Loppusuoralla

Toiseksi viimeisenä iltana tallustelin kotiin kaupasta. Aurinko oli taas ollut piilossa koko päivän, mutta lämpötila oli silti mukavan korkealla. Fiilistelin tulevaa lähtöä ja mietin, olenko osannut tarpeeksi nauttia ympäröivästä vihreydestä. Pysähdyin vielä kerran kadulle katselemaan ympäröiviä kukkuloita ja ihailemaan pilvien vyörymistä metsäisten mäenrinteiden yli. Valokuva ei koskaan tavoita sitä pehmeää virtaa, kun  tuulenvire nostaa pilvet vuoren päälle ja ne lähtevät valumaan rinnettä alas.

Valuvat pilvet lupaavat useimmiten sadetta. Niin kävi tälläkin kertaa. Muutama tunti myöhemmin Lagoalla alkoi sataa ja se sade kesti kellon ympäri. Meillä oli hyvää aikaa pakata matkalaukkuja sisällä. Viimeiset pyykit eivät enää kuivuneet kunnolla kosteusprosentin noustua tarpeeksi korkealle, joten virittelimme patterin ja tuulettimen kanssa kuivaushuoneen ja täytyy vain toivoa, että ne kuivuvat riittävän hyvin eivätkä homehdu matkalla Suomeen.

Meillä on vielä edessä pari yötä väliaikaismajoituksessa. Luulen, että en jouda tulevina päivinä kovin paljoa bloggaamaan, joten lisäluettavaa kaipaavat voivat käydä kurkkaamassa vanhoja blogejani Portugalista ja Englannista.

Seuraavan kerran tarttunen bloggaukseen parin kuukauden päästä. Edessä on syksy Skotlannissa ja tuntuu jännittävältä palata taas Eurooppaan ja maahan, jossa puhutaan kieltä jonka hallitsen.

Kiitos kaikille lukijoille ja erityiskiitos kaikille ystäville ja perheenjäsenille, jotka olivat henkisesti mukana tälläkin matkalla. "How lucky I'm to have something that makes saying goodbye so hard and returning so easy."

Paratiisisaaren talvi

Joskus blogin alkuaikoina osasin kertoa, että Floripa on pitkulaisen mallinen saari, jonka pituus on joitakin kymmeniä kilometrejä. Lisäksi tiesin, että jostain syystä se on tällä hetkellä yksi hehkutetuimpia matkakohteita Brasiliassa. Surffareiden maailmassa Floripa on maalattu paratiisiksi. Taloudellisesti Floripa porskuttaa ihan omassa sarjassaan Brasilian muihin kaupunkeihin verrattuna ja turvallisuusnäkökulmasta Floripa on lintukoto. Superrikkaiden rantalomakohteet löytyvät saaren pohjoisosista ja etelän harvaan asutulla alueella voi ihailla merikilpikonnia ja valaita. Lisäksi saarta ympäröi 42 rantaa.

Internet on täynnä ylistäviä kirjoituksia Florianópolisista, enkä yhtään epäile, etteikö kesäkuumalla tämä paikka olisi optimaalinen rantalomakohde auringonpalvojille ja surffareille. Turvalliselta tämä paikka on ainakin tuntunut. Floripan rannat täyttynevät kesäisin ihmisistä, ravintolat aukeavat ja saari saattaa hyvinkin elää yhtä suurta juhlaa. Itse täytyy myöntää, etten välttämättä tunnista Floripaa edellä mainituista kuvauksista, mutta se johtunee siitä, että kaikesta tuosta hypetyksestä ei taida näin talvella päästä osalliseksi. Ehkä tämänkin voi kuitenkin kääntää voitoksi. Eipä ole tarvinnut jonottaa turistien vuoksi ravintoloissa tai maksaa ylihintaa hotelleista. Ihokaan ei ole päässyt palamaan, joskaan ei ruskettumaankaan. Ja olisihan se 40 asteen helle voinut olla vähän liikaa tottumattomalle. Kolme kuukautta on ollut juuri sopivan pehmeä lasku brasilialaiseen elämäntapaan ja mikä tärkeintä, täällä on tosiaan oppinut, että Brasilia ei ole vain sambaa ja Copacabanaa. Jos tähän maahan joskus palaamme uudestaan, olen valtavasti paljon viisaampi.

Näiden kolmen kuukauden aikana olemme kolunneet saarta eri puolilta. Viimeisin keikka tehtiin eteläosaan, tässä muutama valokuva sieltä.

Käpyhedelmiä ja myrkkyöljyjä

Viime päivinä olemme kunnostautunut hedelmien syömisessä. Olemme ostaneet kaupasta mitä kummallisemman näköisiä hedelmiä ja internetin avustuksella etsineet tietoa siitä, mitä ne ovat ja mitä osia niistä kuuluu syödä. Kaksi viimeisintä ostosta ovat alla kuvina. Tiedättekö mitä ne ovat?

Tämä kummallinen isoa limaista käpyä muistuttava hedelmä voisi olla suomeksi vaikkapa kermaomena tai sokeriomena. Sen sisällä on valkoista mehevän makeaa hedelmälihaa jonka joukossa olevia mustia siemeniä ei syödä. Puolikkaan hedelmän syöminen (lähinnä siis hedelmälihan imeskely siementen ympäriltä) vastaa yltiömakean täytekakkupalan syömistä. Kertaallinen kokemus. Tämä, kuten seuraavakin hedelmä on niin hauras ja herkästi pilaantuva, että sen kuljetus pitkiä matkoja on mahdotonta.

