Mitä kuuluu? Millaista siellä on?

Joku kysyi minulta, mitä kuuluu. Ajattelin vastata hieman pidemmin, sillä hieman yli kolme viikkoa Porton marraskuuta on takana ja monenlaista kuuluu. Täällä on ollut kivaa. On ollut ihanaa huomata, miten 10 vuoden aikana on rakentunut merkityksellisiä ihmissuhteita ja että tänne on hyvä tulla aina uudestaan ja uudestaan. 

Lisäksi pidän tästä paikasta kaupunkina. Tämä on juuri sopivasti erilainen, mutta kuitenkin vielä sopivasti eurooppalainen. Asiat ovat herkullisesti rempallaan, eläminen täällä on Suomeen verrattuna edullista ja luonto niin kovin erilaista kuin kotimaassa. Luovuuden kannalta on virkistävää vaihtaa maisemaa ja saada uusia vaikutteita ja näkökulmia. Kun keramiikkapajalla piti suunnitella laattakuvio, jossa tiivistyisi minun Portoni, suunnittelin siihen värikkäitä rakennuksia, Douro-joen ylittävän sillan, jonka ylätasanteelta on taianomaiset näkymät ja appelsiinipuun. Näistä viimeisin on ollut yksi suurimman vaikutuksen tehneistä asioista minulle alusta alkaen ja paikalliset ystäväni siitä lempeästi minua pilkkaavat.

Alla olevat kuvat on otettu keskeneräisistä keramiikkatöistä. Ne ovat vielä lasittamattomia ja tulevat uunista ulos hyvin eri näköisinä.

Mutta kuuluu tänne muutakin. Turistina ja ulkopuolelta tulleena täällä on helppo elellä. Toista se on paikallisilla elää täällä huonolla palkalla ja pitkiä työviikkoja tehden. Korkeakoulutetuista ystävistäni monet tienaavat täällä noin 1000€ kuukaudessa. Useat turismin parissa työskentelevät menevät minimipalkalla, joka on muutaman satasen tuosta vielä alhaisempi. En yhtään ihmettele täällä vallitsevaa tyytymättömyyttä olosuhteisiin, politiikkaan ja julkisiin palveluihin. Välillä hävettää ajatella, kuinka etuoikeutettu on niin monen asian suhteen.

Kun päätimme tulla tänne marraskuuksi, tiesin, että Atlantti tulee hellimään meitä sateella. Siitä prutakosta kun ei vesi ihan heti lopu, vaikka kuinka sataisi. Ja on sitä sadetta tullutkin, välillä ukkosen kera kaatamalla ja muina aikoina hienona suihkepullomaisena tihkuna ja erivahvuisina sumuina. Hyvä puoli kosteudessa on se, että iho ei kuivu liikaa ja hiukset kihartuvat kauniisti. Talven lähestyessä lämpötila laskee, ja vaikka se pysytteleekin Portossa nollan yläpuolella, on viileys väliin niin hyytävää, ettei sitä pääse pakoon missään. Monista kodeista puuttuu lämmitysjärjestelmä ja talojen eristykset ovat olemattomia. Kylmyys pureutuu väliin niin syvälle sieluun, että sisäelimetkin tuntuvat vaipuvan hypotermiaan. Se seuraa mukana sänkyyn, suihkuun, aamupalalle, kadulle, keramiikkastudiolle ja lounasravintolaan.

Seuraavat kuvaterveiset ovat ystäviemme tiluksien läheltä vuorilta, jossa vuorotellen olimme joko sateessa, pilvessä tai sumussa. Keskimmäinen kuva on korkealta avautuvalta näköalatasanteelta, alin Amaranten kaupungista.

Koska kokemus on opettanut, että Portugalissa taistellaan kosteuden kanssa ja jäädytään muulloin, paitsi kesällä, valitsimme vuokra-asuntomme sillä perusteella, että täällä on jokin lämmitysjärjestelmä. Asunnossa on ilmalämpöpumppu, mikä ajatuksen tasolla tuntuu melkoiselta luksukselta. Teoriassa siis meidän pitäisi kyetä viilentämään ja lämmittämään tämä juuri sellaiseksi kuin haluamme. Käytännössä ilmalämpöpumppu on kuitenkin sisältä niin pahasti homeessa, että sen käynnistäminen aiheuttaa lämpimänkostean hometussahduksen, joka leviää koko pieneen kaksioon.

