Rio de Janeiro, osa 6: Pelkoa ja jännitystä avausottelussa

Pitkän ja aktiivisen nähtävyyksienkatselupäivän jälkeen olimme todella väsyneitä, mutta viimeisillä voimilla raahauduimme Copacabanan toisen pään Fifa Fan Festin jättiscreenin ääreen kello viideksi ja siihenkin voimainkoitokseen tarvitsimme taksia. Jotain periaatteita pitää sentään olla, ja avausmatsia ei hotellihuoneessa silmät lurpaten katsella. Sisälle aidatulle alueelle oli aivan turha enää yrittää, mutta kymmenien tuhansien muiden ihmisten kanssa jäimme liikenteeltä suljetulle Avenida Atlânticalle katsomaan ottelua.

Tunnelma katukatsomossa oli hyvä ja parkkeerasimme juuri aloituspotkun paikkeilla sotilaspoliisien päivystyspisteen keskelle, josta pystyi loistavasti seuraamaan peliä. Mieheni tosin totesi, että paikkavalinta ei todennäköisesti ollut se turvallisin, jos jotain hekromia sattuisi. Eikä mennyt montaakaan minuuttia kun huomasin sivusilmällä satojen ihmisten pakenevan juosten sivukaduille ja meidän suuntaamme. En muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut niin kovaa ja jalkani valahtaneet täriseviksi spagetiksi. Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta kun mietin, mitä tapahtuu ja miksi ihmiset pakenevat. Silmien ohi vilahti kaikki mahdollisuudet aseistautuneista hulluista, karanneisiin verikoiriin, tsunamiin ja Gozillaan. Tiesin, että en juoksemalla pääsisi pakoon mitään, mikä paniikkireaktion on aiheuttanut ja jos jäisin paikalleni, tallautuisin.

Tiedän kovin hyvin, että mielikuvitukseni aika vilkas, mutta järjen ääntä on turha kuunnella silloin kun mitään näkyvää selitystä ei ole näkökentässä. Samalla kun mieheni otti tyynen rauhallisesti kameran esiin ja alkoi kuvaamaan tapahtumia, minä kömmin poliisien vartiointitelineen rakenteisiin suojaan. Ympärillä olevat mellakkapoliisit lähtivät tarkastamaan hallitun tuntuisesti mikä tilanteen on aiheuttanut ja heidän rauhallisuutensa rauhoitti minuakin. Muutaman minuutin odottelun jälkeen selvisi, että iso Fifa-vastainen mielenosoittajajoukko oli tunkeutunut katsojien sekaan ja ihmiset olivat pelästyneet. Melko tyypillinen pakokauhun alku, joka onneksi ei lähtenyt leviämään laajemmalle. Vaikka tilanne näin jälkikäteen ei kovin uhkaavaksi osoittautunut, eikä siitä aiheutunut isompaa vaaratilannetta, olin siinä vaiheessa vahvasti sitä mieltä, että brasilialaiset ihmiset eivät juokse karkuun ilman syytä ja tämä jalkapallomatsi jäisi viimeisekseni.

Ottaen huomioon, että tämä oli kolmen kuukauden aikana ensimmäinen tilanne jolloin todella pelkäsin (eikä tämäkään uhka kohdistunut minuun henkilökohtaisesti), en ole kokenut Brasiliaa ollenkaan niin vaarallisena paikkana, mistä monet ovat varoitelleet. Toki näiden kuukausien aikana kulttuurinen lukutaitokin on parantunut ja osaan vähän paremmin sekä välttää, että varautua mahdollisiin vaikeuksiin. Pyrin pukeutumaan niin, etten näytä erityisen varakkaalta tai liian turistilta, jaan mukana olevat rahat tasaisesti eri taskuihin ja piilopaikkoihin, ehkä kanna mitään sellaista mukanani, mistä en olisi valmis luopumaan. Pidän lisäksi huolta, että minulla on aina pikkuisen rahaa mukanani, jos joku tulee sitä puukon kanssa pyytämään. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, toivottavasti menee vielä seuraavat kaksi viikkoakin.


Ennen toisen puoliajan alkamista pulssini ehti laskea, kuten laski aurinkokin. Ottelun loppuosa sujui rauhallisemmissa merkeissä. Rannalle valui koko ajan lisää ihmisiä ja poliisit olivat saaneet hajoitettua mielenosoittajajoukon ilman tilanteen räjähtämistä käsiin. Ottelun viime minuuteilla otimme varaslähdön kohti hotellia, sillä silmäluomia ja jalkoja painoivat kilojen betonisäkit. Kun ensimmäiset taksit alkoivat taas kulkea ottelun jälkeen, hurautimme toiseen päähän Copacabanaa. Olimme levon tarpeessa.

Mutta toiseen päähän Copacabanaa, juuri hotellimme eteen oli saapumassa samaan aikaan meidän kanssamme joukko angstisia mielenosoittajia. He heittelivät rannan roskiksia, polttivat lippuja ja näyttivät riehuvan ilman sen syvällisempää agendaa. Poliisit eivät olleet vielä saapuneet paikalle, mutta suojavarusteissa olevat toimittajat ja ohikulkevat turistit tallensivat tapahtumia jo muistikorteilleen. Me katsoimme parhaaksi mennä sisään hotelliin ja seurata seitsemännestä kerroksesta tapahtumia. Poliisihelikopteri pörräsi valonheittimen kanssa hotellin yläpuolella ja poliisin erikoisjoukkoja tuli autolasteittain. Jonkin aikaa jaksoin tilannetta kuvata, mutta lukuisten muiden uteliaitten katsojien vuoksi en saanut enää mitään selvää, mitä kadulla tapahtui. Uni ei sinäkään iltana tullut ihan heti, mutta ainakin olin vakuuttunut siitä, että jalkapallohulinakiintiö oli nyt täyttynyt ja kaksi jäljelle jäänyttä päivää käyttäisin johonkin aivan muuhun kuin Fifaan liittyviin aktiviteetteihin. (Yle uutisten videopätkä tapahtumista täällä.)