Tämän toisen hedelmäsetin ostimme yhtä lailla kuin sian säkissä. Pakkauksessa luki caju, mutta vasta kotona tajusimme, että portugalilaisittain lausuttuna caju on cashew ja pitelimme käsissämme siis kolmea cashewpähkinää koristehedelmineen. Tämä olikin vähän kinkkisempi hedelmä kuluttajalle, sillä internetistä tiedon etsiminen vaati vaivannäköä. Ensimmäisenä silmille hyppii aina tieto siitä, että hedelmässä kiinni oleva siemen, eli cashew-pähkinä on myrkyllisen ja ihoa syövyttävän öljyn ympäröimä ja ennen syömistä siemenet pitää käsitellä. Hieno alku siis hedelmäsalaatin tekoon. "Pähkinässä" kiinni olevasta hedelmästä, joka siis ei oikeastaan ole hedelmä, vaan pelkkä koriste, voi valmistaa mehua, mutta koska luotettavan tiedon hankkiminen oli liian aikaa vievää, enkä halunnut saada myrkytystä tahi syövyttää ihoani, maistoin mehukasta hedelmää suullisen ja jätin sikseen.

Arkipäivän kokeiluja. Ihan hauskaa.

Muistijälkiä tutkailemassa

Lopun aikoina pitää aina katsoa taaksepäin. Blogeissakin on ollut tapana listata asiota, jotka jollakin tavalla liittyvät ikävöimiseen. En ole tosin nyt ollenkaan sillä tuulella, että jaksaisin sentimentaalinen tippa silmäkulmassa listata menneen kolmen kuukauden antia. Sitäpaitsi kertyneet kokemukset ovat monesti niin henkilökohtaisia, etten usko niiden kiinnostavan satunnaista lukijaa. Ne jotka ovat aikaisempia päivityksiäni lukeneet, ovat päässeet jo lähes reaaliajassa ihmettelemään kanssani päivänpolttavia teemoja. Kaikki hetket eivät täälläkään ole olleet ruusuilla tanssimista, mutta näin jälkikäteen en vaihtaisi päivääkään tästä kokemuksesta pois. Niin se taitaa olla aika monen ihmisen elämässä.

Toisaalta en tiedä vielä itsekään mitä tulen ikävöimään tai kaipaamaan. Olen viime vuosina huomannut, että hirveän harvoin sitä loppujen lopuksi jää ikävöimään maisemia, rakennuksia tai materiaa. Ihanat ihmiset, joihin aina välillä törmää, ovat lähes ainoita ikävöimisen arvoisia asioita. Tosiasia kuitenkin taitaa olla, että nämä kolme kuukautta eivät varsinaisesti mullistaneet sosiaalista elämääni, joten ehkä Florianópolis assosioituu jatkossa vehreyteen, Café Culturan mignonfilepihveihin ja herttaiseen kaaokseen.

Käynnissä olevat jalkapallokisat jättävät ainakin hienon muistijäljen. Ja verkkokalvoille on pakkosyövytetty Neymarin kasvot, niitä kun ei pääse täällä pakoon missään.

Itse, itse, itse!

Tj 5. Vielä pakkaamiset, viimeiset hyvästelyt ja matkajärjestelyt edessä, ja täytyy myöntää, etten ole sitten yhtään sosiaalisella tuulella. Kaikenlaiset ajatukset läksiäisistä rikkovat harmonista aikataulutustani ja henkistä valmistautumistani lähtöön. Erityisen kypsä olen tänään esiin tulleisiin oletuksiin, jossa joku toinen aikatauluttaa minua näinä viimeisinä päivinä ja päättää puolestani mitä haluan milloinkin tehdä. Stressinhallintani ja elämänhallintani kulkevat tällähetkellä niin kapeaa polkua pitkin, että pienikin horjuttaminen saa minut kompastumaan, laittaa polvet verille ja mielen pahaksi.

Olen ihminen, joka haluaa rauhassa valmistautua elämänmuutoksiin. Haluan järjestellä ajatukseni ennen kuin suuntaan uuteen. Minulle elämänmuutos on kuin palapeli, jonka haluan tehdä kunnolla valmiiksi. Palasten pitää loksahtaa paikoilleen ja kokonaisuuden olla jollakin tavalla tyydyttävä, ennen kuin voi alkaa kokoamaan uutta. Kaikki tämä vaatii ajattelua, rauhoittumista ja sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on vaivatonta ja nautinnollista olla. Kaikki sählät, jotka tulevat sotkemaan vaivalla järjestetyt palaset ja kaatavat kahvinsa pöydälle saavat aivosoluni savuamaan.

Tällaisen purskauksen halusin jakaa. Hirveän vilkasta mielikuvitusta ei tarvita, että minut voi kuvitella tätä kirjoittamaan patti otsassa. Herkkiä päiviä luvassa. Vaikka aika Brasiliassa ei aina ole ollut helppoa, vasta lähtöä tehdessä ymmärtää millä tavoin tämäkin kolme kuukautta on ollut merkityksellistä aikaa, ja mitä asioita jään ikävöimään.

Hyvää juhannusta!

Suomessa yötön yö on kääntynyt jo juhannuspäivän puolelle kun tätä kirjoittelen. Toivottavasti ette ole juuttuneet lumihankiin tai haukanneet jäätynyttä makkaraa. Kokkokelit näyttävät ainakin suosineen, mitä olin Facebookin uutisvirrasta havaitsevinani. Kovin moni ei varmaan internetin ääressä tätä keskikesän kruunaavaa valon ja riemun juhlaa vietä, mutta hyvät mittumaarit ajattelin silti täältä huudella, jos joku sattuu langoilla olemaan.

Meillä viimeinen kymppi on paukahtanut käyntiin melkein yhtä kovaa, kuin täällä kadunpientareille autoista heiteltävät ilotulitteet. Heinäkuu päästään siis jo aloittelemaan jalat tiukasti Suomen kamaralla, joten täältä tullaan ihan pian reittiä Florianópolis - Rio de Janeiro - Amsterdam - Helsinki.

Eilen Brasiliassa oli Corpus Christi -niminen juhlapyhä, eli jonkinlainen ehtoollisen juhla, jota myös yleisenä vapaapäivänä pidetään. Päivä meni mieheni työkavereiden kanssa ostereista syödessä, tainha-kalaa grillatessa ja kolmen ihmisen syntymäpäiviä juhliessa. Nyt on kuulemma tainha-kalan sesonki, joten sitä katettiin pöytään kera riisin ja pirãon, joka on jonkinlaista maniokkijauholla suurustettua, usein kalanmakuista, kastiketta. Palanpainikkeeksi oli tietenkin valikoima eri makuisia cachaça-sokeriruokoviinoja.

