Algarve

Kaksi päivää arkiaskareiden parissa kämpillä olivat riittävästi pyykkien pesuun ja kaupungilla pyörimiseen. Sieltä oli pakko päästä taas pois. Mietimme aikamme halpoja vaihtoehtoja, kunnes päädyimme matkustamaan Portugalin etelärannikolle Algarveen. Junalippu maksoi vain 20 euroa, joten päätimme lähteä turistirannikolle parin päivän lomalle.

Aurinko paistaa täällä pilvettömältä taivaalta, mutta lämmin täällä ei silti ole. Toppatakki pysyy pääosin kiinni ja kaulahuiviakin tarvitaan heti kun aurinko alkaa laskea tai kävellään varjoisemmilla kujilla. Kovin paljon eksotiikkaa Faro ei tarjoa, mutta mukava sää täällä on. Hiekkarannalle oli puolen tunnin bussimatka, joten kävimme sielläkin piipahtamassa. Yksi mies siellä otti aurinkoa, mutta muuten sinne oli eksynyt vain muutama iltapäiväkävelijä. Paikalliset kalastajat, tai pitäisikö heitä kutsua simpukoitsijoiksi, kuokkivat laskuveden paljaaksi jättämästä merenpohjasta simpukoita.

Vaikka paikallisille täällä on aivan liian kylmä näyttää nokkaansa rannalla, minusta oli ihana kävellä hiljaisella hiekkarannalla ja potkia simpukankuoria. Atlantin aallot ovat upean kuuloisia, rannoilla kun niin harvoin on kovin tyyntä.

Eräs kaverimme on opettajana naapurikaupungissa ja lähetin hänelle tekstiviestin. Kuinka ollakaan hän sattuikin vanhempineen olevan paikalla, ja sovimme illallisen heidän kanssaan täksi illaksi. Huomenna meidät on jo kutsuttu yliopiston puolelta olevan tutun perheen luokse junamatkan päässä olevaan kylään, saa nähdä millä yhteyksillä sinne pääsemme. Uudenvuoden aaton illan olimme ajatelleet viettävämme Lissabonissa, mutta ehkä pitää tarkastella tilannetta uudelleen huomenna. Joka tapauksessa tuntuu hurjan hyvältä nähdä ihmisiä täällä. Olin varautunut siihen, että kahdestaan me täällä katuja astellaan, jälleen kerran, koska emme ihmisiä täältä päin tunne juurikaan, onneksi kävi kuitenkin näin hyvin.

Ruoasta, taas

Istuessani algarvelaisen hotellin aamupalapöydässä rupesin miettimään suomalaisen ja portugalilaisen ruokakulttuurin eroja. Nyt en suinkaan keskittynyt parjaamaan mitään erityisiä ruokalajeja tai raaka-aineita, vaan mietin lähinnä, mitä missäkin päin pidetään terveellisenä ja hyvänä ruokana.

Tietenkin ruokakulttuuri on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja koostunut siitä, mitä on ollut saatavilla. Suomessa se lienee ollut maitotuotteet, vilja ja liha, sekä metsän antimet. Portugalissa valinnanvaraa on ollut enemmän, joten ruokakulttuurikin on muodostunut sen mukaiseksi.

Tähänastisen elämäni aikana muistan Suomessa mainostetun jos jonkinlaisia ohjeita ja neuvoja ruokailurytmistä ja aterioista. Muistattehan näitä: "aamupala on päivän tärkein ateria", "älä syö ilta kuuden jälkeen", "viisi kourallista kasviksia päivässä" jne... Kotitaloustunnilla taas opetettiin, että perunaa, riisiä ja pastaa ei tarjota samalla aterialla, samoin kuin ei sekoiteta lihaa ja kalaa samaan ruokaan.

Täällä törmään aivan päinvastaisiin mielipiteisiin. Illallisella ahdetaan vatsa täyteen ruokaa niin, että aamupalalla riittää pelkkä leivos tai keksi kahvin kanssa. Liikunnan parissa toimivat ystävämme rinnastavat hedelmät karkkeihin, makeita molemmat, eikä iltaisin hedelmän syöminen ole kovin viisasta. Aterioilla on rasvassa uppopaistettuja perunasiivuja, riisiä sekä sulassa voissa kieritettyä spaghettia. Kalaa, mereneläviä, kinkkua ja vielä ties mitä yhdistetään surutta kastikkeisiin, täytteisiin ja piiraisiin.

Paikalliset ystävämme eivät ole ymmärtäneet, kun olemme kertoneet suomalaisesta karppausvillityksestä, voipulasta ja leivän kulutuksen laskusta. Täällä samanlaisia villityksiä ei ole näkyvillä. Aterioilla arvostetaan monipuolisuutta ja sitä, että kaikkea tulee syödä sopivasti. Lasillista viiniä, sekä tarpeen vaatiessa pientä terävää, pidetään ruoansulatukselle hyvänä.

Ruokakulttuuri on täällä paljon traditionaalisempaa ja vaihtelee paikallisesti. Täällä tuntuisi jopa mahdottomalta, että koko kansa vaihtaisi ruokailutottumuksiaan muotivirtojen mukaisesti.

Paluu Portugaliin

Viikko Suomi-lomaa on nyt takana. Täytyy myöntää, että vietin ehkä yhden parhaimmista ja intensiivisimmistä aikuisiän jouluista koskaan tänä vuonna. Tuntui niin hyvältä vaihtaa maisemaa ja imeä kotimaan parhaita (ja niitä vähemmän hyviäkin) puolia itseensä täysillä viikon ajan. Jouluviikon kiireistä huolimatta moni ystävistämme ja sukulaisistamme ehti meitä nähdä.

Meillä oli mukana portugalilainen ystävämme ja se toi juhlapyhiin aivan uuden säväyksen. Pysähdyin ihan uudella tavalla miettimään kulttuuriamme ja joulutapojamme vastaillessani hänen kysymyksiinsä. Hänen kunniakseen täytyy sanoa, että hienosti hän talveen ja pimeyteen sopeutui, eikä rohkeuden puutteesta voi syyttää häntä yhtään. Kyllähän suomalaiset tavat voi nähdä monella tavalla. En yhtään ihmettele, että hämmentynyt nauru hersyää huulilta, jos hämärässä kuumassa huoneessa hakkaa alastomana kaveria oksakimpulla joulun kunniaksi.

Loman lopussa minulla oli vähän kaihoisa mieli. En oikein tiennyt mihin palaan, kun palaan Portugaliin. Lähdenkö kodista, palaanko kotiin vai miten tätä elämäntilannetta kuvailisi. Ehkä minulla on monta kotia ja olen siinä suhteessa onnellisessa asemassa. Laskeutuessani Lissaboniin huomasin yllätyksekseni, että tuntui hyvältä palata. Loma näytti tehneen tehtävänsä, sillä ymmärsin, kuinka onnellinen saan olla, kun minulla on mahdollisuus elää hetki jossakin muualla. Ei tuo havainto silti elämästä täällä yhtään sen helpompaa tee, mutta se auttaa ehkä selviämään vaikeimmista hetkistä.

Tapaninpäivän paluumatkallemme osui kunnon myrsky, mutta taisimme päästä alta pois juuri sopivasti ja lentokin myöhästyi vain tunnilla teknisen vian vuoksi. Meillä oli seitsemän tunnin vaihto Frankfurtissa, joten ehdimme käymään kaupungin keskustassa. Turvatarkastuksessa jouduin kameran akkulaturin kanssa räjähdysainetarkastukseen. Epäilyksistä huolimatta selvisi, että en ollut rakentanut pommia laturin sisään.

Lopun kotimatkasta teimme taksilla. Yön pimeydessä tuntui hienolta ohittaa Lissabonin keltaisena loistava valomeri, ylittää Tejo-joki siltaa pitkin ja nähdä kuinka näyttävästi valaistu Cristo Rei -patsas otti meidät avosylin vastaan kotiin. Kotona meitä odotti täydellisesti pintaremontoitu makuuhuone. Kaikki oli saatu valmiiksi ja jopa loppusiivous oltiin tehty. Olin ällistynyt. Kaasupullokin on vaihtunut kaasun katujakeluun poissaollessamme. En tosin tiedä mitä katukaasun käyttö maksaa, mutta ehkä se joskus selviää.

Sisällä on viileä, mutta ulkona paistaa aurinko. Ilmankosteus on korkeampi kuin Suomessa, mutta siinä voi nähdä sen hyvän puolen, että hiukseni menevät kauniimmin luonnonkiharalle kuin Suomessa, jossa ne lähinnä sähköistyivät piikkisuorina.

Tästä se taas lähtee. Puoli vuotta jäljellä tätä elämänvaihetta.

Feliz natal!

Meidän kotikadun varrella on mitä mielenkiintoisimpia jouluvalovirityksiä. Koko pääkadun varsi on täynnä pyrstötähtiä, jotka iltapimeällä näyttävät aika kivoilta, mutta päiväsaikaan ne näyttävät lähinnä valtavilta teräskehikko-sähköjohto-muovinauhavirityksiltä.

Olen aika laiskasti pitänyt kameraa mukanani viime aikoina, joten ympäri kaupunkia sijaitsevista näyttävistä seimiasetelmista en ole kuvia saanut otettua. Myymälät ja näyteikkunatkin ovat täynnä seimiasetelmia ja niitä on tehty mitä mielenkiintoisimmista materiaaleista, kasveista, keramiikasta, kierrätystavarasta... Enää en yhtään ihmettele paikallisten ihmisten keräilyintoa seimiasetelmien suhteen, sillä minunkin tekisi mieli ostaa parhaat niistä mukaani.

Viime viikonloppuna olin Portossa joulupukkiparaatia seuraamassa. Tai oikeastaan näin vain alkupään motoristi- ja hevosjoulupukit, loput kuusitoistatuhatta joulupukkia minulta jäi näkemättä kun piti kiirehtiä junalle. Ja kyllä, niitä tosiaan oli niin monta, sillä yrityksenä oli jälleen päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Viikon loma Suomessa tekee hyvää. Se katkaisee täällä olon hetkeksi ja toivottavasti pääsen lepäämään ja hengähtämään rauhassa. Meidän poissaollessamme senhor vuokraisäntä aikoo korjata toisen huoneemme kosteusvauriot irroittamalla pilaantuneen kiviaineksen seinistä ja rakentamalla seinät uudestaan.  Pitää tyhjentää kyseinen huone vielä tänään. Olen vähän skeptinen tuon projektin suhteen, mutta voimme vain toivoa, että he tietävät mitä tekevät.

Olin vähän tuhma, mutta en voinut vastustaa kiusausta ja käydä vähän videokuvaamassa ja tuuppimassa seinää chineloillani tänä aamuna.

Joulufiilistä täällä ei kauheasti ole päässyt muuten syntymään. Koululla ei ollut mitään joulujuhlaa. Jotkut luokat olivat jotain jouluaiheisia töitä tehneet koulun käytäville, mutta muuten perjantai oli tavallinen koulupäivä. Sain luettavakseni paperin, jossa oli oppilaiden arvosanat. Luettelin ne ääneen koko luokalle. Sanoin, että Suomessa näin ei saisi toimia, ja heidän mielestään se oli kummallista. Jätin muutaman suomalaisen joulukortin opettajille ja yhden yhteisen ilmoitustaululle. Olin tässäkin asiassa pieni pahis, kun en toimittanut sitä ensin johdolle, joka sen olisi ennen esillepanoa hyväksynyt ja leimannut.

Eilen yritimme käydä joululahjaostoksilla. Juuri mitään ei mukaamme tarttunut, joten aika tyhjin käsin Suomeen tulemme joulua viettämään. Periaatteenani on ollut tukea Portugalin taloutta suosimalla "kotimaisia" maatalous-, metsätalous- ja käsityötuotteita. Viinipulloja, kirsikkalikööriä tai porsaankoipia ei matkaan kuitenkaan määräänsä enempää mahdu, joten eiköhän nautita jouluna vain hyvästä seurasta.

Joulukorttien lähettäminen jäi tänä vuonna vähän heikolle hapelle. Lupaan kuitenkin lähetellä kortteja tasaisesti ympäri vuoden, joten postia on tulossa kaikille niille, joiden osoite minulla on.

Suomi-matkamme portugalilaisvahvistus saapunee tänään iltapäivällä luoksemme. Toivottavasti hän ei jänistä viimemetreillä. Toivotan kaikille teille lukijoille oikein rauhallista joulua!

Apulaisopettajan arkea

Opettajanhuoneessa on vaikea löytää istumapaikkaa. Ei siksi, että siellä olisi niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että lähes jokaiselle tuolille on laskettu laukku tai ulkovaatteet. Portugalissa laukun laskeminen lattialle katsotaan huonon onnen tuojaksi, joten sohvat ja tuolit korvaavat puuttuvat lokerikot ja naulakot. (Olenpa täällä ollessani kokenut senkin, että ravintolassa tarjoilija tuo omatoimisesti ylimääräisen tuolin pöydän ääreen ja nostaa lattialla olevan laukun sen päälle.)