Kolmen viikon sateet ovat aiheuttaneet myös sen, että kylpypyyhe ei enää kuivu suihkujen välillä ja ensimmäinen kosteudesta ummehtunut t-paita on pitänyt heittää pois, koska edes pyykkikone ei sitä enää pystynyt pelastamaan. Onneksi vielä ei kaapista ole löytynyt homehtuneita housuja, mikä tapahtui seitsemän vuotta sitten, kun asuimme Almadassa ja koko talo kylpi homeessa. 

Lisäksi ongelmana on pyykinpesu. Koska asunnon käytössä oleva pesukone linkoaa pyykit ehkä kymmenen kierroksen minuuttinopeudella, ei märkien vaatteiden kuivattelu huoneistossa onnistu edes lämpimien ajatusten voimalla. Aikaisemmin yritimme käyttää ilmalämpöpumppua pyykinkuivaukseen, mutta se vei meidät lähinnä ojasta allikkoon. Tänään alistuin, ja lähdin pyykkien kanssa itsepalvelupesulaan, jossa on kuivausrumpu.

Mutta kiitos kysymästä, kaikesta huolimatta täällä on ihan hyvä olla. Loppuviikosta pääsemme ihastelemaan paikallista joulunavausta ja jouluvalojen syttymistä ja reilun viikon päästä olemmekin jo kotona. Kaipaan erityisesti jo omaa lattialämmityksellä varustettua suihkua, lämmintä kotia ja pyykinpesukonetta.

Herra Männyn tomaattikulho

Olen kymmenen vuoden aikana miettinyt pääni puhki mitä mieltä olen kuuluisasta ja laajalle levinneestä Bordallo Pinheiron keramiikkatuotannosta. Sitä näkee täällä kodeissa ja myymälöissä ja viime vuosina se on brändännyt itseään maan rajojen ulkopuolellakin. Onko se nerokasta ja upeaa vai mautonta ja hirveää? Kitschiä?

1800-luvulla vaikuttanut portugalilainen taiteilija Bordallo Pinheiro perusti keramiikkatehtaan, jonka hittituotteiksi ovat muodostuneet humoristiset ja koristeelliset kasvi- ja eläinaiheiset astiat ja koriste-esineet. Bordallo Pinheiron suunnittelemilta tuotteilta ei voi välttyä Portugalissa, sillä suuret kaalinlehden muotoiset lautaset, jättimäiset tomaatin muotoiset soppakulhot ja kaikenlaiset muut keraamiset puutarhan antimet syöpyvät verkkokalvoille tahtoipa niin tai ei. Samalta tehtaalta tulee myös mm. kissoja, etanoita, sammakoita, liskoja ja pääskysiä. Lista on loputon, ja asiasta enemmän kiinnostuneiden kannattaa käydä verkkosivuilla katsastamassa tarjonta tai ainakin katsoa alla oleva video vuoden 2019 tuotteista. Minulla on kahtiajakautunut suhtautuminen herra Pinheiron tuotantoon. Toisaalta ne ovat hirvittävän kammottavia, mutta haaveilen kuitenkin saavani yhden jättimäisen tomaatin itselleni keittiöön katseenvangitsijaksi. Siitä olisi hauska syödä ystävien kanssa ihan mitä vain.

Olinkin todella yllättynyt, kun löysin jättitomaatin 29 euron hintaan erään kaupan ikkunavitriinistä. En ollut uskoa, että niin iso ja kuuluisa tuote voisi olla niin edullinen. Epäilyni osoittautuikin oikeaksi, sillä kuulin, että Portugalissa on muitakin, jotka valmistavat ensisilmäyksellä lähes samanlaiselta näyttävää tuoteperhettä. Yritin etsiä tietoa siitä, miten voi olla mahdollista, että eri tehtailla on lähes identtinen valikoima tuotannossa, mutta täyttä varmuutta en asiasta saanut. Lähetin  facebook-viestit molemmille firmoille kysyäkseni mistä lähes samankaltainen valikoima kahdella eri yrityksellä johtuu. Faiobidokselta vastasivat viestiini ja vetosivat 1800-luvun alun taiteen tuomaan yleiseen innoitukseen ja vahvistukseksi tästä linkkasivat minulle vielä 300-sivuisen väitöskirjan alueen keramiikkaperinnön kehityksestä. Valitettavasti tutkimus oli portugaliksi, mutta nopeasti silmäillen en nähnyt selitystä identtisille tuotteille. Mielestäni pelkkä vaikutuspiirissä oleminen ei kuitenkaan selitä samojen tuotteiden olemassaoloa. Sellaistakin kuulin, että joskus aikoinaan Bordallo Pinheiron joku työntekijöistä läksi kälppimään ja perusti myöhemmin oman tehtaan, jossa alkoi tekemään samankaltaista tuotantoa. Ehkäpä tuotesuoja ei muinoin ollut niin nokonuukaa.