Eilinen grillailu olikin varmaan lähin juhannusta muistuttava tapahtuma täällä päässä. Hytisimme koko porukka reilun 10 asteen koleudessa takit päällä koko päivän. Tainha-grillailuun käytetty Corpus Christi kostautui sitten tänään, kun mieheni piti täyspitkän työpäivän juhannusaaton kunniaksi ja minä palasin taas tappamaan aikaa pikkukylämme talvihorroksen keskelle.

Rio de Janeiron reissun jälkeen olen ollut kuitenkin poikkeuksellisen hyvällä tuulella ja elän vieläkin sillä energialla, jota Sokeritoppavuoresta sain louhittua. En tiedä yllätinkö tänään enemmän itseni vai mieheni, kun tuijotin täydet neljä ja puoli tuntia jalkapalloa televisiosta. Tein jopa taustatyöt kunnolla ja yritin löytää jokaisesta ottelusta jotain mielenkiintoista, joka tekisi katsomisesta edes eineen mielekkäämpää. Viimeisessä Honduras-Ecuador -ottelussa syyt tosin olivat melko epäurheilijamaiset. Tarkkailin vain kuinka väkivaltaisiksi pelaajat yltyvät ja kuka potkii nilkoille eniten. Tällaiseksi kuukaudet Brasiliassa ja Portugalissa ovat minut muuttaneet.

Nyt nukkumaan. Talvi Floripassa on virallisestikin alkanut.

Takaisin arkeen ja lähikauppaan

Rio de Janeiron matka oli ehdottomasti tähän astinen huippuhetkeni Brasiliassa ja samalla se tarjosi pitkästä aikaa aiheita, joiden pohjalta pystyi jotain tänne blogiinkin kirjoittamaan. Oli niin monella tavalla silmiä avaavaa nähdä kaupungin kasvot eri puolilta, kokea jalkapallohuuma ja oppia samalla uutta sekä itsestä, omista ennakkoluuloista ja omasta elämästä. Nyt olemme takaisin Floripassa ja sen kunniaksi kaivan arkistojen kätköistä pari kuvaa, jotka olen melkein unohtanut julkaista täällä blogissa.

Tässä siis uusi tuoteperhe, jonka uskolliseksi kuluttajaksi olen päättänyt ryhtyä. Löytyykö suomalaisilta jälleenmyyjiltä kiinnostusta tähän merkkiin?

Rio de Janeiro, osa 10: Valokuvia Santa Martasta

Herättyäni lauantaina en ollut enää ollenkaan varma perjantai-illan ideastani lähteä kävelylle Santa Martaan. Yön aikana kaikki maailmaasyleilevän filosofiset pohdintani, luottavainen asenteeni ja löytämäni asiatieto Santa Martan historiasta ja nykytilasta olivat vaihtuneet takaisin ennakkoluulojen verhoilemiksi peloiksi: Favelassa on väkivaltaista, vaarallista ja kauheaa. Ei sinne kukaan mene vapaaehtoisesti. Koska vaihtoehtoja oli kuitenkin vain kaksi, mennä tai jättää menemättä, ja joista jälkimmäinen ei itse asiassa edes ollut vaihtoehto, hyppäsimme taksiin ja pyysimme kuskia viemään meidät Santa Martaan.

Taksikuski ajoi meidät suoraan Santa Martan sisällä olevalle pienelle aukiolle, ohi poliisien päivystyspisteen ja paikallisoppaiden keltaisen kopin. Jokseenkin kiusaantuneesti kiemurrellen tajusin meidän olevan keskellä favelaa, enkä kerta kaikkiaan kehdannut nousta taksista pällistelemään paikallista menoa. (Voiko turistisampaa entreetä enää olla? Tarkoitukseni oli sentää edes yrittää sulautua ympäristöön.) Pyysimme taksikuskia ajamaan takaisin lähimmän kadun varteen favelan ulkopuolelle, jossa istahdimme hetkeksi puun varjoon miettimään minkä mielenvikaisen päähänpiston vuoksi löydämme itsemme Santa Martasta lauantaiaamuna kymmeneltä. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tänne olimme päättäneet tulla emmekä pois lähde ennen kuin paikka on nähty. Kaupunginosa Santa Marta on siinä missä muutkin, joten ei siellä kävelyn pitäisi olla sen kummallisempaa kuin muuallakaan. (Tai oikeastaan tuo ei pidä paikkaansa: favelassa käveleminen on kuin tunkeutuisi toisten koteihin. Eihän siellä mitään julkista viranomaisten rakennuttamaa tilaa ole vaan ihmisten kodit ovat kiinni toisissaan.) Meidän piti alunperin nousta favelan huipulle funikulaarilla, mutta koska se ei ollut juuri sillä hetkellä toiminnassa, eikä paikallisia turistioppaitakaan näkynyt, lähdimme seikkailemaan kapeille kujille ja portaikkoihin ominpäin päämäärä vähemmän kirkkaana mielessä, mutta silti luottavaisina.

Rakennusten välissä oli hämmentävää kulkea. Kujat ja portaikot olivat niin kapeita ja sokkeloisia, että oli mahdotonta tietää mikä portaikko vei jonkun kotiin ja mikä taas jatkoi nousua ylöspäin. Muutamaan otteeseen pysähdyimme kysymään neuvoa paikallisilta ja ostimme baarinpitäjältä janojuoman. Kaikki asukkaat tunnistivat meidät turisteiksi, mutta en missään vaiheessa kokenut oloani mitenkään uhatuksi. Oikeastaan ympärillä oli aika rauhaisaa. Naiset ripustivat pyykkejä kuivumaan, nuoret miehet juttelivat aurinkoisilla terasseilla, lapset leikkivät siellä missä tilaa oli, musiikki soi ja kanat kotkottivat jossain näkymättömissä. Ihmiset elivät hyvin tavallista elämää. Vastasyntynyttä lasta sylissä pitävä äiti istuskeli lämmittelemässä portailla ja välillä joku juoksi kiireissään portaita ylös tai alas.