Meidän opettajanhuoneessamme on oma kahvila. Sieltä saa ostaa välipalaa ja lounasta klo 8-18 välillä. Hinnat ovat edullisia, joskin lounaan saaminen pitää varmistaa pari tuntia etukäteen. Muuten huone onkin sitten aika karu. Kymmeniä vuosia vanhaa rakennusta ei liiemmin ole remontoitu. Seiniä kiertävät korkkitaulut, jotka ovat täynnä ilmoituksia. Jokainen virallinen paperi leimataan. Jopa entisen kollegan hautajaiskutsu oli leimattu.

Kaikki opettajat aloittavat tuntinsa opettajanhuoneen kautta. Siellä on nimittäin hylly, jossa säilytetään kaikkien luokkien päiväkirjoja. Siisti rivi virallisia opetusviranomaisten hyväksymiä oransseja kirjoja odottaa noutajiaan jokaisen tunnin alussa. Päiväkirjaan merkitään oppitunnin tiivistelmä, poissaolijat ja opettajan allekirjoitus. Jokaisen kirjan jokainen sivu on leimattu käsin koulun leimasimella. Kyseiseen kirjaan suhtaudutaan kunnioituksella ja olenkin yrittänyt selvittää miksi se on niin tärkeä kirja. Ilmeisesti se toimii jonkinlaisena laaduntarkkailun apuvälineenä. Kuka tahansa voi tarkistaa milloin tahansa minkä tahansa tunnin tiivistelmän. Sitä en tosin ymmärrä mitä tunnin tiivistelmä kertoo opetuksen sisällöistä ja tasosta mitään...

Tätä syyslukukautta on jäljellä enää kaksi koulupäivää. Olen aivan valmis lähtemään jouluksi Suomeen ja nollaamaan ajatuksiani. Toivottavasti joulun jälkeen olen valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden lukuvuoden ja viimeisen puolen vuoden rypistyksen.

Tällä viikolla pidin seitsemäsluokkalaisille tunnin suomalaista jouluperinteistä ja valmistelin heille tehtävämonisteen. Huomasin jälleen kerran, että paikalliset oppilaat eivät suuremmin ole tottuneet opetuskeskustelujen käymiseen tai kyselemiseen. 12-vuotiaina he eivät myöskään ymmärrä englantia kovin sujuvasti, joten tuntuu kuin opettaisin vain puolella persoonallani. Meiltä puuttuu yhteinen kieli emmekä jaa samaa oppimiskulttuuria. Olen tietoisesti kieltäytynyt lähtemästä samalle raivoa-huuda-nöyryytä -linjalle, jolla paikalliset opettajat täällä tuntuvat työrauhan saavuttavan. Se ei todistettavasti paranna koulumenestystä eikä oppimismotivaatiota, joten voin ihan hyvin jatkaa omalla linjallani. Tuntuu siltä että joka tapauksessa oppilaat istuvat flegmaattisina pulpeteissaan, läksyt ovat tekemättä ja puolet oppilaista on tunneilla pihalla kuin peipposet.

Kaikkein mukavimpana työskentelymuotona täällä olen kokenut heikoimpien oppilaiden kanssa kaksin työskentelyn. Istun heidän vieressään tunnit ja rohkaisen heitä käyttämään kieltä. Edistyminen on huikaisevaa, ja rohkeuden karttuessa oppilaiden sanavarastokin alkaa täydentyä jostakin muistin takalokeroista.

Nyt on toudella huva fiivis!

Tänään on hyvä päivä. Olen onnellinen huomatessani, että kerrankin kaikki tuntuu sujuvan nappiin ja päivä täyttyy onnistumisista. Viime aikoina on ollut vähän liiaksikin tahmeaa vähän kaiken kanssa, mutta näemmä sitä aina jossain vaiheessa ponnistetaan ylös.

Opettaessani tänään viimeistä päivää yksityiskoulussa sain oppilailta lahjaksi kirjan, jossa oli kuvia minusta. Kuvat olivat kerrassaan sympaattisia. Portugalilaisilla on taito saada muut tuntemaan itsensä erityiseksi. He ovat hirveän vieraanvaraisia ja lämpimiä. Siksi täällä on varmasti niin mukava olla.

Kotimatkalla poikkesin Lissabonissa italialaiseen lempiravintolaani, jossa hellittelen itseäni aina silloin tällöin maailman parhaimpiin kuuluvalla rucolapitsalla. Tiedättekö tunteen, kun aina joskus löytää annoksen, jonka maku on niin jumalainen, että se poistaa kaikki maailman murheet niinä hetkinä kun sitä syö, eikä silloin tee edes mieli kokeilla muita annoksia.

Juttelin naapuripöydässä istuneiden neljän brittituristin kanssa  ja he luulivat minua britiksi sujuvan englantini vuoksi. Se lämmitti sydäntä. He olivat vain yhden iltapäivän visiitillä Lissabonissa kolme viikkoa kestävän Välimeri-risteilyn päätteeksi. (Ehkä Välimeri-kierroksen jälkeen hieman heikompikin englanti alkaa tuntua sujuvalta. Heh, kaikki on niin suhteellista.) He olivat kiinnostuneita kuulemaan elämästäni Portugalissa ja innoissani eläkeläispoppoolle kerroinkin, opettajia kun olivat vielä kaiken lisäksi. Tuntui kivalta huomata, että oikeastaan tiedän aika paljon maasta ja sen kulttuurista. Brittituristien jälkeen jatkoin keskustelua tarjoilijoiden kanssa. Olin syömässä hiljaiseen aikaan, joten heillä oli aikaa opettaa minulle portugalia ja jutella niitä näitä.

Paluumatkalla törmäsin kaiken lisäksi kollegaan, jolta kuulin hyviä joulumyyjäisvinkkejä. Uudessa kaupungissa on ihana huomata, että jossain vaiheessa on asunut riittävän kauan tunteakseen edes jonkun kanssamatkustajista. Siitäkin tulee hyvä mieli.

Kotiin tullessani olin hämilläni siitä, kun ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Olisihan minun pitänyt arvata, että senor vuokraisäntä oli tullut siivoamaan puutarhaa. Hän käy kerran-pari viikossa täällä, eikä siihen ole oikein mitään sanomista. Ovikelloa hän soittaa, mutta sen pidempää varoaikaa ei saapumisiin yleensä liity. Tällä kertaa kävin hänen kanssaan kuitenkin ensimmäisen portugalinkielisen keskustelun joulusta ja uudenvuoden vietosta. Ei keskustelun tasossa hurraamista ollut, mutta ensimmäistä kertaa kykenimme kommunikoimaan ja keskustelemaan ja hänkin huomasi edistyksen.

Illallisaikaan perillä

Ystäväni kysyi, lähtisinkö aamupalalle hänen kanssaan merenrantaan. En oikeastaan tiedä mitä tämä ehdotus pitää sisällään, sillä täällä ei kovin paljon aamupalaan muuten panosteta. En tiedä syödäänkö aamupalaa kahdeksalta, vai ennen puolta päivää, mutta tänä viikonloppuna sekin selviää.

Yleensä ystäviä tavataan ruoan parissa. Joko mennään yhdessä lounaalle tai sitten illalliselle. Mikäli nähdään näiden aikojen välissä, mennään kahville. Tai syömään välipalaa. Aamupalakutsu oli minulle uusi, mutta tähän kulttuuriin nähden melko looginen kutsu. Mikäli haluaa tavata ennen varsinaista lounasaikaa, on silloin näemmä puhuttava aamupalasta. Koskaan kukaan ei ole ehdottanut meille, että nähtäisiinkö ihan vaan näkemisen ilosta, ilman, että näkemiseen yhdistetään syömistä.

Kun mennään syömään, tyypillisin puheenaihe on puhua ruuasta. Ensin analysoidaan viini, sen alkuperä ja syöjien kokemukset eri alueiden viineistä. Sitten jatketaan pääruokaan, josta jutun juurta löytyy loputtomasti. Raaka-aineiden alkuperästä puhutaan, eri resepteistä puhutaan, samoin kuin on tärkeää aina kertoa minkä kaupungin ravintoloista kutakin ruokaa saa parhaimmillaan. Pöydässä olevat juustot, lihat, kalat, merenelävät ja kullekin alueelle tyypilliset jälkiruoat tarjoavat loputtoman keskustelunaiheiden virran. Mikäli sattuu käymään niin, että hiljainen hetki yllättää, voi aina katsoa televisiosta jalkapalloa ja puhua siitä.

Ruokailun jälkeen analysoidaan ruokailukokemus ja pohditaan missä syötäisiin seuraavaksi. Ruokailujen välillä suunnitellaan missä syötäisiin seuraavaksi ja muistellaan aikaisempia ruokailuja. Ruoasta puhutaan loputtomasti.

Ruokakulttuuri on täällä hyvin paikallista, lähituottajia, lähiruokaa, kotiruokaa... Yritimme oikein miettiä löytäisimmekö täältä suuria jalostamoja, Atrian jai HK:n kaltaisia lihataloja, joiden marinoituja ruokatuotteita kaupat ympäri maata olisivat pullollaan. Niitä ei kuitenkaan näytä olevan. Sianruhot kiikutetaan rullakossa kaupan kylmäaltaaseen ja sieltä pilkotaan asiakkaan haluamat ruumiinosat. Samoin on muidenkin eläimien laita.

Hämmentävä hetki tulee aina silloin, kun portugalilaiset pyytävät meitä kertomaan suomalaisesta ruokakulttuurista. On vaikea kuvailla hunajamarinoituja broilerinfileitä, joita myydään ja syödään ympäri maata. Ymmärtääkseni on melkein jopa kiellettyä teurastaa kotioloissa eläimiä ja myydä niitä eteenpäin. Omaan käyttöön kai saa? En tiedä.

Toki paikallisia ruokalajeja löytyy, mutta kuinka moni kiireisistä kaupunkilaisista todellisuudessa syö päivittäin kalakukkoa, mustaa makkaraa tai poroa. Ruokaan suhtaudutaan hyvin pragmaattisesti Suomessa. Kun on nälkä, syödään. Ei siitä tehdä lähellekään yhtä suurta sosiaalista tapahtumaa, joka rytmittää elämän ja ystävyyssuhteet, kuin täällä.

Voiko kylmyyteen, kosteuteen ja.... kuolla?

Tänään oli aamulla niin kylmä. Niin kylmä, että en olisi halunnut herätä. Kömmin kahden peiton alta pois ja hytisin sängyn vieressä. Puin mm. aluspaidan, villapaidan, villaponchon ja toppatakin ylleni ja lähdin kohti koulua. Ulkona oli kylmä. Koulussa oli kylmä. Ja opettajanhuoneessa kollegat kehottivat varautumaan tammi-, helmi- ja maaliskuuhun, koska silloin vasta kylmä on!

Eräs opettaja sanoi, että koska julkisista kouluista puuttuu lämmitys, ulkolämpötilan ollessa lähemmäs nollaa luokissa on niin kylmä, että oppilaat eivät suostu ottamaan käsiään pois takin sisästä kirjoittaakseen. Uskon tämän, sillä jo nyt oppilaat ovat toppatakki, hanskat ja pipo päässä oppitunneilla.

Mutta minä olen Suomesta, ei minun pitäisi valittaa nollan yläpuolella pysyttelevistä lämpötiloista. Enkä ehkä valittaisikaan, ellei täällä olisi niin märkää ja kosteaa jatkuvasti. Jos koko asunto ei haisisi homeelle ja sitä myöden myös vaatteet.

Suomeen on kuulkaas kiva tulla jouluksi. Ajattelin istua pääosin saunassa ja takan edessä. Eikö se olekin hyvä suunnitelma?

Laitan teille hieman arkipäiväisiä kuvia asunnostamme. Oikeastaan kaikki kulminoitui eilen siihen, kun imuri hipaisi seinää, rappaus tipahti ja sitä myöten lattialle valui kasa ummehtunutta hiekkaa. En ehkä edes halua tietää tarkemmin mitä seinien välissä ja lattian alla on. Tiedän toki sen, että muutama vuosi sitten yläkerrassa tungettiin lastenvaippoja vessanpönttöön, jolloin kaikki vedet lainehtivat alakertaan. Jäljet ovat vieläkin näkyvissä katossa. Nyt näyttää myös putket olleen niin pitkään tukossa, että lattianalustamme on täynnä vettä. Sadesäällä se sitten aina nousee seinänraoista erityisesti vessoihin.

Viikonlopuksi lähden taas Portoon. Jotain lämmintä pitää talveen saada. Ystäviä.

Yhdessä mennään, yhdessä tehdään

Odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Junailemme 300 kilometrin päähän pohjoiseen nauttimaan ystävien seurasta. Alun perin ajattelimme varaavamme mukavan hotellihuoneen ja nauttivamme pienestä kahdenkeskisestä lomasta, mutta sehän tuntui ystävistämme aivan hullulta idealta. Miksi eristäytyä ja lisäksi maksaa kalliista hotellista, kun voi aina yöpyä kavereiden vanhempien luona!