Vasemmalla Bordallo Pinheiron tomaatti 70e, oikealla Faiobidosin vastaava 29e.

Kehopositiivisuutta portugalilaisittain

Tänään kutsun teidät, arvon lukijat, nauttimaan portugalilaisesta kehopositiivisuudesta sekä muista enemmän tai vähemmän asiaan liittyvistä luontoaiheista. Aloitamme kirkkotaiteesta. Alla oleva enkelihahmo on kuvattu Carmon kirkon (oik. Igreja da Venerável Ordem Terceira de Nossa Senhora do Carmo) ulkoseinästä. Eriparirinnat ja turvonneet nilkat eivät menoa haittaa.

Jatkamme sielujen kappelin, eli Capelo das Almas de Santa Catarinan suloisiin enkelikasvoihin. Kuljen näiden ohi päivittäin ja rohkaistun kerta kerralta enemmän siitä, että ei haittaa, vaikka en osaa piirtää. Voin silti tulla kuuluisaksi laattamaalariksi.

Yksi ehdottomia suosikkejani on kuitenkin tämä laattamalli, jonka löysin Porton kaupungin ylläpitämästä materiaalipankista. En tiedä kuka tämän laatan on suunnitellut, mutta sillä on täytynyt olla myyntiä, koska se on jonkun rakennuksen seiniä koristanut. Se näyttää ihan joltakin Muumilaaksosta karannelta hahmolta. Jos minulla olisi oma koti  Portugalissa, päällystäisin sen ehkä juuri tällä mallilla.

Lopuksi kuljetan teidät muutaman sata kilometriä etelämmäksi, Caldas da Rainhan kaupunkiin. Siellä on toistasataa vuotta ollut perinteenä valmistaa keraamisia peniksiä. Niitä on eri kokoisina, näköisinä ja käyttötarkoituksetkin vaihtelevat viinikarahveista koriste-esineisiin. Minulla ei valitettavasti ole omia valokuvia otettuna tuotteista, joten valitsin teille pari herkullista videota liittyen aiheeseen. Koska HD-lähetykset eivät vielä kovin yleisiä täällä päin ole, pääsette myös kuvalaadullisesti paikallistunnelmaan.

Elävä legenda keramiikka-ateljeessa

Keramiikkastudio, jossa työskentelen harjoitteluni ajan, sijaitsee 1800-luvulla rakennetussa monikerroksisessa talossa Ribeiran alueella. Tämä on vielä niitä taloja, jotka ovat lähes alkuperäisessä asussaan. Rakennus huokuu rappioromantiikkaa ja historiaa. Portaikot ovat puiset ja lattiat leveää, kulunutta lankkua. Seinät on muurattu isoista kivenlohkareista ja katto on monen metrin korkeudessa. Tiloihin on jätetty kauniita alkuperäisiä kokopuisia toimistokalusteita, vastaanottotiskejä ja seinälokerikkoja. Jotain remonttiakin sinne on jokunen vuosikymmen sitten tehty, sillä mukavuuksina ovat vesivessa, alumiiniset liukuovi-ikkunat ja kylmä juokseva vesi. Keittiötä ei tiloissa ole. Käsienpesuvesi juoksutetaan lavuaarista vapaasti virtaavan vesiputouksen lailla takapihan sammaloituneeseen valokuiluun, josta se kuulemma valuu alakerrassa olevan ravintolan keittiöön. Rankkasateella koko talo tulvii, ja tarina kertoo, että joskus sisäseinissä on kasvanut sieniä (siis niitä itiöemiä). Muuten tilaa koristaa eri taiteilijoiden keramiikkatöiden varjoon jäävä home epätasaisina laikkuina. Kaikista epäkohdista huolimatta pidän tilasta todella paljon. Seinät kätkevät sisäänsä salaisuuksia, tuoksuissa on monenlaisia tarinoita ja kulmissa vähän kummittelee. Kun tilaan sijoitetaan vielä työskentelemään kourallinen etelä-eurooppalaisia keraamikkoja, yksi suomalainen, sekä omanarvontuntoinen kissa, on ateljeetunnelma kohdallaan!

Vila Nova de Gaian puolelta marraskuun tihkusateessa otettu kuva. Vastarannalla Porto ja Ribeira.