Nousimme portaikkoa niin korkealle, että pääsimme vihdoin pois pimeiltä kujilta ja eteemme aukeni maisema Rioon ja Sokeritoppavuorelle. Kontrasti sikinsokin muurattujen favelan asuntojen ja kaupungin kerrostalojen ja pilvenpiirtäjien välillä oli vahva, mutta maisemat olivat siitäkin huolimatta upeat. Avoviemäri lorisi jalkojemme juuressa samalla kun väistelimme auringossa makaavia kissoja, koiria sekä niiden jättämiä ulostekasoja. Räpsäisin muutaman kuvan sieltä täältä jonka jälkeen olin valmis palaamaan alas. Emme olleet nousseet vielä edes puoleen väliin rinnettä, mutta jostakin syystä halusin kääntyä takaisin. En kokenut oloani kovin kotoisaksi valokuvaamassa paikassa, joka oli niin intiimi ja tiivis yhteisö. Vaikka en kokenut minkäänlaista uhkaa ympäristössäni, koin tirkisteleväni jotain, mitä minulla ei ole oikeus tirkistellä.

Laskeuduimme portaat alas ja jatkoimme tietä pitkin ulos favelasta aina poliisien uloimman päivystyspisteen luokse. Pysähtyessämme katsomaan keltaisen turisti-infokopin viereen kiinnitettyä karttaa alueesta meitä lähestyi vihdoin ihminen, jonka olin toivonut tapaavani alusta asti, paikallinen turistiopas. Koska omatoimivisiiti Santa Martassa oli jäänyt jollakin tavalla vajaaksi, jäin mielelläni juttelemaan oppaan kanssa. Hän kertoi projektista, jossa asukkaita koulutettiin oppaiksi ja samalla he pääsivät opiskelemaan englannin alkeita. Samalla puhuimme favelan historiasta ja poliisin saapumisen jälkeen mahdollisiksi tulleista  muutoksista: Mutaiset ja liukkaat polut oli muutettu betoniportaiksi, rinteeseen oli rakennettu funikulaari, joka auttoi sekä vanhuksia että rakennuttajia, joista ensimmäisillä helpottui 800 portaan nouseminen ja jälkimmäisillä rakennusmateriaalin ja jätteiden kuljettaminen favelan sisällä, jossa ei jyrkkyyden vuoksi kulje yhtään autotietä. Muita uudistuksia olivat mm. katujen nimeäminen jonka myötä asukkaat olivat saaneet kodeilleen omat osoitteet.

Hetken kuluttua huomasimmekin jo istuvamme oppaiden kanssa taksissa, joka vei meidät kiertotietä pitkin favelan ylärinteelle ja josta oli tarkoitus laskeutua portaita pitkin takaisin alas. Paikallisoppaat mukanamme kiertäminen kujilla oli huomattavasti antoisampaa. Maksoimme mielellämme kierroksesta, kun tiesimme rahan jäävän Santa Martaan. Alla olevassa kuvakoosteessa joitakin yksityiskohtia kierrokselta.

Entisen päiväkodin ja nykyisen UPP:n poliisiaseman seinässä on vieläkin luodinreiät muistuttamassa takavuosien todellisuudesta.

Favelan huipulla on pieni jalkapallokenttä. Viime vuosina viranomaiset ovat halunneet kieltää rakentamisen enää tästä ylemmäksi. Yhtenä syynä on ympäröivän uhanalaisen metsän suojelu, toisena syynä mutavyöryjen riski. Kielto on aiheuttanut vastustusta asukkaissa, joilla saattaa olla edessä pakkomuutto.

Favelan jätehuolto on viime vuosina parantunut, mutta aivan kaikkialla se ei näy.

Favelan rauhoittamisen jälkeen paikalliset palvelut ovat lisääntyneet ja yrittäjät voivat nyt vapaammin tehdä työtään. Tässä paikallinen kauneussalonki.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani kerroin tarkemmin miten Michael Jackson ja Santa Marta liittyvät toisiinsa. Patsas pystytettiin hänen kuolemansa jälkeen.

Santa Martassa on käynnissä yhteisöprojekti, jossa asukkaille tarjotaan maalaustarvikkeet asuntojensa maalaamiseen ja ympäristön koristeluun. Monet koristeluista on tehty erityisesti alueen lapsia ajatellen.

Santa Martassa on pari katolista kirkkoa ja vajaa kymmenen vapaamman suunnan seurakuntaa.

Hollantilaisten vetämän projektin myötä asuntoja alettiin maalata ja nyt Santa Marta on kuuluisa karkinvärisistä taloistaan.

Aamun epävarmuudesta huolimatta käynti Santa Martassa osoittautui yhdeksi matkamme parhaista anneista. Haluaisin kirjoittaa vielä paljon enemmän ja yksityiskohtaisemmin tästä aiheesta, mutta ehkä minun pitää hillitä itseni, sillä kolmekin perättäistä blogipostausta faveloista antaa varmasti asiasta jonkinlaisen kuvan, jonka pohjalta asiasta kiinnostuneiden on helppo jatkaa tiedonhakua.

Santa Martan turistioppaiden sivun löydät täältä.

The Guardianin artikkelin Rio de Janeiron favelaturismin eri puolista löydät täältä.

Rio de Janeiro, osa 9: Michael Jackson, poliisit ja Santa Marta

Botafogon kaupunginosassa Rio de Janeirossa sijaitsee pieni, muutaman tuhannen asukkaan Santa Martan favela, joka on levittäytynyt Jeesus-patsaan ja Corcovado-vuoren lähellä olevaan rinteeseen. Santa Martaa  pidetään nykyään eräänlaisena malliesimerkkinä onnistuneesta poliisioperaatiosta, jonka jälkeen elämä favelassa on rauhoittunut, sen palveluita on voitu kehittää ja väkivalta sekä rikollisuus ovat tippuneet minimiin.