Ennen kuin ehdimme kertoa omista suunnitelmistamme mitään, meille oli hoidettu majoitus kodista, jonka asukkaat eivät puhu sanaakaan englantia. Siellä meille on sovittuna illallinen, kyyditys kaikkialle mihin haluamme ja peti. Enää tämänkaltainen järjestely ei hämmennä minua niin paljon kuin se olisi hämmentänyt aikaisemmin. Yhdessä tehdään, yhdessä mennään ja perhe, perhe on aina kaiken keskipiste täällä.

Sosiaaliset suhteet ja yhdessä oleminen menevät täällä muutenkin monien suomalaisessa yhteiskunnassa arvostettujen asioiden edelle. En ole koskaan kuullut kenenkään täällä pohtivan sitä, onko soveliasta liittyä seuraan tai häiritäänkö liiaksi toisten yksityisyyttä tai omaa rauhaa. Sen sijaan ajatusta siitä, että "sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni" viljellään usein, tai paremminkin sitä eletään todeksi kuin toistettaisiin ääneen.

Viikonloppuna meidät on kutsuttu mukaan myös parin vuoden takaisen kuntosalimme jouluillalliselle. Äkkiseltään sitä tuntuu oudolta osallistua tilaisuuteen, sillä meillä ei ole enää aikoihin ollut asiakassuhdetta kyseiselle salille, satumme vain tuntemaan muutaman työntekijän sieltä. Ystävämme mielestä huoli on kuitenkin turha. Me olemme hänen kanssaan liikenteessä ja silloin me voimme mennä ihan mihin tahansa. Yhdessä mennään. Yhdessä tehdään.

Olenkin päättänyt lopettaa ajattelemisen ja suunnittelemisen. Se on ainoa tapa täällä säilyttää mielenterveys. Katsotaan mitä tapahtuu ja eletään sen mukaan. Yksin meidän tuskin tarvitsee kuitenkaan olla.

Pyykkipäivä

Blogin päivitystahti on hidastunut. Ehkä se johtuu siitä, etten enää jaksa enää päivitellä jokapäiväisiä asioita. Alun erikoisuudet ovat muuttuneet arkipäiväisiksi, eikä niistä enää oman mielenterveyden takia jaksa suuremmin kantaa huolta. Nauru on joskus paras selviytymiskeino. Oikein pahoissa tilanteissa voi kääntyä rakkaiden suomalaisten ystävien puoleen ja tykittää sydämensä kyllyydestä. Nekin tekstit voisi joskus olla hauskaa laittaa tänne, mutta yritän pitää tämän blogin asiallisena. Eihän se ole rakkaiden portugalilaisten syytä, että tänne on tupsahtanut umpimielinen suomalainen nipottamaan kaikesta. Portugali ei kertakaikkiaan vain helli asukkaitaan talvisaikaan. Tätä maata eikä sen asukkaita ei ole suunniteltu alle kymmenen asteen talvilämpötiloihin, sateeseen ja pimeyteen.

Ja tapahtuuhan täällä jatkuvasti paljon hyvääkin. Paikalliset ihmiset ovat kerrassaan ihania! Se onkin ehkä ainoa syy miksi pidän tästä maasta talvisaikaan. Tässä ihmisten sydämellisyydessä ja lämpimyydessä on jotakin, josta yritän oppia päivä päivältä enemmän. Vaikka ulkoiset puitteet eivät aina toimi, eikä rahaa ole, portugalilaiset pitävät lähimmistään huolen.

Pyörittelen tässä aamuyön pimeinä tunteina kuivausrumpua. Sähkö on halvempaa öisin, enkä muutenkaan saa nukuttua, joten käytän ajan hyödyksi näin. Pesukoneemme on jotakin espanjalaista kodinkonesuunnittelun aatelia, ja kolmen kierroksen minuuttivauhdilla sen linkoamista vaatteista saa ensin puristella käsin irtoveden pois, jonka jälkeen voi valita parhaan tavan kuivata pyykit.

Vaihtoehtoja kuivaamiseen on kolme. Ulkona ilman suhteellinen kosteusprosentti huitelee 88% tuntumassa, joten siellä pyykit eivät kuivu, ainakaan ennen kuin niihin on pinttynyt kosteusvauriohaju. Lisäksi yläkerran brasilialaiset heittelevät satunnaisia asioita satunnaisina ajan hetkinä pihallemme, joten mikäli en halua riisiä, turskaa, partavaahtoa tai roskia pyykkieni päälle, on syytä kuivata ne jossakin muualla.

Toinen vaihtoehto on kuivata pyykit sisällä. Koska meillä ei ole täällä lämmitystä, eikä eristys muutenkaan toimi mihinkään suuntaan, ilmankosteus harvemmin on merkittävästi pienempi kuin ulkona. Olen kuitenkin huomannut, että kolmessa päivässä märkiin vaatteisiin ehtii tarttua ikävä homeen haju, joten yleensä käytän kuivausrumpua. Se tosin pesukoneen tavoin on espanjalaista laatukodinkonesuunnittelua parinkymmenen vuoden takaa, siinä on kaksi säädintä, enkä tiedä mihin ne vaikuttavat. Mutta se pyörii ja se tuottaa lämpöä, mitä sitä ihminen muuta kuivausrummulta voisi odottaa.

Kuivausrummun käytössä on aina se haittapuoli, että se pitää vetää pois syvennyksestään ja siirtää ikkunan alle. Poistoputki pitää vetää avoimesta ikkunasta pihalle kuivauksen ajaksi, joten sisälle tulee kylmää ja kosteaa ilmaa, sekä hyttysiä. Hyttyset ovat täällä aivan kauheita. Ne ovat hiljaisia paholaisia, pistävät hirveän isot ja kutisevat moukurat iholle eivätkä kuole sitten millään. Todistettavasti makuuhuoneessa on useaan otteeseen lennellyt kolmeen kertaan tapettuja hyttysiä.

Arkijuhlasi kaikki heitä

Huomenna palaan oman apulaisopettajuuteni pariin normaaliin kouluuni. Viikosta ei onneksi pääse maanantaisen sijaistukseni vuoksi tulemaan normaalia pidempää, sillä torstaina on jälleen arkivapaa. Käytän jälleen-sanaa siitä syystä, että viisipäiväisiä kouluviikkoja ei kovin usein viime aikoina ole päässyt kokemaan.

Ihan tätä blogikirjoitusta varten innostuin googlailemaan, mitä varten tällä kertaa lomaillaan. Torstai näyttää pikaisen Wikipedian lueskelun perusteella olevan pyhitetty vuosina 1580-1640 vaikuttaneen Iberian unionin päättymisen muistolle. Aika villiä saada lomapäivä sen kunniaksi. Tuntuukohan suomalaisista koululaisista 370 vuoden päästä samalta, mikäli 6.12. on silloin vielä Suomessa vapaapäivä? Vai onko silloin EU:n hajoamisen muistopäivä?

Olen kai sen verran nuori, etten enää muista aikoja jolloin valtaosa (kristillisistä ja maallisista) juhlapäivistä saattoi osua Suomessakin arkipäiville. Portugalissakin saatetaan elää viimeisiä hetkiä sen suhteen, sillä säästökuurin vuoksi osa juhlapäivistä halutaan siirtää viikonloppuihin. Portugalissa on katolisten juhlapäivien lisäksi paljon kuntakohtaisia vapaapäiviä. Kirkko yksin ei halua luopua juhlapäivistään, ja muistelenkin lukeneeni taannoin lehdestä "sopimusneuvotteluista", joissa katolinen kirkko lupasi siirtää muutaman juhlapyhistään viikonlopuille, mikäli kunnat tekevät niin myös.

Otin oikeudekseni kääntää ja esitellä muutamia suomalaisesta perspektiivistä tarkaltuna hieman vieraampia juhlapäiviä teille lukijoille. Koska kielellinen, teologinen ja kulttuurinen tietämykseni on monin paikoin hatara, vastuu tulkinnoistani jää yksinomaan lukijalle.

47 päivää ennen pääsiäistä koululaiset pääsevät viettämään kolmeksi päiväksi karnevaalia, paikallista laskiaista. Kun tämä yhdistetään viikonloppuun, helmikuun loppuun osuu mukavasti pieni "hiihtoloma". Pääsiäinen näyttää olevan yli kahden viikon mittainen tauko koulusta ja muutaman viikon perästä, 25.4., on diktatuurista vapautumisen muistojuhla. Pyhän ruumiin juhlapäivää Jeesuksen muistoksi vietetään 60 päivän päästä pääsiäisestä. Suurimpien kaupunkien suojelupyhimysten juhlat osuvat keskikesän tiettyville, kuten Portugali-päiväkin. Loppuvuoteen ajoittuu mm. Marian taivaaseenastumisen päivä, Portugalin kansallispäivä ja Marian neitseellisen sikiämisen päivä.

Iberian unionin päättymisen muistelemisella onkin hyvä jatkaa tätä iltaa.

Sisäisen alkuopettajan etsimistä

5-vuotiaiden luku-ja kirjoitustaidottomien portugalilaislasten englanninopetus ei ole pedagogisella ykkösosaamisalueellani, mutta selvisin tänään hengissä! Hieman vanhempien lasten kanssa olin huomattavasti luottavaisemmin mielin ja suomalaisuuteni liitettiin tänään ihan uusia auktoriteetin osa-alueita. Lapset nimittäin janosivat vahvistusta sille, että näyttämäni upeat studiokuvat joulupukista Lapissa olivat nyt sen "oikean" joulupukin kuvia. Taisivat raukkaparat olleet menettäneet osan joulupukkiuskostaan julmassa maailmassa, enkä oikein tiennyt teenkö karhunpalveluksen jos toisin väitän.

Pääsin myös nauttimaan paikallisesta kouluruuasta käpertyneenä mini-ihmisten ruokapöydän ääreen. Olo oli kuin suurennusjuomaa juoneella Liisalla Ihmemaassa litkiessäni kanaliemessä uivia minuuttimakaroneja ja popsiessani spaghettia jauhelihamurekkeen kanssa. Kouluruoka taitaa olla kaikkialla samanlaista.

Päiväni piti sisällään kolme 60 minuutin oppituntia ja siinä välissä oli 90 minuutin ruokatunti. Nykyään päivän katkaiseviin ruokatunteihin alkaa jo sopeutua, pitää vain ohjelmoida oma päivä syömisien mukaan. Tuntienkaan tauot työpäivän aikana eivät tunnu yhtä epäreiluilta kuin ne tuntuisivat suomalaisessa koulussa. Suomessa yksi 45 minuutin hyppytunti tuntuu kasvattavan työaikaa lohduttoman paljon, täällä se luokiteltaisiin aivan liian lyhyeksi ajaksi tehdä mitään järkevää.

Fadoa

Portugalin kaihoisa fado-kansanmusiikki valittiin eilen mukaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Sen kunniaksi kämppis päätti popittaa koko päivän huoneestaan fadoa, joka kaikessa kauneudessaan ei ole ehkä suosikkitaustamusiikkiani, vaikka persoonallista ja viehättävää omalla tavallaan onkin.

Toki näin merkittävä asia nousi myös uutisotsikoihin ja tässä aivan erityinen linkki RTP-televisiokanavan uutisvideoon teidänkin katseltavaksenne. (Sieltä voi tarkkasilmäisimmät bongata tuttuja.)

Itse en ole vielä päätynyt kuuntelemaan fadoa ravintolaan. Ehkä se voisi olla enemmän sellainen ystävien kanssa ja isommalla porukalla koettava asia. Tosin pientä esimakua saimme viime viikonloppuna viettäessämme kaupunkilomaa Lissabonissa. Kävelimme iltasella Bairro Alton kapeilla mukulakivikaduilla ja katulampun valossa kotiovensa portaalla istui vanha nainen perinteisessä esiliinassaan ja hän lauloi kaihoisan surumielistä laulua lähes tyhjällä kadulla.

Aikakäsityksien viidakossa

Minusta tuntuu usein, että olen ulkona kuin lumiukko paikallisen koulun arjessa. Päällisin puolin näyttää siltä, että kaikki sujuu samalla tavalla kuin Suomessa. Tunnit alkavat kellonsoitolla, opettajat kahvittelevat opettajanhuoneessa ja oppitunti kestää 45 tai 90 minuuttia. Oppilaat menevät välitunnille ja näin arki sujuu päivästä toiseen. Jostakin syystä en kuitenkaan saa kunnon otetta koulutyöstä. Tuntuu kuin haahuilisin koulun käytävillä ja oppitunneilla ymmärtämättä oikeastaan mitä minulta odotetaan ja mitä minun pitäisi tehdä.

