti sikinsokin muurattujen favelan asuntojen ja kaupungin kerrostalojen ja pilvenpiirtäjien välillä oli vahva, mutta maisemat olivat siitäkin huolimatta upeat. Avoviemäri lorisi jalkojemme juuressa samalla kun väistelimme auringossa makaavia kissoja, koiria sekä niiden jättämiä ulostekasoja. Räpsäisin muutaman kuvan sieltä täältä jonka jälkeen olin valmis palaamaan alas. Emme olleet nousseet vielä edes puoleen väliin rinnettä, mutta jostakin syystä halusin kääntyä takaisin. En kokenut oloani kovin kotoisaksi valokuvaamassa paikassa, joka oli niin intiimi ja tiivis yhteisö. Vaikka en kokenut minkäänlaista uhkaa ympäristössäni, koin tirkisteleväni jotain, mitä minulla ei ole oikeus tirkistellä.

Laskeuduimme portaat alas ja jatkoimme tietä pitkin ulos favelasta aina poliisien uloimman päivystyspisteen luokse. Pysähtyessämme katsomaan keltaisen turisti-infokopin viereen kiinnitettyä karttaa alueesta meitä lähestyi vihdoin ihminen, jonka olin toivonut tapaavani alusta asti, paikallinen turistiopas. Koska omatoimivisiiti Santa Martassa oli jäänyt jollakin tavalla vajaaksi, jäin mielelläni juttelemaan oppaan kanssa. Hän kertoi projektista, jossa asukkaita koulutettiin oppaiksi ja samalla he pääsivät opiskelemaan englannin alkeita. Samalla puhuimme favelan historiasta ja poliisin saapumisen jälkeen mahdollisiksi tulleista  muutoksista: Mutaiset ja liukkaat polut oli muutettu betoniportaiksi, rinteeseen oli rakennettu funikulaari, joka auttoi sekä vanhuksia että rakennuttajia, joista ensimmäisillä helpottui 800 portaan nouseminen ja jälkimmäisillä rakennusmateriaalin ja jätteiden kuljettaminen favelan sisällä, jossa ei jyrkkyyden vuoksi kulje yhtään autotietä. Muita uudistuksia olivat mm. katujen nimeäminen jonka myötä asukkaat olivat saaneet kodeilleen omat osoitteet.

Hetken kuluttua huomasimmekin jo istuvamme oppaiden kanssa taksissa, joka vei meidät kiertotietä pitkin favelan ylärinteelle ja josta oli tarkoitus laskeutua portaita pitkin takaisin alas. Paikallisoppaat mukanamme kiertäminen kujilla oli huomattavasti antoisampaa. Maksoimme mielellämme kierroksesta, kun tiesimme rahan jäävän Santa Martaan. Alla olevassa kuvakoosteessa joitakin yksityiskohtia kierrokselta.

Entisen päiväkodin ja nykyisen UPP:n poliisiaseman seinässä on vieläkin luodinreiät muistuttamassa takavuosien todellisuudesta.

Favelan huipulla on pieni jalkapallokenttä. Viime vuosina viranomaiset ovat halunneet kieltää rakentamisen enää tästä ylemmäksi. Yhtenä syynä on ympäröivän uhanalaisen metsän suojelu, toisena syynä mutavyöryjen riski. Kielto on aiheuttanut vastustusta asukkaissa, joilla saattaa olla edessä pakkomuutto.

Favelan jätehuolto on viime vuosina parantunut, mutta aivan kaikkialla se ei näy.

Favelan rauhoittamisen jälkeen paikalliset palvelut ovat lisääntyneet ja yrittäjät voivat nyt vapaammin tehdä työtään. Tässä paikallinen kauneussalonki.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani kerroin tarkemmin miten Michael Jackson ja Santa Marta liittyvät toisiinsa. Patsas pystytettiin hänen kuolemansa jälkeen.

Santa Martassa on käynnissä yhteisöprojekti, jossa asukkaille tarjotaan maalaustarvikkeet asuntojensa maalaamiseen ja ympäristön koristeluun. Monet koristeluista on tehty erityisesti alueen lapsia ajatellen.

Santa Martassa on pari katolista kirkkoa ja vajaa kymmenen vapaamman suunnan seurakuntaa.

Hollantilaisten vetämän projektin myötä asuntoja alettiin maalata ja nyt Santa Marta on kuuluisa karkinvärisistä taloistaan.

Aamun epävarmuudesta huolimatta käynti Santa Martassa osoittautui yhdeksi matkamme parhaista anneista. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon enemmän ja yksityiskohtaisemmin tästä aiheesta, mutta ehkä minun pitää hillitä itseni, sillä kolmekin perättäistä blogipostausta faveloista antaa varmasti asiasta jonkinlaisen kuvan, jonka pohjalta asiasta kiinnostuneiden on helppo jatkaa tiedonhakua.

Santa Martan turistioppaiden sivun löydät täältä.

The Guardianin artikkelin Rio de Janeiron favelaturismin eri puolista löydät täältä.