Vuonna 1996 Michael Jackson julkaisi They Don't Care About Us -musiikkivideon, joka oli kuvattu osittain Santa Martan favelassa. Kaupungin viranomaiset yrittivät alusta asti kieltää kuvaukset estääkseen turismille epäedullisten kuvien leviämisen maailmalle. He syyttivät artistia köyhien hyväksikäytöstä ja kaupungin maineen pilaamisesta ulkomaalaisten silmissä. Lisäksi viranomaiset pelkäsivät, että musiikkivideo vaikeuttaisi vuoden 2004 olympiakisojen hakuprosessia. Videon kuvausaikoihin Santa Marta oli vielä yksi niistä lukuisista faveloista, joita hallitsivat rikollisliigat. Viranomaisille kenties nöyryyttävintä oli se, että kuvauslupa videota varten oli pitänyt neuvotella aluetta hallitsevien jengien kanssa. Tämä alleviivasi sitä tosiasiaa, että poliisilla ei ollut täyttä kontrollia tästäkään favelasta.

Toistakymmentä vuotta Michael Jacksonin käynnin jälkeen, vuonna 2008, BOPE-joukkojen poliisit hyökkäsivät favelaan ja ottivat sen haltuunsa. Sinne perustettiin UPP:n poliisiasemia ja alueella alettiin kehittää sosiaalityötä. Alla olevalla videolla kuvamateriaalia poliisin ensihyökkäyksestä favelaan.

Vuosien työn ja erilaisten yhteisöprojektien myötä Santa Martasta on tullut urbanisoitu favela, johon ulkopuolinenkin uskaltaa astua sisään. UPP-joukkojen poliisit partioivat edelleen kapeilla kujilla, mutta nyt pääasiassa ainoastaan muistuttaakseen läsnäolostaan. Santa Marta on favela-asteikolla mitattuna turvallinen. Siitä on tullut julkisivumaalausprojektin myötä karkinkirjava esimerkkifavela, jossa ovat käyneet näyttäytymässä kuuluisuudet, kuten Madonna ja Beyonce. Nykyään kaikki asukkaat pääsevät käyttämään puhdasta vettä ja asuntoihin on saatu sähköt. Favelan kattava langaton internet-verkko mahdollistaa tieto- ja viestintätekniikan käytön ja opiskelun. Kaikesta tästä huolimatta paljon on vielä kehittämistä etenkin viemäröinnin ja jätehuollon osalta. (Mallifavela? Voiko groteskimpaa ilmaisua olla? Voiko favela olla malliesimerkki tavoiteltavasta ja onnistuneesta asutuksesta?)

Joka tapauksessa Santa Marta on yksi niistä faveloista, jonne Rio de Janeirossa uskaltaa mennä vierailulle. Tämän ovat huomanneet myös ulkopuoliset matkanjärjestäjät, jotka järjestävät maksua vastaan kierroksia favelassa. Valitettavasti tästä rahasta mitään ei jää Santa Martaan, vaan voitot kääritään ulkopuolisten taskuun ja bisneksestä jää pienimuotoinen eläintarhan tai friikkisirkuksen maku suuhun. Loppujen lopuksi Santa Marta on paikallisten koti ja köyhyysturismi on monelta kannalta kyseenalaista bisnestä. (Erinomainen englanninkielinen blogikirjoitus aiheesta löytyy täältä.)

Kaikesta kritiikistä huolimatta päätin mennä käymään Santa Martassa. Lupasin toimia niin, että minulle jäisi mahdollisimman hyvä omatunto käynnistä. Löysin internetistä Santa Martan oman turisti-infon, jonka oppaat ovat alueen asukkaita, ja jonka tuottama voitto käytettäisiin yhteisön hyväksi. Valitettavasti yön pikkutunneilla oli mahdotonta enää varata kierrosta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi näytti jäävän lähteä seuraavana aamuna omatoimimatkalle.

Rio de Janeiro, osa 8: Katsaus faveloiden maailmaan

Perjantai-iltana hotellihuoneessa huomasin ajatusteni palaavan yhä uudelleen Rio de Janeiron vuorenrinteiden faveloihin. Olin kolmen päivän aikana nähnyt näitä laittomasti rakennettuja asuinyhteisöjä kaukaa useita, mutta huomasin, etten oikeastaan tiennyt niistä juuri mitään. Ottaen huomioon kuinka paljon niistä uutisoidaan päivittäin, koin yleissivistyksessäni olevan suuren aukon.

Tyypillisen länsimaisen turistin tavoin olin pysytellyt suurimman osan matkastani rikkaiden valkoisten alueella Rio de Janeiron eteläosissa. Saatuani yliannostuksen nähtävyyksien katselusta aloin pohtia syvällisemmin kaupungin rakennetta ja ihmisten arkielämää. Valtavan sosio-ekonomisen kuilun ymmärtäminen oli pysäyttävää. Onko minulla oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin eristäytyä samankaltaisten lokeroon, pysyä mukavuusalueellani ja kasvattaa kuilua entisestään? Toisaalta, jos poistun omalta tontiltani, olenko edes tervetullut vierailemaan toisessa todellisuudessa? En selvästikään ole tottunut Suomessa näin vahvaan kastijakoon ja koin kaipuuta tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen. Brasiliassa on käsittääkseni oletusarvoista viettää aikaa vain oman sosiaaliluokan parissa, jolloin tällaisilta pohdinnoilta pystyy välttymään, mutta tästäkään huolimatta en pystynyt unohtamaan sitä todellisuutta, jossa yli kymmenen miljoonaa brasilialaista asuu ja elää.

Favela lähellä Maracanãn jalkapallostadionia

Favelat syntyivät 1800-luvulla, kun suuri määrä asuntoa vailla olevia maattomia entisiä orjia sekä sodasta palanneita sotilaita muuttivat asumaan kaupungin liepeille. Sen jälkeen faveloihin on muuttanut sekä kaupungin köyhät, että maaseudulta kaupunkiin töiden parissa muuttaneet ihmiset, joilla ei ole varaa eikä mahdollisuuksia hankkia asuntoa. Favela on synonyymi hökkelikylälle ja slummille, mutta nimi viittaa erityisesti köyhälistön asuinalueisiin Brasiliassa. Favelat syntyvät usein vaikeakulkuisiin maastoihin vuorten rinteille. Ne ovat tiiviisti ja laittomasti vailla kaupunkisuunnittelua rakennettuja yhteisöjä, joissa ei ole kattavasti toimivaa kunnallistekniikkaa eikä sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita. 1900-luvun ajan hallituksen yritykset kontrolloida faveloiden paisumista ja niiden siirtymistä rikollisjengien hallintaan epäonnistuivat. Vasta 2000-luvulla poliisi on kyennyt ottamaan osan niistä takaisin hallintaansa.