Puitteet ovat täällä kunnossa. Opettajat ovat ystävällisiä ja oppilaat ihania. Päällimmäisenä ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että en välillä käsitä miten täällä asioita organisoidaan ja milloin asioista sovitaan. Jään aina odottamaan aikatauluja ja jonkinlaista vaiheittaista ohjeistusta. Haluaisin tietää mitä tapahtuu ja koska, kirjoittaa kaiken muistiin kalenteriin ja opettaa tiettynä hetkenä ennalta sovitut asiat oppilaille. En kuitenkaan juuri koskaan tee mitään merkintöjä, sillä en kerta kaikkiaan saa selvää mitä minulta odotetaan tai mistä kaikesta ohimennen sovitaan.

Millaista arki sitten on?

Saapuessani viitisen viikkoa sitten koululle, minua pyydettiin valmistelemaan itsestäni koululle seinäposteri, jossa esittelisin itseni koulun oppilaille ja henkilökunnalle. Ohjaavien opettajien toiveena oli että vaihtaisin seinätaulun teemaa parin viikon välein ja esittelisin monipuolisesti Suomea ja sen kulttuuria. Minä tietenkin valmistin esityksen kahdessa viikossa, mietin jo etukäteen tuleviakin teemoja ja kirjoittelin Wordilla tekstejä. Asiaan ei kuitenkaan ole sen jälkeen kertaakaan palattu, enkä saanut oikein mitään vastausta, kun asiasta tiedustelin.
 
Tänään minun piti käsitykseni ja lukujärjestykseni mukaan päästä töistä klo 16.45. Ohjaava opettajani kuitenkin oli ajatellut, että jään vielä tunniksi auttamaan häntä eräässä projektissa. (Projekti-sanaa olen oppinut pelkäämään, sillä se tarkoittaa aina jotakin käsittämättömän epämääräistä tapahtumien ketjua.)

Menin siis oppitunnille, jossa luokka jaettiin kahtia. Toinen puolikas oli minun puolikkaani, vaikka yhdessä oli tarkoitus kulkea. (Tämä oli ensimmäinen epäselväksi jääneistä ohjeista.)

Seuraavaksi opettaja jakoi oppilaille muovihanskoja ja muovipusseja. Yritin kysellä mitä tapahtuu, ja vastaukseksi sain, että oppilaat keräävät muovia. (Minulta puuttui edelleenkin tiedot siitä, missä, mistä ja miksi oppilaat keräävät muovia, ja mitä minun oletetaan tekevän.)

Sitten siirryimme ulos ja oppilaat lähtivät kukin eri suuntaan. He alkoivat haalia koulun pihan roskiksista kierrätysmuovia keräyspusseihinsa. Alussa jaetut kaksi "ryhmää" eivät missään vaiheessa olleet ryhmiä. Seurasin kolmea oppilasta, kunnes huomasin kadottaneeni kaikki muut. Lopulta löysin heidät varastorakennukselta, johon oli kerätty valtava kasa keräysmuovia. Oppilaat tuntuivat menevän ja tulevan kukin omaan tahtiinsa samalla, kun minä seisoin tumput suorina pihamaalla ja pohdin itsekseni, että miten ihmeessä tässä taas kävi näin.

Oppitunneilla yleensäkin olen hyvin järjestelmällinen ja tunnollinen. Kun opettaja puhuu ja opettaa, yritän olla häiritsemättä häntä. Kuuntelen vuoroani odottaen luokan takaosassa ja tarkkailen milloin hän viestisi minulle, että nyt on sopiva hetki osallistua oppituntiin. Tämän seurauksena valtaosa oppitunneista menee minulta ohi suun, koska en koskaan tulkitse sopivan ajan tulleen.

Tällä viikolla olen ensimmäisen kerran havahtunut siihen tosiasiaan, että tähän sekasotkuun ei ole tulossa muutosta. Joko minun on vaihdettava toimintamallejani tai sitten minun on rautalangasta väännettävä latinoille suomalaisen järjestelmällisyyden logiikka. Meidän toimintatapamme eivät kertakaikkiaan vain kohtaa.

Onneksi Internet on täynnä kulttuurieroja selittäviä teorioita ja tekstejä. Helpottaa kummasti mieltä lukea teorioita siitä, että toimintamalleissa on kuin onkin eroavaisuuksia. Tänään olen erityisesti lueskellut aikakäsityksien eroista ja niiden vaikutuksista arkipäivän elämään. Tähän taulukkoon tiivistyy mielestäni hyvin oleellisesti monokronisten ja polykronisten ihmisten ero. Ei liene epäselvää kumpaan luokkaan itseni sijoitan.

Lähde: http://www.csub.edu/TLC/options/resources/handouts/fac_dev/culturalbarries.html

Suomeksi samansuuntaisista asioista mainitaan tässä blogissa.

Loppuun on vielä laitettava linkki Youtubessa olevaan aikaa käsittelevään videoon, joka on minusta sekä mielenkiintoinen, että lohdullinen.

Rintafileisiin kyllästyminen?

Kämppiksemme kävi viikonloppuna äitinsä luona. Kuten niin monet opiskelijat ympäri maailman, hänkin onnistui kotoa lähtiessään haalimaan mukaansa ison kassillisen vanhempien sponsoroimaa ruokaa. Saapuessaan tänne, hän toi mukanaan kanan. Ei elävää, mutta paloitellun. Kaikenlaisia herkkupaloja sieltä pussista löytyikin. Tämä on kuitenkin kaikkien aikojen ykkössuosikkini:

Greve geral - yleislakko

Torstaiksi Portugaliin on suunniteltu yleislakkoa. Kadunvarret ovat täynnä lappusia, julisteita, banderolleja ja graffiteja, joissa kansalaisia kehotetaan liittymään yhteiseen rintamaan. Minulle koko lakonuhka on jäänyt hieman etäiseksi johtuen kielimuurista. Yritin kuitenkin surffailla netissä ja etsiä tietoa siitä, mistä tässä (julkisen sektorin) yleislakossa oikein on kyse ja millaisia ovat ne valtion säästötoimenpiteet, joita lakolla vastustetaan.

Tässä muutamia poimintoja viimeaikaisista närää herättäneistä muutoksista:

- Työajan pidentäminen päivittäin puolella tunnilla (viikkotyöajan kasvattaminen 40:stä 42,5:ään tuntiin)
- Joulubonuksen, eli kuukauden palkkaa vastaavan summan vähentäminen palkasta ja eläkkeestä seuraavan kahden vuoden ajan.
- Muut leikkaukset ja säästöt palkoissa
- Huomattavat korotukset sekä tuloveroon että arvonlisäveroon
- Leikkaukset työttömyysturvasta, sosiaaliturvasta sekä lapsilisistä
- Pyhäpäivien karsiminen ja/tai siirtäminen viikonloppuun
- Palveluiden yksityistäminen, sekä leikkaukset terveydenhuollossa ja koulutuksessa

Valtion säästötoimet ovat täällä tosiaan melko rajut, eikä monikaan näe niillä taloutta elvyttäviä vaikutuksia. Rahattomana on vaikea käyttää rahaa. Näihin syväluotaaviin talousanalyyseihin on ehkä syytä lopettaa omalta osaltani tämä blogikirjoitus. Jään seuraamaan miten oma työpäiväni muotoutuu torstain lakon myötä.

Suomalainen vai Suomi-alien?

Tänään kävin tutustumassa pieneen 70 oppilaan yksityiskouluun Lissabonin keskustassa. Koulussa opetetaan neljää ensimmäistä luokkaa, eli 6-9-vuotiaita lapsia. Portugalissa englannin kielen opiskelu alkaa jo ensimmäiseltä luokalta, joten tästä syystä näinkin pienet lapset pystyvät jo vastaanottamaan enlanninkielisiä vieraita.

Kouluvierailu juontaa juurensa parin viikon takaisesta illallisesta, jolloin tapasin kyseisen koulun johtajan ja hän pyysi minut vierailulle heidän kouluunsa. Ilmeisesti suomalaisen opettajan "brändi" on niin vahva, että vierailukutsuja saa lähes pyytämättä joka paikkaan. Moni opettaja kysyy minulta, mikä on suomalaisen koulutusmenestyksen salaisuus, enkä oikeastaan osaa kovin tyhjentävästi vastata. Laadukas opettaja-aines, opettajien korkea koulutus, oppilasaineksen homogeenisyys... Mitä niitä kaikkea nyt onkaan väitetty osatekijöiksi. Tuntuu kuitenkin välillä tosi absurdilta edustaa täällä Suomea ja koulujärjestelmää.

Olen usein kritisoinut sitä, että ulkomailla rankinta on ehkä ainainen ulkopuolisuuden tunne ja ajatus siitä, että on erilainen ja kummallinen muukalainen, joka toimii oudosti ja puhuu hassuja. Tämä sama ilmiö on havaittavissa paikallisten oppilaiden kanssa, mutta koulussa "ulkopuolisuus" kääntyy usein voitoksi. Oppilailla loksahtaa suu jo valmiiksi auki kun he näkevät minut, ja järjestyshäiriöt loppuvat viimeistään siihen, kun kuulevat minun olevan Suomesta. "Eikö siihen kylmyyteen kuole?" kuului taas tänään oppilaiden suusta aidon ihmetyksen saattelemana.

Ensivaikutelma on helppo tehdä valokuvien avulla ja puhumalla oppilaille englantia. Vieraan kielen käyttäminen taittaa pahimmilta ja parhaimmilta kielinikkareilta terän pois, joten senkin vuoksi oppilaiden kanssa on helppo toimia. Näytän heille monesti kuvia arkipäivän elämästä, ja välillä oppilaat pääsevät jopa yllättämään minut kysymyksillään. "Mikä tuolla keskellä järveä on?" yksi oppilas kysyi nähdessään saaren. On mukava laajentaa näiden Atlantin rantojen lasten maailmankuvaa.

(Tässä vaiheessa haluan lähettää kiitokset kaikille ystäville ja tuttaville, joiden pihoilta, mökeiltä ja luonnonkauniilta paikoilta olen kuvia viime vuosina ottanut. Terveiset lähtevät mm. Vinkin metsäpiknikillä olleille, Suomussalmen järvimaisemiin, kummipojan synttäritalviriehassa ja mäenlaskussa mukana olleille, minulle tuttuun itähelsinkiläiseen kouluun ja lukuisille muillekin, jotka kuviin tavalla tai toisella liittyvät. Saatte jakaa tämän edustustaakan kanssani.)

Vierailu sujui koulussa ilmeisen hyvin, sillä tehdessäni lähtöä koulun johtaja yllätti minut pyytämällä sijaistamaan jouluun asti koulun englannin opettajaa. Ehdotus tuntui mielenkiintoiselta ja imartelevalta, mutta epäröin hetken. Miten ihmeessä voisin opettaa mitään tenaville, jotka osaavat jotakuinkin luetella numerot ja esitellä itsensä englanniksi. Meillä ei ole mitään yhteistä kieltä. No, jouluhan tulee pian, joten ei tässä kovin montaa tuntia ehdi sitä ennen pitääkään. Kaikkia hyviä opetusvinkkejä, leikkejä, pelejä ja nettisivuja otetaan englannin alkuopetukseen vastaan!

Viralliset paperit

Tien toisella puolella on videovuokraamo. Olemme monena iltana haaveilleet elokuvan vuokrauksesta ja eräänä päivänä päätimme sieltä jonkun rainan hakea, tosin se ei osoittautunut kovin helpoksi tehtäväksi.

Koska meiltä puuttuu paikallinen henkilöllisyystodistus, eli eräänlainen verokortti, eikä meillä ollut antaa edes meidän nimellemme osoitettua sähkölaskua, olisi meidän tarvinnut näyttää jokin muu todistus siitä, että asumme väittämässämme osoitteessa.

No, ensimmäisenähän sitä tulee mieleen kaivaa vuokrasopimus esiin. Tosin sitä ei ole. Eikä ole oikeastaan mitään muutakaan kirjallista sopimusta vuokranantajan kanssa, jonka voisi näyttää vuokrausfirman pitäjälle.

Tai hei, nyt kun oikein mietin, on sentään yksi paperi, joka on kirjoitettu ensimmäisenä päivänämme täällä. Mitä luulette, irtoisiko tällä klubijäsenyys?

Hampaankolossa mehiläisvahaa

Tänään olen pääasiassa maannut sängyssä, kaivellut mehiläisvahaa hampaideni koloista ja surffannut internetissä. Olo on aivan hirveä, korvia karhii, poskionteloita turvottaa, kurkku on käheänä ja yleistila on kerrassaan kurja. Meillä on palanen hunajakennoa kaapissa, joten olen sieltä lohkaissut palasia ja syönyt siinä toivossa, että se tarjoaisi ihmeparantumisen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siis maistanut ihan oikeaa kennohunajaa ja se maistuu hyvältä, mikäli purupinnalle jumittavia vahanpalasia ei lasketa mukaan.

Tämä päivä ei muutenkaan ole näyttänyt parhaita puoliaan. Ystävämme oli meillä viime yön, ja aamulla huomasimme, että hänen autonsa oli kadonnut kadun varrelta. Läheisestä myymälästä saimme selville, että pysäköinninvalvojat olivat vieneet sen pois. Etsimme tunnin paikkaa, johon se oli siirretty. Kävimme poliisiasemalla ja kyselimme ohikulkijoilta apua, kunnes löysimme sivukujalta yksityisen pysäköintivalvontafirman, jonka pihassa auto nökötti rengaslukolla varustettuna.

Valvontafirman mukaan kyseiselle paikalle ei olisi saanut pysäköidä, joten maksettavaksi tuli 30 euron sakko ja auton siirtokustannuksista firma veloitti vielä lisäksi 92 euroa. Harmitti kaverin puolesta, hän tuli vain kylään meille.

Yllätyksiä

Muutama päivä sitten kysyin seitsemäsluokkalaisilta joululahjavinkkejä Suomea varten. Halusin jututtaa heitä oppitunnilla englanniksi ja kysellä samalla, mikä tyypillinen portugalilainen tuote olisi heidän mielestään hyvä joululahja. Yllätyksekseni 12-vuotiailta alkoi tulla asiantuntevalta kuulostavia viinisuosituksia eri alueiden tyypillisistä ja kuuluisista viineistä.

Tänään, ollessani 15-vuotiaiden kanssa opintomatkalla vanhassa kaivoksessa, minut yllätti puolestaan kapverdeläistaustainen tyttö, joka lupasi opettaa minua tanssimaan kizombaa, jos minä autan häntä englannin opiskelussa. Katsotaan myöhemmin eteneekö kummankaan opinnot tämän asian suhteen. Voin myöhemmin antaa reportaasin siitä, alkaako lantio pyöriä tämän Afrikan portugalinkielisten maiden suosituimman tanssin mukaan.

Tänään puin kaivosmuseoon aivan liian vähän päälleni. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta oli yllättävän kylmä. Nyt karhii kurkkua ja kuumottaa nielua. Toivottavasti en tule kipeäksi. Pitäisi varmaan levätä, mutta tänään odottaa illallinen syöjiänsä jossakin, vielä tuntemattomassa paikassa tuntemattomalla porukalla.

Tavallinen tiistai

Eilinen illallinen opettajakollegoideni kanssa venyi puoli yhteen asti yöllä. Tänään pääsin kömpimään aamulla kymmeneksi koululle esittäytymään yhdeksännelle luokalle, jota en vielä ollut aikaisemmin tavannut. Tapani mukaan kerroin itsestäni ja kotimaastani valokuvien avulla, ja jälleen kerran yksi suurimpia ihmetyksen kohteita oli se, että sisällä koulussa oppilaat eivät pidä kenkiä. Olen oppinut jo ennakoimaan mitkä valokuvista aiheuttavat kohahduksen luokkahuoneessa, mutta tänään 15-vuotiaisiin upposi myös orava lintulaudalla ja lumessa peuhaava koira.

Oppilaat ottivat minut lämpimästi vastaan ja kyselivät jo, koska pääsisin seuraavan kerran luokkaan. Yksi oppilaista halusi valmistella minulle lauluesityksen. Yhä edelleen paikallisten oppilaiden rohkeus ja ryhmähenki yllättää minut. Minusta olisi kovin vaikea kuvitella suomalaiskoulussa 15-vuotiasta oppilasta, joka vapaaehtoisesti englannintunnilla haluaisi laulaa vierailevalle opettajalle.

Aamutuntien jälkeen minulla oli neljän ja puolen tunnin "hyppytunti" ennen iltatunteja, joten kävin paikallisessa ostoskeskuksessa shoppailemassa. On ihanaa kun täälläkin syysväreihin kuuluvat lämpimät oranssit ja ruskeat sävyt. Löysin hauskan oranssinsävyisen neuleen ja onnekseni myös kevyen ja kauniin yöasun. Täällä naisten yöasut ovat lähes poikkeuksetta hempeänvärisiä froteisia tai fleesestä ommeltuja pyjamia, joita koristaa samat sarjakuvahahmot kuin 5-vuotiaiden collegevaatteissa. Yhtä paljon kuin haluan alusvaatteisiini Nalle Puhin tai söpön kissanpennun kuvia, kaipaan yövaatteisiini vaaleanpunaisia prinsessoja. Toisaalta ymmärrän kyllä, että näissä sisätiloissa yöpuvunkin pitää muistuttaa arktisiin oloihin suunniteltua lämpökerrastoa, mutta eikö värimaailma ja kuosi voisi olla yhtään... niin... tiedätte kyllä.

Kello on nyt puoli kahdeksan. Seuraavaksi ajattelin pistää vähän murua rinnan alle ja lähteä sitten takaisin koulun iltatilaisuuteen, joka alkaa puoli kymmeneltä. Tänään on koulun 40-vuotissyntymäpäivien loppuhuipennus kaupunginteatterissa. Tiedän tilaisuudesta etukäteen ainoastaan sen, että siellä palkitaan viime vuoden parhaimpia oppilaita. Ihan hirveän innostuneena en ole lähdössä enää illalla liikenteeseen, mutta minkäs teet, täällä koulun tilaisuudet muun sosiaalisen elämän lailla ovat painottuneet myöhäisiltaan.

Kenkä- ja turskataistoa

Senhor vuokraisäntä oli jälleen piipahtanut asunnolla meidän poissaollessamme. Jotain perhanan tärkeää asiaa hänellä viikoittain tuntuu tänne olevan. Kämppis kertoi, että eteisaulan lattialle jättämämme kengät olivat senhor vuokraisäntää häirinneet. Voisi herkästi kuvitella, että koska maksamme tästä asunnosta vuokran, voisimme asettaa kenkämme ihan mihin haluamme, mutta suomalaiselle eteiskäytännölle ja kenkien riisumiselle kotiin saavuttaessa ei näytä riittävän täällä ymmärrystä. Kengät joko pidetään jalassa tai sitten sullotaan vaatekaappeihin, mutta eteisen lattialla niitä ei kuulu säilyttää.

Päätin mielenosoituksellisesti heittää kaikki kenkäni oman huoneeni nurkkaan ja tyhjensin eteisen laatikoista tavarani. En tiedä aukeaako tämä tulinen tunteenpurkaukseni senhor vuokraisännälle, mutta eipä tarvitse vastedes minun eteisenkäyttöasteestani nähdä vaivaa. Kuivattelen sateessa kastuneet kengät sitten omassa huoneessani ja puran ärtymykseni tänne blogiin.

Mutta jotta eteisestä johtuva paha tuuleni ei tarttuisi teihin, rakkaat lukijat, minun täytyy kertoa myös hyviä uutisia. Olin tänään illallisella, jolla ei ollut tarjolla turskaa. Ruokaa oli taas paljon, ja neljännen ja viidennen jälkiruoan jouduin jättämään väliin, mutta mikä ilahduttavinta, turskaa ei ollut. Päätin tästä innostuneena testata uudenlaista lähestymistapaa ruokakeskusteluissa ja rehellisesti kerroin, että tuore kala menee kuivatun turskan edelle. Tämä ei tosin osoittautunut kovin hedelmälliseksi katsantokannaksi, sillä tälle käsittämättömälle aivopierulle löytyi paikallisilta heti selitys. En ollut ilmeisesti vain saanut hyvää turskaa, sillä, kuten osa lukijoista saattaa jo tietää, turskaa voidaan valmistaa sadalla ja yhdellä eri tavalla. Kyllä viimeistään se sadas ja ensimmäinen turskaresepti minuunkin siis uppoaa. Sitä päivää odotellessa taidan ottaa vähän unta palloon ja kerätä voimia uuteen viikkoon.

Viiden viikon jälkeen

Tiistaina tulee täyteen viides viikko Portugalin maankamaran tallaamista. Sen kunniaksi päätin mennä läheiseen kauneushoitolaan pedikyyriin. Puolentoista tunnin jalkojen yksityiskohtainen puunaus maksoi 16,50 euroa. Sillä rahalla sai verkkaisen jalkahoidon sekä juttuseuraa kahdesta henkilökunnan jäsenestä. Toinen rapsutteli varpaita ja toinen istuskeli seurana muuten vain.

Näyttää taloudellinen taantuma purreen myös kauneusalan yrittäjiin. Yhtä tyhjää on siellä kuin on ravintoloissa ja kahviloissakin. Hintoja hilataan alaspäin kun ihmisillä ei ole varaa palveluihin. Tiedä sitten, onko palkkojen leikkauksesta ja hintojen laskusta apua talouden kasvuun, mutta omaatuntoa kolkuttaa jatkuvasti ajatella, kuinka paljon työntekijöille täällä jää käteen rahaa tekemästään työstä.

Jalkakylvyssä istuessani ehdin lukea myös postin tuomaa ensimmäistä kirjettäni Portugaliin. (Lämmin kiitos postista rakkaalle serkulle ja voimia remonttiin!) Tuntuu mukavalta vastaanottaa sähköposteja, tekstiviestejä, kirjeitä, puheluita ym. ystäviltä ja sukulaisilta. Tulee sellainen olo, että meitä ei ole unohdettu, vaikka poissa silmistä hetken aikaa olemmekin. Minulle on hirveän tärkeää pitää yhteyttä koti-Suomeen, sillä oma kulttuuri ja ystävät tuntuvat turvasatamalta ja lepohetkeltä Portugalin kommervenkkien rinnalla.

Viikonloppu meni rentoutuessa. Sunnuntaina kävimme lounastamassa Lissabonin puolella. Halusimme mennä parin vuoden takaiselta viime visiitiltä tuttuun italialaiseen ravintolaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Herkullinen pitsa ruokajuomineen, tiramisuineen ja kahveineen irtosi yhdeksällä eurolla. Päätin elää vaarallisesti ja sorruin juomaan vielä pienen väkevän espressokahvinkin. Olen herkkinä hetkinä harkinnut kahvinjuonnin aloittamista sosiaalisiin syihin vedoten, mutta en vieläkään voi väittää pitäväni tuon mustan myrkyn mausta.

Skandinaavista fiilistelyä

Eilen sorruin sisustamaan huonettani Ikean huonekaluilla. Kyllä, näin pääsi käymään, joten ei kannata vääntää enää veistä haavassa. Ostimme kaikkein halvinta, jotain sellaista, joka kestää seuraavat seitsemän kuukautta ja tekee elämästä jossain määrin viihtyisämpää. Nyt lattiassa on 30 euron matto, huoneen kulmassa töröttää 25 euron nojatuoli ja sängyllä on jättimäisiä tyynyjä, jotta sitä voi päivisin käyttää sohvana.

Ikeassa olo tuntui sen verran kodikkaalta, että päätimme ottaa koko rahan edestä ilon irti. Syötyämme lihapullat ja juotuamme puolukkamehut/viinit sekä tehtyämme ostokset suuntasimme Loja Suecaan. Mikä pettymys olikaan, kun sieltä ei löytynyt Maraboun suklaata tai Bilar-karkkeja! Minun oli tyytyminen saksalaiseen joulukalenterisuklaaseen, josta ei tullut kuin korkeintaan paha mieli. Minkälainen ruotsalainen kauppa se sellainen on, missä ei ole myynnissä edes Kallen Mätitahnaa?

Oikeastaan alkuperäinen syy lähteä Ikeaan oli pussilakanoiden ja "oikeiden" peittojen ostaminen. Olin lopen kyllästynyt petaamaan sängyn paikallisella hankalalla tavalla, eli tunkemaan suojalakanoita ja huopia kerroksittain joustinpatjan alle. Täällähän ei harrasteta petauspatjoja, kuten ei myöskään pussilakanoita, joten kaiken, minkä sängyssä haluaa pysyvän paikallaan, pitää sulloa patjan alle tai sängynlaitojen väliin. Minunlaiselle pyörijälle ei yksinkertaisesti sovi olla sullottuna taskuun, joka on suljettu kolmelta syrjältä.

Kiitos Ikean, meillä on nyt ihanat skandinaaviset peitot ja pussilakanat. Vanhoista villahuovista rakensin itselleni petauspatjan. En tiedä pitäisikö minun kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, etten elä "maassa maan tavalla", mutta sallin itseni levätä mahdollisimman kotoisissa tunnelmissa.

Ikeasta tuli mieleeni, että kovin moneen suomalaiseen tuotteeseen en täällä Nokian puhelinten lisäksi ole törmännyt, mutta tällaisen löysin kaupan erityisruokavaliohyllystä:

Vettä, turskaa ja ruumiita

Minut kutsuttiin mukaan koulun Comenius-vieraille suunnatulle retkelle tutustumaan Lissabonin eteläpuoliseen Alentejon alueeseen. Oli aivan mahtavaa päästä retkelle, jossa ei tarvinnut kuin istua bussiin, kuunnella englanninkieliset opastukset ja mennä ryhmän mukana paikasta toiseen. Tuskin olisin koskaan omin nokkineni osannut lähteä tutustumaan sisämaahan alueelle, joka on samalla Portugalin köyhimpiä, kuumimpia ja kuivimpia alueita.

Talvisateet olivat saaneet kuivat heinikot vihertämään ja alue näytti aivan erilaiselta kuin palaneen oranssin väriset kesäkuvat, joita turistioppaista näkee. Oli aivan ihana päästä pois kaupungista katsomaan luontoa ja maaseutua. Alueen pääelinkeinoina ovat oliivit, korkkitammet ja viininviljelys.