Huomasin uppoutuvani aiheeseen sitä syvemmälle, mitä enemmän löysin tietoa aiheesta. Erityisen mielenkiintoisen aiheesta teki sen ristiriitaisuus. Samalla kun toiset näkevät favelat pelastusta kaipaavina epäinhimillisinä loukkoina toisille favela on yhteisö, josta ollaan ylpeitä ja josta ei haluta edes muuttaa pois. Ulkopuoliset asiantuntijat ovat kärkkäitä kertomaan, millainen kehitys faveloille olisi hyväksi, mutta asukkailla saattaa olla hyvin erilainen näkemys kehittämistarpeista ja niiden hyödyllisyydestä.

Pyörittelin edelleen päässäni ajatusta siitä, miten pääsisin tutustumaan johonkin favelaan ja näkemään lähempää ihmisten arkea. Ajatus tuntui kuitenkin kuolleena syntyneeltä. Kello lähenteli kymmentä illalla, silmäni luppasivat päivän rasituksista enkä yön aikana pystyisi millään turvallisella ja järkevällä tavalla järjestämään itseäni aamuksi favelaan. Tiesin kyllä, että jotkut matkatoimistot järjestävät favelakierroksia, mutta on kiusallista ja moraalitonta maksaa voittoa tavoittelevalle matkatoimistolle siitä, että he istuttavat minut autoonsa ja kierrättävät minua köyhien ihmisten parissa kuin eläintarhassa, jotta voin pällistellä turistina kurjuutta ja valokuvata ihmisten asuinolosuhteita. Toisaalta, jos kukaan ulkopuolinen ei favelaan koskaan mene, ei synny minkäänlaista vuorovaikutustakaan ihmisten välille. Epätasa-arvo ja elintasokuilu eivät ainakaan kapene, jos ihmiset jumittavat omiin poteroihinsa eikä ennakkoluuloillakaan ole mahdollisuutta hälvetä.

Favela on monille ainoa asuinvaihtoehto ja joillekin ainoa tapa elää edullisesti lähes kaupungin keskustassa. Lienee väärin ajatella, että elämä faveloissa olisi vain kurjuutta ja kärsimystä, sillä moniin yhteisöihin on syntynyt hyvin omaleimainen kulttuuri ja ihmiset ovat ylpeitä juuristaan. Monet kuuluisat sambakoulutkin ovat syntyneet faveloissa. Esteettisesti viimeistelemättömät kodit eivät ole alueella suurin ongelma, vaikkakin silmiinpistävin. Todennäköisemmin ongelmia aiheuttavat puuttuvat palvelut, vuorenrinteiden mutavyöryriski ja rikollispomojen viemä sanan- ja liikkumisen vapaus. Näissä yhteisöissä elää loppujen lopuksi hyvin tavallisia työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä iloineen ja suruineen, mutta palveluiden ja infrastruktuurin puuttuminen sekä köyhyys ja rikollisuus vaikeuttavat monia asioita.

Faveloita on ympäri Rion kaupunkia, niitä on laskentatavasta riippuen useita satoja. Jotkut niistä ovat pieniä ja rauhallisia, toiset taas rikollisliigojen ja huumejengien hallitsemia sadan tuhannen asukkaan komplekseja, joissa asukkaat elävät jatkuvassa varautuneisuuden ja väkivallan ilmapiirissä. Toisissa poliisi on onnistunut rauhoittamaan alueen ja alkeellinen vesi-, viemäri- ja tieverkoston rakentaminen on päästy aloittamaan.

Viime vuosikymmeninä faveloissa käytävään kaupunkisotaan on koulutettu erikoistuneita poliisijoukkoja. BOPE edustaa todellista aggressiivisuuden ääripäätä ja on erikoistunut hyökkäämään faveloiden rikollisjengejä vastaan helikopterein ja panssarivaunuin. Kun rikollisjengit on häädetty pois favelasta, järjestystä jää ylläpitämään UPP-poliisi eli Unidade de Polícia Pacificadora. Näistä kahdesta jälkimmäinen pyrkii olemaan helposti lähestyttävä lähipoliisi, joka kantaa vastuun myös erilaisten sosiaaliohjelmien toteuttamisesta alueella.

Poliisin toimintaa ja väkivaltaisuutta rauhoittamisoperaatioissa on kritisoitu. Sitä on syytetty, korruptiosta, kiduttamisesta ja syyttömien tappamisesta. Toisaalta BOPE on ainoa ryhmä, jolla on edellytykset hyökätä aseistautuneiden rikollisliigojen kimppuun. Monissa Rio de Janeiron keskusta-alueen slummeissa poliisi on onnistunut rauhoittamaan elämää merkittävästi ja parantamaan elämisen laatua, mutta jälleen kerran tätäkin asiaa voidaan tarkastella useista eri näkökulmista. Faveloiden rauhoittaminen on tehnyt paljon hyvää, mutta asukkaat ovat myös kriittisiä muutoksesta. Osa rikollisista ja huumekauppiaista saa uuden alun sosiaaliohjelmien kautta, toiset jatkavat uraansa jossakin toisaalla. 


Pelkkä poliisien paikalle tulo ei faveloiden elämää muuta. Tarvitaan inhimilliset asuinolosuhteet, koulutusta, työpaikkoja, terveydenhoitoa ja toimivia pitkäjänteisiä sosiaaliohjelmia. Juuri tämä on ajankohtainen ongelma Brasiliassa ja tästä syystä halusin aihetta useammassa blogipäivityksessänikin käsitellä. Olisiko jalkapallokisoihin käytetyt miljoonat voitu käyttää myös toisin?