Ensimmäinen vierailukohteemme sijaitsi parin tunnin ajomatkan päässä aivan Espanjan rajalla, jonne on rakennettu Euroopan suurin tekojärvi takaamaan alueen viljelijöille edes välttävästi vettä arkipäivän elämästä selviämiseen. Vielä muutama vuosi sitten, ennen tekojärven valmistumista, karjaa kuoli kuivuuden aiheuttaman ruokapulan vuoksi ja alueen asukkaiden vedenkäyttö rajattiin muutamaan tuntiin päivässä tai viikossa, ajankohdasta riippuen. Viime vuonna kahdeksan vuoden projekti järven täyttämiseksi padon taakse saatiin päätökseen ja nyt vettä jaetaan kanavien ja pumppujen avulla ympäröiville alueille.

Luonnollisesti tekojärven rakentamista on myös vastustettu, sillä se muuttaa alueen ekosysteemiä, sen alle on jäänyt kokonaisia kyliä sekä arvokkaita historiallisia kohteita. Lopullisia vaikutuksia näin suuren vesimassan keräämisestä padon taakse ei tiedetä, eikä Portugalissa olla yksimielisiä edes tekojärven hyödyistä alueen kehittämisen suhteen.

Patoa rakentanut firma on joka tapauksessa tehnyt projektista melko maailmaasyleilevän videon, joka lupaa köyhälle syrjäseudulle lähes kuun taivaalta. Videon voi katsoa Youtubesta: Alqueva

Seuraavaksi olikin aika matkustaa notkuvien lounaspöytien ääreen. Lienee kysymättäkin selvää, mitä kansainvälisille vieraille haluttiin tarjota. Alkupalaksi hieman possun takareittä ja pääruoaksi turskaa ranskalaisten perunoiden kera. Siinä ranskalaisten ja kreikkalaisten kanssa aterioidessani muistelin, mitä eräs tuttavani sanoi portugalilaisesta ruoasta: "Mihin tahansa maailmassa menee, kaikki tietävät, että portugalilainen ruoka on maineensa veroista."

Retken lopuksi vierailimme vielä Èvoran muinaisessa kaupungissa, josta mieleeni syöpyi erityisesti jokseenkin makaaberi 1500-luvulla rakennettu kappeli, jonka seiniin on muurattu noin 5000 vainajan maalliset jäänteet.

Talviunihaaveita

Sanattomaksi vetää tämä talvisää täällä blogissakin. Sataa ja ukkostaa. On märkää ja kosteaa. Kun töistä pääsee kotiin, ei oikein minnekään voi lähteä, kun aina sataa.

Tänään katselin pihan appelsiineja, ne ovat homehtuneet puuhun. Raukkaparat. Eikä yhtään parempi kohtalo ollut keittiön pöydällä olevilla oppilaiden antamilla ruusuillakaan. Jouduin heittämään ne pois, koska ne olivat homehtuneet niille sijoilleen. Niin siis tosiaan, eivät kuivuneet, eivät nuokahtaneet, mutta ihan vain homehtuneet.

Pyykit ovat olleet kuivamassa telineessä nyt kolmatta päivää. Vakaa toivoni ja uskoni on, että ne kuivuvat ennen kuin puhtaat vaatteet loppuvat kaapista.

Ja taas vessat tulvivat. Emme oikein tiedä mistä se johtuu. Onko kyse rankasta satamisesta vai siitä, että putket ovat tukossa. Täytyy myöntää, että pikkaisen kaipaan Suomen talvea.

No ei auta itku markkinoilla, sanoi mummo lumessa. Lähden tästä koululle pitämään esityksen Comenius-vieraille ympäri Eurooppaa, ja seuraamaan muutamat tunnit. Silmät luppaavat jo nyt. Haluaisin vain käpertyä peiton alle talviunille.

Tervetulojuhla koululla

Perjantai-iltana minulle (tai oikeastaan meille molemmille) järjestettiin koulussa tervetulotilaisuus. Illan ohjelma pidettiin viimeiseen asti yllätyksenä ja täytyy sanoa, että olin melko hämmentynyt jälleen kerran siitä, miten täällä koulussa toimitaan.

Yllätyksiä on siis tullut suuntaan jos toiseenkin. Vaikka välillä kritisoinkin joitakin paikallisen koulukulttuurin toimintamalleja, täytyy kouluni kunniaksi kuitenkin sanoa, että on siellä paljon aivan mahdottoman hyvääkin. Niinkuin tämä ilta. Lienee sanomattakin selvää, että suomalaisessa peruskoulussa tämä ei olisi toteutettavissa.

Ilta alkoi yhdeksältä, jolloin paikalle saapui opettamieni luokkien oppilaita, heidän vanhempiaan, koulun opettajia ja johtaja. Alussa pidettiin pitkä esitelmä apulaisopettajan työnkuvasta ja mahdollisesti myös monesta muusta asiasta, mutta en siitä kovin paljoa ymmärtänyt, sillä kaikki puhuttiin portugaliksi.

Tämän jälkeen oppilaat olivat valmistelleet Suomen maantieteestä ja kulttuurista esitelmän. He kertoivat esimerkiksi suomalaisesta joulunvietosta ja elämästä kylmässä pohjolassa. Esitelmä oli melko sympaattinen. En aivan kaikkea sisällöstä ymmärtänyt, mutta paljon he olivat vaivaa nähneet tutustuessaan taustoihin ja etsiessään tietoa heille täysin vieraasta maasta.

Seuraavaksi oli vuorossa kakku- ja portviinitarjoilu. Oppilaat eivät luonnollisestikaan portviiniä saaneet juoda, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään moralisoida tilaisuuden vaikutuksesta nuorison alkoholikäyttäytymiseen, eikä kukaan käynyt salaa pullon suusta naukkuja ottamassa. Vapaamuotoisen kakuttelun jälkeen palasimme takaisin paikoillemme ja alkoi oppilaiden musiikkiesitykset, jonka jälkeen pidettiin taas vähän puheita, sain kiittää illasta kaikkia ja lopulta oppilaat toivat minulle yksitellen ruusut.

Koko kolmetuntinen ilta hämmensi minua kovasti, sillä minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaista toimintamallia tällaiseen tilaisuuteen. Opettajien ja oppilaiden roolit olivat täysin erilaiset kuin oppitunnilla ja välitön ilmapiiri näkyi halailuina ja poskisuudelmina. Tilaisuus loppui viittätoista minuuttia vaille puoliyö, eli samaan aikaan kuin koulun viimeiset oppitunnit muutenkin. Lähdimme sateessa takaisin kotiin, mukanani sylillinen ruusuja ja paljon kulttuurillista sulateltavaa.

Pieni turskapurkaus

Sunnuntaiaamu on hyvä aloittaa sängynpohjalla pitkään makoillen. On sellainen olo, että tekisi mieli sulkea silmät ja korvat koko ulkomaailmalta ja tehdä jotain äärimmäisen tuttua ja turvallista tapaamatta yhtään uutta ihmistä ja törmäämättä mihinkään uuteen ilmiöön. Näinä hetkinä paras lepohetki olisi herätä Suomessa omasta sängystä, nähdä läheisiä ihmisiä, syödä tuttuja ruokia ja olla ihan vain normaali yhteiskunnan jäsen. Luksusta olisi voivotella yhdessä säätä, sytyttää kynttilöitä voittamaan pimeys tai ihan vain olla hiljaa.

Ehkä minua ei vain ole luotu niin sulavasti elämään expat-elämää kuin jotkut muut. Tai sitten tällaisia päiviä tulee kaikille. Tämä viikko on ollut poikkeuksellisesti täyteen buukattu erilaisilla tapahtumilla, uusien ihmisten tapaamisilla ja yllätysjuhlilla. Välillä minua esitellään kuin näyttelyeläintä, joka on tullut kaukaa eksoottisesta pohjoisesta. Puhun pyynnöstä vähän suomea ja kerron, ettei meillä ole aina pakkasta, lunta ja jäätä. Sitten toistan muutaman fraasin portugalin kieltä ääntämyksellä, joka saa paikalliset nauramaan. Lopun aikaa suukottelen kaikkia iloisesti hymyillen poskille tai maistelen perinteisiä ruokalajeja niitä kehuen. Uusien ihmisten tapaaminen sujuu lähes aina samalla kaavalla. Toisaalta täytyy myöntää, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulle halutaan suurella sydämellä ja loputtomalla vieraanvaraisuudella esitellä tämän maan kulttuuria, ruokia ja tapahtumia, mutta kun näistä tilaisuuksista täyttyy yksi viikko, on minunkin sietokykyni lähellä ylittyä.

"Oletko koskaan maistanut turskaa? Oletko kuullut turskasta? Turska on meidän kansalliskalamme ja se on suurimpia herkkujamme, me tuomme sitä Norjasta. Me teemme siitä ruokaa sadalla eri reseptillä, ja tänään tarjoamme sinulle yhtä perinteistä ja erityisen herkullista kermaista turskaa. Tykkääthän sinä turskasta? Haluathan sinä sitä syödä?"

Niin, no, mitä tuohon voi vastata? Vastausvaihtoehtojahan ei ole enempää kuin se yksi ja oikea. Olen asunut kaiken kaikkiaan seitsemän kuukautta tässä maassa, ja rehellisesti ottaen ihan muutaman kerran kuullut ihan saman mainoslauseen. Joka kerta kun turska mainitaan, voin pelata bingoa siitä, mitkä avainsanat tullaan mainitsemaan. Eihän turskassa mitään vikaa ole, mutta joskus tekisi mieli huutaa kadulle, että en kestä sitä haisevaa koppuraksi kuivattua ja suolattua harmaata kalaa, jota tuodaan Norjasta, liuotetaan maidossa päivätolkulla ja tarjotaan sadalla eri tavalla. Atlantti on muutaman kilometrin päässä, eikö sieltä voisi pyydystää tuoretta kalaa? Ja ei, kuivattu norjalainen turska ei kuulu niihin ensisijaisiin kalalajeihin, jota haluan täällä syödä.

Onneksi tänään on lepopäivä. Ajattelin hakea kaupasta jotain hyvää syötävää, kuoria muutaman hedelmän lautaselle ja katsella netistä illalla Tanssii tähtien kanssa -jakson. Sitä ennen terää voisi tehdä muutama skype-puhelu Suomeen ja pienet päiväunet.

Koulujärjestelmästä opittua

Portugalissa asuvat noin 40 apulaisopettajaa kokoontuivat eilen keskustelemaan käytännön asioista ja kokemuksistaan Lissaboniin. Koolla oli melko sekalainen seurakunta 20-30-vuotiaita ihmisiä, mm. turkkilaisia, espanjalaisia, italialaisia, liettualaisia ja brittejä. Minun lisäkseni suomalaisia, tai ylipäätään pohjoismaalaisia oli vain yksi, mutta oli sitäkin lohdullisempaa päästä keskustelemaan hänen kanssaan välillä aika huikeistakin eroista paikallisen ja suomalaisen koulukulttuurin välillä.

Minulle jäi sellainen mielikuva, että kuuluin projektin vanhimpiin osallistujiin, mikä sinänsä oli lohdullista kuunnellessani parikymppisten opettajaopiskelijoiden vuodatuksia kulttuurishokeista. Osa apulaisopettajista oli joutunut, tai päässyt, kouluihin, jossa sosiaaliset ongelmat ovat näkyvä osa jokapäiväistä arkea. Moni heistä tunsi olonsa melko avuttomaksi yrittäessään opettaa vieraalla kielellä ympäristössä, jossa kollegat koulussa ovat lähellä loppuunpalamista, oppilaita ei näy koulussa ja jos näkyy, heitä ei juuri kiinnosta opiskella, varsinkaan vieraita kieliä. Monissa kouluissa teiniraskaudet ovat todellinen ongelma ja monien koulupudokkaiden taustalla on vanhemmat, joiden mielestä koulunkäynti ei ole edes tarpeellista. Yksi kollegoistani kertoi oppilaasta, jonka vanhemmille 15 euron kuukausittainen metrolippu oli liikaa lapsen pitämiseksi koulussa. Syitä voi löytyä siis yhteiskunnan tuen puutteesta, asenneongelmista koulutuksen tarpeellisuutta kohtaan tai taloudellisista ongelmista. Ja pitää muistaa, että osa vanhimmista portugalilaisista on edelleen lukutaidottomia.

Jos olisin itse joutunut kohtaamaan noin isoja yhteiskunnallisia asioita kymmenen vuotta nuorempana, olisin todennäköisesti ahdistunut tai ainakin suhtautunut niihin kovin musta-valkoisella asenteella, valmiina voivottelemaan ja tuomaan reseptinomaisia parannusehdotuksia. Vaikka en nytkään kykene aina ymmärtämään yhteiskunnallisia taustoja enkä syy-seuraussuhteita, on elämänkokemus tuonut ainakin jotain viisautta ymmärtää asioiden monimutkaisuutta.