Kolikolla on kuitenkin aina kääntöpuoli. Kun ihmisten asuinolosuhteet faveloissa paranevat ja palvelut lisääntyvät, alueen arvo nousee, eikä köyhimmillä ole enää varaa asua siellä. UPP:n rauhoittama, aikaisemmin pahamaineinen Vidigalin favela on tästä hyvä esimerkki. Se on rakennettu kaupungin Atlannin puoleiselle vuorenrinteelle, josta avautuvat maisemat ovat ainutlaatuisen upeat. Monessa muussa maassa tälläiset miljoonakaupungin merinäköalalla varustetut rinnetontit ovat huippurikkaiden omistuksessa, kuten pian Riossakin, mikäli David Beckhamin esimerkkiä lähdetään seuraamaan. Hän osti miljoonalla realilla (n. 300 000 €) Vidigalin favelasta itselleen asunnon. Oikeasti köyhät joutuvat siirtymään kodittomina kaupungin laitamille, uusiin faveloihin.

YLE Areenassa on kuukauden ajan nähtävissä dokumentti Taistelu Riosta. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen  katsomaan sen. Suomenkielinen tekstitys on valitettavasti aika huonosti tehty, mutta muuten dokumentti tarjoaa vaihtelevia näkökulmia faveloiden elämään asukkaiden ja poliisin kertomina. Jostakin syystä dokumentin esittelyteksti puhuu tikittävästä aikapommista, mutta minusta dokumentti toi esiin ennemminkin toivon kipinän ja jätti faveloiden tulevaisuuden avoimeksi.

Tällaisten teemojen parissa vietin Rio de Janeirossa perjantai-iltani. Joku toinen olisi saattanut asettaa etusijalle keskustan katujuhlat, mutta itse keskityin pohdintaan, jossa päällimmäisinä pyörivät favelavierailusuunnitelmani toteutuskelpoisuus, eettisyys ja turvallisuus. Tulin entistä varmemmaksi siitä, että ennen lähtöäni haluan käydä jossakin favelassa, haluan ymmärtää siellä elettävää elämää ja oppia lisää Brasilian yhteiskunnasta. Jos en tee sitä tällä reissulla, en todennäköisesti tule tekemään sitä enää koskaan. Ja jos kukaan ei minua vie favelaan, sinne pitää olla rohkeutta mennä itse. Heti aamulla.

Rio de Janeiro, osa 7: Pieniä huomioita

Perjantai 13. päivä alkoi hitaanlaisesti. Makasin hotellisängyllä puoleen päivään asti ja keräsin voimia lähteä tutustumaan itsenäisesti kaupunkiin. Aamun suurin saavutus mihin olin kyennyt aamupalalla käynnin lisäksi, oli brasilialaisen Valtran bongaaminen rannalta, sekin hotellin ikkunasta käsin. Ajattelin siinä sängyssä maatessani, että perjantaisella Riolla täytyy olla muutakin tarjottavaa, kuin hotellihuoneen sänky. Hieman hammasta purren ja kramppaavia pohkeita manaten tuli lähdettyä liikkeelle, mutta onneksi julkinen liikenne ja edulliset taksit on keksitty.


Rion metro on siisti ja turvallisen oloinen. Ylenpalttisen paljon siellä ei ollut opasteita lippujen ostoon tai matkustamiseen, mutta olen heittänyt jo aikoja sitten romukoppaan ajatuksen, että täällä asiat hoidettaisiin tai opastettaisiin niin järjestelmällisesti, että kaikki hoituisi nopeasti, jouhevasti ja pienimmän vaivan periaatteella. Onneksi metron toimintamalli on aika universaali, joten pääsimme sillä nopeasti keskustaan. MM-kisojen kunniaksi kaupungilla oli paljon turistioppaita, joista osa osasi jopa muutaman sanan englantia.

Kävimme piipahtamassa ydinvoimalan lauhdetornia muistuttavassa katedraalissa, joka kaikessa eriskummallisuudessaan oli aika vaikuttava sisältä. Sitten hyppäsimme taksiin, ja suuntasimme kadulla tapaamamme turistioppaan suosittelemalle näköalatasanteelle Parque das Ruínas -nimiseen puistoon. Onneksi pyysimme taksia odottamaan meitä, sillä kierrettyämme jo edellisenä päivänä kaupungin näyttävimmät näköalakukkulat, emme jaksaneet innostua alueesta yhtään. Otimme pakolliset valokuvat ja ihana taksikuskimme lupasi kyyditä meidät vielä sambadromin kautta Maracanãn jalkapallostadionille. Pällistelimme taksin ikkunasta eri kaupunginosia ja nähtävyyksiä ja tyytyväisenä kuluneesta päivästä sekä kaikesta koetusta palasimme metrolla takaisin hotellille, syömään ja katsomaan jalkapalloa.

Illallislautasten ääressä väsyneenä kolmen päivän kiertelystä jutunjuurta ei enää tahtonut löytyä ja hiljaisina vaivuimme molemmat omiin ajatuksiimme. Matka alkoi olla lopuillaan ja meillä olisi enää lauantaiaamu aikaa, mikäli haluaisimme jotain tehdä. Mies löysi itsensä melko nopeasti television ja  jalkapallo-ottelun parista, mutta minä kävin mielessäni läpi kaikkea täällä näkemääni ja kokemaani.

Miten kaunis ja taianomainen kaupunki Rio de Janeiro onkaan, mutta samalla niin köyhä, epätasa-arvoinen ja täynnä ristiriitoja. Joka viides kaupungin asukas elää favelassa ja todennäköisesti iso osa palveluammateissa kohtaamistani ihmisistä kulkee joka aamu töihin jostakin lähikukkuloiden slummeista. Miltä he ajattelevat siivotessaan rikkaiden turistien hotellihuoneita palatessaan illalla takaisin puusta, tiilistä ja peltilevyistä kyhättyyn kotiin vailla juoksevaa vettä tai toimivaa vessaa? Huomasin, etten tiedä oikeastaan juuri mitään faveloiden arjesta enkä niiden syntyhistoriasta, joten päätin ottaa asiasta selvää ja jaan teillekin seuraavassa päivityksessä jotain siitä, mitä opin.