Eri koulujen välillä voi olla siis valtavan hurjat erot niin oppilasaineksen kuin opettajien ja puitteidenkin suhteen. Uskallankin jo sanoa, että minulla on käynyt valtavan hyvä tuuri kouluni suhteen, ainakin sen helppouden suhteen. Toisaalta, jos olisin päätynyt johonkin aiemmin kuvailemistani kouluista, olisin varmaan joutunut kohtaamaan asioita ja ilmiöitä, joista olisin oppinut aivan valtavasti. Ainakin kantapään kautta, jos en muuten.

Mutta mitkä asiat sitten tekevät kouluista niin erilaisia kuin Suomessa? Näiden kolmen viikon aikana olen luonut ensimmäisiä käsityksiäni syistä. Yhtenä päätekijänä näen tietenkin taloudellisen tilanteen, joka näkyy opettajien palkoissa, koulurakennusten kunnossa, oppilaiden kotitaustoissa ja oikeastaan kaikkialla. Työtilanne on huono ja koulutus ei takaa työtä.

Toinen merkittävä tekijä on varmasti se, että vasta viime vuosina opettajien koulutukseen ja "laatuvaatimuksiin" on alettu kiinnittää huomiota. Aiemmin opettajaksi ajauduttiin ja kukaan ei sitä oikein halunnut tehdä, joten opettajaksi pääsi lähes kuka vain. Seurauksena tästä koulut ovat täynnä vanhoja opettajia, joilla ei ole pätevyyttä tai koulutusta ammattiinsa. Kollegoiden vertaisarvioinneilla yritetään karsia pahimmat tapaukset pois opettajakunnasta, mutta samalla se aiheuttaa hallaa työyhteisöille. Opettajien on kerättävä itselleen valtakunnalliseen rekisteriin opetuspisteitä, joiden perusteella he voivat saada itseään enemmän miellyttävän sijoituskoulun. Koulut eivät siis voi palkata itse valitsemiaan opettajia, vaan opettajan on oltava valmis menemään mihin tahansa osaan maata, pariksi viikoksi tai vuodeksi, mikäli käsky niin käy.

Nuoria, vastavalmistuneita opettajia on työttöminä valtavat määrät, koska heille ei ole töitä. Ikäluokat pienenevät ja kouluja suljetaan. Rikkaat voivat ostaa lapsilleen paikan yksityiskouluista, muiden on tyytyminen julkiseen koulutukseen. Joitakin paikallisia tuttavia tämä kehityksen suunta huolestuttaa ja pelkona on siirtyminen kohti brasilialaistyyppistä eriarvoista yhteiskuntaa.

Fadoa ja kaihoa kohti parempia päiviä

Sympatiseeraan kovasti tämän kansan rehellisyyttä. Kuulumisten kyselemiseen vastataan rehellisesti, eikä brittiläiseen diipadaapatyyliin. Olen kuullut sellaisen luonnehdinnan, että portugalilaiset olisivat latinomaailman suomalaisia, hieman surumielisiä ja kaihoisia. Hyvin vähäisen kokemukseni perusteella voin melkein jopa allekirjoittaa tuon väitteen.

Tudo bem? -kysymys on yleinen fraasi tervehdittäessä. Vapaasti sen voisi kai suomentaa onko kaikki hyvin. Mais o menos kuuluu usein vastauksena. Enemmän tai vähemmän hyvin. Tuntuu kuin portugalilaiset kaipaisivat jatkuvasti jotakin muuta tai johonkin muualle. Sellaista fado-musiikin kuuloista kaihoa täällä tuntuu olevan jatkuvasti ilmassa. Amália Rodrigues - Fado do Ciúme

En tiedä onko syynä pelkästää tai edes osin taloudellinen tilanne. Joka päivä kuulen kuinka rankkaa portugalilaisten arkielämä on. Raha ei riitä, palkat jäädytetään tai niitä leikataan, työmäärä kasvaa, verot nousevat, hinnat nousevat, työtilanne on epävakaa...  Moni portugalilainen haaveilee ulkomaille töihin lähdöstä ja moni on jo lähtenyt. Kolmasosa kansasta asuu maan rajojen ulkopuolella.

Usein palataan muistelemaan vuosisatojen takaisia suuruuden päiviä. Ihmiset, joiden kanssa olen puhunut, eivät oikein ymmärrä mitä maalle tapahtui löytöretkien jälkeen. Heillä oli siirtomaita ympäri maailman, ja tietoa, taitoa ja rikkauksia vaikka muille jakaa. Portugali oli kukoistuksen aikoinaan maailmanmahti. Ja mitä on jäljellä? Ei oikeastaan muuta kuin linnojen raunioita ja löytöretkien ajan muistomerkkejä.

Marrassateet

Tänään töistä lähtiessäni taivas repesi. Vettä tuli aivan valtavasti ja kadut lainehtivat pieninä ojina. Tätä se talvi täällä kai on. Päivä päivältä kylmeneviä päiviä ja loputonta sadetta Atlantilta. Tuuli puhaltaa puuskissa niin, että sateenvarjo meinaa lähteä käsistä. Katujen varret ovat täynnä sateenvarjojen raatoja. Pahinta kuitenkin on koleus. Ihan kuin ihon pinnalla olisi jatkuvasti nihkeä kerros vesihöyryä.

Illan jo pimennyttyä ja kotiin saavuttuamme naapurit alkoivat viskoa kiviaidan yli ämpäritolkulla vettä meidän ruusupuskien päälle. Ihmettelimme mistä oli kyse. Vettä satoi kaatamalla ja melkein ehti herätä epäilys siitä, että heillä on vuorostaan likavesikaivo tukkeutunut ja paskavedet lennätetään meidän iloksemme. Kun olimme tovin vakoillet touhua pimeästä keittiöstä, oli pakko avata ikkuna ja huikata naapureille mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Onneksi naapurit olivat englanninkielentaitoisia ja selvittivät, että heidän kotinsa tulvii. Kysyivät kohteliaasti luvan jälkikäteen tälle vedenheitolle. Eipä siinä tilanteessa tule mieleen kieltää, katsotaan kukkapenkkivahinkojen määrä ja laatu sitten päivänpaisteella. Toivottavasti samainen vesi ei tulvi meidän lattioillemme.

Tekisi mieli lähteä johonkin täksi illaksi, mutta muita vaihtoehtoja ei oikein ole kuin taksimatkan päässä olevat suunnattoman iso ja mahtipontinen ostoskeskus. Se on käsittämättömän persoonaton kaikessa loistokkuudessaan, mutta valitettavasti joskus ainoa paikka mihin keksii tällaisella säällä lähteä.

Guarda

Valokuvia tulee laitettua aivan liian vähän tänne blogiin. Tässä siis valokuvapäivitys matkasta Guardaan, koillis-Portugalin vanhaan, puolustuksen kannalta merkittävään kaupunkiin.

Yksityiskohta kirkosta: Poliittinen kannanotto Espanjan suuntaan.

Syksyinen maisema harvaan asutulta vuoristoalueelta.

Puolustuslinnoitus, jonka sisällä on kokonainen kylä.

Videmonten kylä.

Kastanjoita keräämässä iltapalaksi.

Brasilialaiset

Kun muutimme tähän asuntoon, kuulimme, että talon ennen niin rauhaisa ilmapiiri oli muuttunut viime aikoina levottomammaksi. Vanhat asukkaat olivat olleet rauhallisia siihen asti kunnes kuolivat (todennäköisesti sen jälkeen hiljenivät täysin), ja nyt asuntoja vuokrataan kaiken maailman maahanmuuttajille. Brasilialaiset ovat kuulemma pahimpia, koska he pitävät niin kovaa ääntä. Olemme tulleet siihen tulokseen, että pari brassia ja muutama suomalainen kompensoivat äänimaailman neutraaliksi.

Kahdenkeskiseen kielenkäyttöömme on silti jäänyt elämään kieli poskessa brasilialaisten syyttäminen kaikesta mahdollisesta. Oikeasti emme ole yhtään brasilialaiseksi syytettyä henkilöä tavanneet lähiseutuvilla, mutta ehkä he hiippailevat salakavalasti ympäriinsä aiheuttamassa sekaannusta ja häiriötä.

Tänään tullessamme kotiin pitkän viikonlopun jälkeen, oli aivan pakko iltapimeällä mennä siivoamaan vielä puutarha. Se oli kuin pommituksen jäljiltä, kun ylikypsät appelsiinit olivat mäiskähdelleet kivetykselle, mädäntyneet ja homehtuneet niille sijoillensa. Harjatessani puutarhajätettä kasaan, huomasin, että pihakiveykselle oli ruiskittu partavaahtoa yläkerroksista. Vienoon appelsiinien tuoksuun sekoittui pistävä Gilleten haju. Hmmm... ne brasilialaiset taas...

Ruoansulatuksen edistämistä

Olen tänä viikonloppuna kohdannut aivan uuden portugalilaisen alkoholikulttuurin. Tähän asti mielikuvani ovat täyttyneet vain ruoan kanssa viiniä siemailevista etelänmaalaisista, joille väkevät ovat tuntematon käsite, mutta nyt olen saanut viettää aikaa hartaassa katolilaisessa perheessä, joiden lempinautintoaineisiin kuuluu lukematon pullovalikoima likööreitä, akvaviitteja, konjakkeja ja lisäksi ties mitä kotitekoisia käymistuotteita.

Suomalaisessa kulttuurissa vahvaan uskonnollisuuteen liitetään usein vahva alkoholikielteisyys, mutta täällä ei muinainen kieltolaki kummittele nurkissa. Ruokailu on hyvä aloittaa siirappisella snapsilla, ruokailun aikana juodaan viiniä ja kuhunkin ruokalajiin perinteisesti liitettyjä likööreitä. Jälkiruoaksi sopiikin sitten oikeastaan mikä vain, sillä hyvähän "ruoansulatusta on edistää". Jopa suomalainen minttuviina raakana on tässä perheessä arvossaan ja jouluaaton ohjelmanumerona lahjojen avauksen yhdeydessä on minttukaakaoiden juonti.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, juuri kukaan ei tunnu täällä humaltuvan. Alkoholiin ei tarvitse repsahtaa, eikä sitä tarvitse juoda kohtuutonta määrää.

Ota lisää

Tänään matkatessani junan kyydissä pitkälle sisämaahan tajusin kauhukseni, että olen kilometri kilometriltä valumassa kauas pois Atlantin antimien ja meren hedelmien äärestä. Olen matkalla kohti vuorien ja ylänköjen Portugalia, jossa liha- ja sisäelinruoat saavat pöydät notkumaan ja jossa ruokaa syödään paljon, kauan ja ehkä jopa hartaammin kuin muualla.

Mitä pidempään asiaa junan penkissä mietin, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Mielikuvitukseni nosti esiin skenaarioita illallispöydästä, jossa tuoksuvat padat pitäisivät sisällään puolikkaita jäniksiä pullottavine silmineen, keitettyjä porsaanpäitä ja mukavasti suvun kesken pöydän ääressä imeskeltäviä kananjalkoja, puhumattakaan makkaroista, joita perheet valmistavat kaikesta siitä jäljelle jääneestä, mitä takapihan mestauslavalta jää yli.

Viereiseltä istuimelta ei herunut juurikaan sympatiaa tässä asiassa, vaan lähinnä kehoitus leikkiä Madventuresia asenteella. Olin tilanteessa lähes yksin, vain mielikuvitus seuranani, ja sitä ei omalla kohdallani olla koskaan luokiteltu varsinaisesti lempivävykategoriaan.

Mutta kuten niin usein ennenkin, ennakkoluuloni olivat täysin yliampuvia, eikä niille oikeassa elämässä löytynyt paljonkaan vastinetta. Saavuimme perille, ystävämme haki meidät kotiinsa, aloitimme juomalla alkuliköörit, sitten jatkoimme paikallisilla juustoilla, leivällä ja marmeladeilla, edeten hitaasti alkukeittoon päästäksemme seuraavaksi pääruoan pariin ja jatkaaksemme jälkiruokajuustolla, uuniomenoilla, suklaasalamilla, likööreillä...

En halunnut olla epäkohtelias ja olla ottamatta lisää, sillä aina kun harkitsin kieltäytymistä santsista, emäntä ymmärsi väärin. Siinä sitten söimme parisen tuntia iloisesti rupatellen, jalkapallomatsi taustalla pauhaten ja portugalin, englannin ja suomen kieliä sekoittaen. Siitä olikin luontevaa siirtyä naapuriin tädin luo, jossa pöytään nostettiin seitsemän väkevää pulloa, joista piti tietenkin juoda seurustelutarkoituksessa... Nyt kellot tunnin taaksepäin, jotta huomenna voi syödä tunnin pidempään. Muistakaa tekin siirrellä kellot!

Kylmä, ruma, vahva ja varusteltu

Lähdemme viikonlopuksi sisämaahan, Guardaan. Kaupunkia kuvaillaan otsikossa suomennettujen neljän f:n kaupungiksi, "Fria, farta, forte e feia", joten odotukset ovat sen mukaiset.

Luvassa on pieni, noin 30 000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee kilometrin korkeudessa lähellä manner-Portugalin korkeinta vuorta, Serra da Estrelaa. Lämpötila on siellä  tähän aikaan vuodesta korkeintaan kymmenisen astetta, ja koska ilman kosteusprosenttilukema huitelee ennusteiden mukaan liian korkealla, luvassa on koleutta, joka kangistaa nivelet. Onneksi, tai epäonneksi, siellä ei kai sada lunta tähän aikaan. Silloin koko kaupunki pysähtyy, koulut suljetaan, tiet suljetaan ja hyvä ettei kansallista hätätilaa julisteta. (Älköön siis kukaan ennen ensi huhtikuuta väittäkö minulle, että täällä olisin lämmintä.)

Matkaamme reilun neljän tunnin junamatkan nähdäksemme meille aivan uuden alueen Portugalista sekä tavataksemme ystävämme synnyinsijoillaan. On kiva saada paikallisopas, jota ilman  Guardaan olisimme tuskin keksineet lähteä. Palaamme takaisin vasta maanantai-iltana, sillä viikonloppu venyy tavanomaista pidemmäksi tiistaisen pyhäinpäivän takia, joka kaikilla on lomaa.

Aasinsillan kautta mieleeni tulee opettajakollegat, joiden kanssa opettajanhuoneessa  olen keskustellut päivänpolttavista puheenaiheista. Yksi paljon sivuttu teema on hallituksen suunnittelema pyhäpäivien siirto viikonlopuiksi. Asia jakaa portugalilaisia. Osa näkee sen tarpeellisena toimenpiteenä tuottavuuden lisäämiseksi, osa taas järjettömänä leikkausten ja säästöjen sarjana, joka vain näännyttää portugalilaisen duunarin elämään köyhyydessä ja kykenemättä kuluttamaan rahojaan.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää viikonloppua!

Joulumaa

Tämä blogi on ollut pystyssä kolmatta viikkoa, ja katselukertoja on tilastojen mukaan kertynyt jo neljättä sataa. Mukava tietää, että siellä on lukijoita, vaikkakaan en tarkkaan tiedä ketä. Olisi kiva saada kommenttilaatikkoon uusilta lukijoilta jokin viesti, jotta minulla olisi edes pieni aavistus missä kaikkialla juttujani luetaan. (Tosin sillä valitettavalla varauksella, että viime aikoina lähettämisessä on ollut jotain häikkää, eivätkä viestit tule ilmeisesti perille. Selaimista Explorer välittää viestit todennäköisemmin perille kuin Firefox. Vaikka kommentointi nimettömänä on sallittu, kannattaa käyttää "Nimi/URL" -vaihtoehtoa. Mikäli kommenttikenttään tulee näkyviin sanojen vahvistaminen, on läpipääsy jo lähellä.)

Saatiin muuten tänään päätökseen vääntö joulumme kohtalosta. Meillähän on ollut vähän eriäviä näkemyksiä siitä, missä tämän joulun vietämme; synnyinsijoilla Suomessa vai jossakin täällä Portugalissa. Itse olisin voinut ottaa riskin ja kokeilla joulunviettoa täällä, mutta lopulta päädyimme kompromissiin, jossa joulu vietetään Suomessa, mutta mukaan lähtee yksi portugalilainen kaveri.

Raivatkaa siis joulunalusviikolle jokin stressistä vapaa ilta, olisi kiva nähdä teitä ja tehdä jotain mukavaa porukalla.

P.S. Täällä(kin?) on jo joulusuklaat kaupoissa. Kamalaa!

Koulupäivää

Tänään oli hieno aamupäivä koulussa. Aurinko paistoi, ja taisin koulun 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestetyssä lipunnostossa polttaa jopa toisen poskeni. Lämmin ei tosin ollut muualla kuin suorassa auringonpaisteessa. Minulla piti olla kaksoistunti kymmenestä eteenpäin, mutta jostakin syystä minua ei huolittu tunnille. Luulen, että he valmistelevat siellä jotakin yllätystä minulle.

Lipunnostotilaisuus oli hyvin pitkälle täysin toisenlainen mitä odotin. Kaiuttimista popitettiin musiikkia, juontaja laulatti oppilaita ja tanssiakin sai musiikin tahtiin. Oppilaat lauloivat kilvan mikrofoniin onnittelulaulua omalle koululleen, eikä hiljaisesta rivissäseisomisesta ollut jälkeäkään tilaisuudessa.

Oppilaat esittelivät minulle kouluaan lounastauolla. He veivät minut liikuntasaliin ja kertoivat arkipäivästään. Pyysin nähdä yhden oppilaan lukujärjestyksenkin ja liitän sen teidänkin ihmeteltäväksenne.

Olen jo tottunut siihen, että valtaosan oppilaista koulupäivä kestää puoli seitsemään asti. Hyppytunteja on siellä täällä ja koulupäivät alkavat mihin aikaan tahansa. Vapaa-aikanaan oppilaat voivat hengailla koulun ruokalassa, kotonaan, koulun pihalla tai kaduilla. Mainitsin oppilaille hieman pirunkurisesti, että Suomessa koulun alueelta poistumisesta kesken koulupäivän saa rangaistuksen. He eivät varmaan sisäistäneet syytä siihen kovin hyvin.

Nyt kun olen syönyt oman (hirveän makuisessa) valkoviinissä haudutetun katkarapukastikkeeni, on aika suunnata takaisin koululle. Puolitoista tuntia luokassa, kaksi tuntia vapaata, ja sen jälkeen vielä iltatunnit edessä. Voisihan tämän ajan tehokkaamminkin käyttää. (Vai voisiko kuitenkaan?)

Terkkuja Lissabonista

Toinen viikko koulussa alkoi tänään. Minullahan on useimmiten maanantait vapaita, joten työviikot omalla kohdallani jäävät neljäpäiväisiksi. Vastapainona lyhyelle työviikolle ovatkin sitten omituiset työajat. Tänään menin koululle vasta neljäksi ja tänä perjantaina pitää mennä vielä oppilaiden kanssa iltayhdeksältä koululle alkavaan tilaisuuteen.

Aamupäivän hetket kotona ovat aika tehottomia, kun ei oikein mihinkään tohdi lähteä ennen työpäivää. Tänään ajelin kuitenkin maanpäällisellä metrolla kaupungin laidalle todetakseni, ettei täällä todellakaan ole mitään nähtävää. Meren rantaan pitää vielä joskus mennä, tosin en tiedä millä bussilla sinne pääsee. Kaupungin länsirannikolla on kuulemma valtavan pitkät hiekkarannat, joissa kesäkauden loputtua voi käydä ihailemassa Atlantin syystyrskyjä.

Viikonlopun vastoinkäymisten suhteen aika on jo kullannut muistot. Ehkä liian kovasanaisesti kirjoitin avuliaasta vuokranantajastanikin, joka kädet kyynärpäitä myöten siinä itsessään tyhjensi takapihan likakaivosta tukosta. Täällä ei paljon huoltoyhtiön palveluita tilata, vaan kukin asukas vuorollaan korjailee epäkohtia talosta.

Uskaltauduin maanantaina ensimmäisen kerran yksin Lissaboniin. Pidin kartan ja kameran visusti laukussani, etten näyttäisi liian turistilta. Yritin sulautua kiireisten paikallisten joukkoon, etten joutuisi liian monen kerjäläisen ja huumediilerin kanssa keskustelemaan. Melko hyvin tässä onnistuinkin, mutta seurauksena tästä valokuvasaaliskin jäi melko niukaksi.

Ei reissu Lissaboniin loppujen lopuksi niin turvattomalta tuntunut, mutta vähän tylsältä kyllä. Olen samat keskustan kadut kävellyt jo pariin kertaan läpi, etten niistä enää huimia kicksejä saanut. Kadunkulmassa kastanjoita käryttävät ukot eivät enää kiinnostaneet, eikä oikeastaan mikään muukaan. Menin hyvin omintunnoin Starbucksin kahvilaan, join siellä teen ja lähdin takaisin kotiin. Ehkä pitää vain myöntää se, etten ole kaupunkilomaihmisiä. Seuraavan kerran pitää mennä katsomaan Benfican jalkapallomatsia tai kevään tullen härkätaistelua. Tai tehdä jotain muuta kuin kävellä kapeilla mukulakivikaduilla edestakaisin.

Tähän loppuun liitän vielä kuvan lautasta, jolla matkustin joen yli Lissaboniin, matka kestää kymmenisen minuuttia ja maksaa reilun euron.

Saippuaa ja talkkia

Sateet ovat vihdoin saapuneet ja Portugalissa saadaan "nauttia" poikkeuksellisen hellelokakuun lopuksi tyypillisemmästä syyssäästä. Koko päivän on satanut ja tuuli on yltynyt välillä aika navakaksi. Lämpötila on kuitenkin onneksi pysytellyt 20 asteen molemmin puolin. Tämä on siis ollut hyvä päivä saada kotiin vihdosta viimein kaivattu nettipiuha. Senhor vuokraisäntä saapui delegaatioineen taas tänään kotiimme odottamaan, josko asentaja saapuisi lupaamaansa aikaan. Tänään se lopulta tapahtui, tosin tällä kertaa kaksi tuntia sovittua aiemmin.

Sadesää saa täällä kadut tyhjenemään. Portugalilaiset tuntuvat karttavan sadetta ja kaikkea kylmää, nämä kaksi kun tuntuvat usein kulkevan käsi kädessä. Minusta oli tosin kaunista katsoa keittiön isoista ikkunoista kun sade ropisi lasia vasten ja tuuli heilutteli puutarhan ruusuja. Kävimme myös kävellen lähikaupassa, eikä muita ihmisiä juurikaan tallustellut sateenvarjojen kanssa kadulla vastaan. Kämppäkaverini ihmetteli asennettani, kun ihailin sadesäätä syödessäni aamupalaa: "Tykkäätkö sinä kylmästä, vai?"

Jääkaapin tiivisteiden korjausurakka on edelleen vaiheessa. Senhor vuokraisäntä on sivellyt tiivisteisiin palasaippuaa, sekä uusimpana viritelmänä talkkia. Nyt kaapin saranat ovat talkissa ja munat jääkaapin ovessa valkoisen jauheen peitossa. Ei liene yllätys, että kaappi falskaa edelleen, mutta jotenkaan en jaksa siitä enää pulssia nostaa, varsinkaan, kun en itse maksa sähkölaskua.

Tänä iltana, kun katselimme Tanssii tähtien kanssa -jakson uusintaa netistä, kämppäkaveri koputti ovelle. Hän tuli ilmoittamaan, että vessojen lattiat lainehtivat vedestä. Meidän kylpyhuoneessamme vessanpöntön juuresta vuotanut vesi oli melko puhtaan näköistä, mutta toisessa vessassa haiseva likavesi lainehti jo oven ulkopuolella. Lattiat mopattiin ja pestiin, mutta mitäpä muuta asialle voi tehdä kellon lähestyessä puolta yötä. Eipä oikein mitään. Heitimme parit pyyheet vessan lattialle ja nostimme muualta huoneistosta tavarat lattialta pois. Ehkä pitää vielä varata kengät sängyn viereen, niin voi sitten aamulla kahlata paremmin puhtaammin jaloin pois sängystä. Senhor vuokraisäntä saapuu huomenna tarkastamaan tilanteen. Ehkäpä laitamme vessaan vähän saippuaa, tai talkkia.

Suomalainen kylpyhuonesuunnittelu on toteutettu melko viisaasti. Lattian kallistukset, hajulukot ja lattiaviemärit ovat asioita, joita täällä kaipaa kuivatessaan lattiaa pyyheliinoilla.

Cristo Rei

26 minuuttia aikaa siihen, että meille pitäisi tulla nettipiuha pirttiin. Tai oikeastaan sen piti tulla jo kolme ja puoli tuntia sitten. Tai siis alunperin sen piti tulla aikaisintaan ensi torstaina. Jossakin välissä piti asiakaspalvelun mukaan olla mahdotonta saada meille internettiä. Mutta lopulta sen luvattiin saapuvan asentajan mukana tänään lauantaina klo 14. Siitä syystä vuokranantajamme senhor vuokraisäntä perheineen saapui tänne kahdeksi. Ja siitä syystä he ovat hengailleet täällä meidän kanssamme viimeiset neljä tuntia. Kaikki me täällä nyt odotellaan asentajaa saapuvaksi. Hän lupasi tulla viimeistään kuudelta.

Koska mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut, päätimme tässä välissä kiivetä katsomaan Cristo Rei -muistomerkkiä läheiselle kukkulalle. Siellä oli ihanan rauhallista verrattuna tähän kaupungin hälinään. Kukkulan päältä aukesi upeat maisemat Tejo-joelle ja Lissaboniin.

 

8 minuuttia jäljellä. Mitenkähän tässä käy?