Rio de Janeiro, osa 6: Pelkoa ja jännitystä avausottelussa

Pitkän ja aktiivisen nähtävyyksienkatselupäivän jälkeen olimme todella väsyneitä, mutta viimeisillä voimilla raahauduimme Copacabanan toisen pään Fifa Fan Festin jättiscreenin ääreen kello viideksi ja siihenkin voimainkoitokseen tarvitsimme taksia. Jotain periaatteita pitää sentään olla, ja avausmatsia ei hotellihuoneessa silmät lurpaten katsella. Sisälle aidatulle alueelle oli aivan turha enää yrittää, mutta kymmenien tuhansien muiden ihmisten kanssa jäimme liikenteeltä suljetulle Avenida Atlânticalle katsomaan ottelua.

Tunnelma katukatsomossa oli hyvä ja parkkeerasimme juuri aloituspotkun paikkeilla sotilaspoliisien päivystyspisteen keskelle, josta pystyi loistavasti seuraamaan peliä. Mieheni tosin totesi, että paikkavalinta ei todennäköisesti ollut se turvallisin, jos jotain hekromia sattuisi. Eikä mennyt montaakaan minuuttia kun huomasin sivusilmällä satojen ihmisten pakenevan juosten sivukaduille ja meidän suuntaamme. En muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut niin kovaa ja jalkani valahtaneet täriseviksi spagetiksi. Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta kun mietin, mitä tapahtuu ja miksi ihmiset pakenevat. Silmien ohi vilahti kaikki mahdollisuudet aseistautuneista hulluista, karanneisiin verikoiriin, tsunamiin ja Gozillaan. Tiesin, että en juoksemalla pääsisi pakoon mitään, mikä paniikkireaktion on aiheuttanut ja jos jäisin paikalleni, tallautuisin.

Tiedän kovin hyvin, että mielikuvitukseni aika vilkas, mutta järjen ääntä on turha kuunnella silloin kun mitään näkyvää selitystä ei ole näkökentässä. Samalla kun mieheni otti tyynen rauhallisesti kameran esiin ja alkoi kuvaamaan tapahtumia, minä kömmin poliisien vartiointitelineen rakenteisiin suojaan. Ympärillä olevat mellakkapoliisit lähtivät tarkastamaan hallitun tuntuisesti mikä tilanteen on aiheuttanut ja heidän rauhallisuutensa rauhoitti minuakin. Muutaman minuutin odottelun jälkeen selvisi, että iso Fifa-vastainen mielenosoittajajoukko oli tunkeutunut katsojien sekaan ja ihmiset olivat pelästyneet. Melko tyypillinen pakokauhun alku, joka onneksi ei lähtenyt leviämään laajemmalle. Vaikka tilanne näin jälkikäteen ei kovin uhkaavaksi osoittautunut, eikä siitä aiheutunut isompaa vaaratilannetta, olin siinä vaiheessa vahvasti sitä mieltä, että brasilialaiset ihmiset eivät juokse karkuun ilman syytä ja tämä jalkapallomatsi jäisi viimeisekseni.

Ottaen huomioon, että tämä oli kolmen kuukauden aikana ensimmäinen tilanne jolloin todella pelkäsin (eikä tämäkään uhka kohdistunut minuun henkilökohtaisesti), en ole kokenut Brasiliaa ollenkaan niin vaarallisena paikkana, mistä monet ovat varoitelleet. Toki näiden kuukausien aikana kulttuurinen lukutaitokin on parantunut ja osaan vähän paremmin sekä välttää, että varautua mahdollisiin vaikeuksiin. Pyrin pukeutumaan niin, etten näytä erityisen varakkaalta tai liian turistilta, jaan mukana olevat rahat tasaisesti eri taskuihin ja piilopaikkoihin, ehkä kanna mitään sellaista mukanani, mistä en olisi valmis luopumaan. Pidän lisäksi huolta, että minulla on aina pikkuisen rahaa mukanani, jos joku tulee sitä puukon kanssa pyytämään. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, toivottavasti menee vielä seuraavat kaksi viikkoakin.


Ennen toisen puoliajan alkamista pulssini ehti laskea, kuten laski aurinkokin. Ottelun loppuosa sujui rauhallisemmissa merkeissä. Rannalle valui koko ajan lisää ihmisiä ja poliisit olivat saaneet hajoitettua mielenosoittajajoukon ilman tilanteen räjähtämistä käsiin. Ottelun viime minuuteilla otimme varaslähdön kohti hotellia, sillä silmäluomia ja jalkoja painoivat kilojen betonisäkit. Kun ensimmäiset taksit alkoivat taas kulkea ottelun jälkeen, hurautimme toiseen päähän Copacabanaa. Olimme levon tarpeessa.

Mutta toiseen päähän Copacabanaa, juuri hotellimme eteen oli saapumassa samaan aikaan meidän kanssamme joukko angstisia mielenosoittajia. He heittelivät rannan roskiksia, polttivat lippuja ja näyttivät riehuvan ilman sen syvällisempää agendaa. Poliisit eivät olleet vielä saapuneet paikalle, mutta suojavarusteissa olevat toimittajat ja ohikulkevat turistit tallensivat tapahtumia jo muistikorteilleen. Me katsoimme parhaaksi mennä sisään hotelliin ja seurata seitsemännestä kerroksesta tapahtumia. Poliisihelikopteri pörräsi valonheittimen kanssa hotellin yläpuolella ja poliisin erikoisjoukkoja tuli autolasteittain. Jonkin aikaa jaksoin tilannetta kuvata, mutta lukuisten muiden uteliaitten katsojien vuoksi en saanut enää mitään selvää, mitä kadulla tapahtui. Uni ei sinäkään iltana tullut ihan heti, mutta ainakin olin vakuuttunut siitä, että jalkapallohulinakiintiö oli nyt täyttynyt ja kaksi jäljelle jäänyttä päivää käyttäisin johonkin aivan muuhun kuin Fifaan liittyviin aktiviteetteihin. (Yle uutisten videopätkä tapahtumista täällä.)