Olen kuullut, että sijoitusyhtiöt ovat tähänkin taloon silmänsä iskeneet ja todennäköisesti tämän talon vuokralaiset kohtaavat saman kohtalon kuin naapurikortteleissakin. Lähtö tulee, talo remontoidaan nykyaikaiseksi ja uudet vuokralaiset valittaneen niiden joukosta, jotka maksavat eniten. Joillakin erityisperusteilla, kuten historiallisilla syillä, voi entisiin tiloihin palata vuokralle, mutta en tiedä koskeeko se tätä keramiikkapajaa.

Marraskuista katutunnelmaa keramiikkapajan liepeiltä.

Työskentelin tässä keramiikkastudiossa vuonna 2010 muutaman kuukauden. Asuin silloin ensimmäistä kertaa ulkomailla, kaukana kotoa, ja kaikki tuntui ihmeelliseltä ja monia uuden kulttuurin asioita opeteltiin puhtaasti kantapään kautta. Ilmeisesti olen niihin aikoihin tehnyt ikimuistoisia huomioita Portugalista ja ylipäätään maisemanvaihdoksesta ja kulttuurieroista, sillä pajan omistaja jaksaa yhä viihdyttää itseään ja asiakkaitaan lähes 10 vuoden takaisilla sattumuksilla ja keskusteluilla. Maineeni tuntuu jännittävällä tavalla kiirivän edelläni. "Ai! Sinä olet se finlandesa, joka..." Ja sitten lausetta jatketaan jollain muinaismuistolla, mikä on kymmenessä vuodessa saavuttanut jo lähes legendaarisia piirteitä. Jos tätä ilmiötä miettisi vakavasti, voisi mieleen juolahtaa pohtia, kuinka usein ulkomaalaiselle annetaan se surullisen hauskan pellen rooli, mutta tätä olen pohtinut jo niin useasti täällä blogissa, että tällä kertaa keskityn lähinnä maineeni vahvistamiseen, jotta se kulkisi edelläni vielä toisetkin 10 vuotta. Hah!

Tässä on linkki keramiikkapajan portugalinkielisille kotisivuille. Sivuilta löytyy mm. valokuvia ja video pajalta.

Azulejos osa 2, perinteen säilyttäjät

Turistikojut myyvät jos jonkinlaista laatta-aiheista postikorttia ja tuliaista. Halutessaan azulejos-kuvioilla koristeltuina saa vaikkapa muistikirjan, korvakorut tai olkalaukun. Turisteille laatat ovat  valokuvien suosikkiaiheita. Pelkästään matkailijoiden voimin ei laattakulttuuria kuitenkaan pystytä säilyttämään, ja tähän ongelmaan ovat tarttuneet myös kaksi naista, joiden kunnianhimoisena tavoitteena on tallentaa kaikki Portosta löytyvät laattakuviot tietopankkiin ja samalla puhua laattojen säilyttämisen ja laattataiteen puolesta.

 Os Azulejos do Porto on projekti, jossa pyritään vapaaehtoisten avulla keräämään valmistustiedot kaikista Porton alueen seinälaatoista. Jokainen kuviotyyppi myös tallennetaan kuvana, sekä sijoitetaan kartalle. On arvioitu, että erilaisia kuvioita on jopa tuhat. Tehtävää siis riittää, varsinkin kun osa laatoista on jopa 1700-luvulta. Projektin taustalla toimii Gazete Azulejosin kaksi naista, jotka järjestävät toiminnan rahoittamiseksi laattamaalaustyöpajoja. Parin tunnin mittaisessa workshopissa kuullaan lyhyt tietoisku laattojen historiasta ja harjoitellaan itse laattojen käsinmaalausta sabluunojen avulla. Gazete Azulejos on mainittu myös Helsingin Sanomien Portoa käsittelevässä artikkelissa lokakuussa 2019.

Muistan itse ensimmäisen kerran Portoon saavuttuani ihmetelleeni "kylpyhuonekaakeleita" pitkin kaupunkia. Pian niihin kuitenkin tottui, enkä sen koommin niiden historiaan tai valmistustapaan kiinnittänyt huomiota. Nyt ääni kellossa on kuitenkin toinen tutustuessani nimenomaisesti Porton keramiikkaperinteisiin. Olen suorastaan ahminut kaiken opin, mitä aiheesta olen onnistunut saamaan.

Gazete Azulejosin työpajassa maalasin kaksi laattaa. Tehdasvalmisteisille keraamisille laatoille oli valmiiksi levitetty kerros jauhemaista lasitetta, jota ei oltu vielä uunissa sulatettu kiiltäväksi lasitekerrokseksi. Veteen sekoitettu väripigmentti siveltiin jauheen päälle muovisten sabluunojen avulla. Pienen värivirheen pystyi lasitteen pinnasta ohuesti rapsuttamaan pois, mutta muuten jauhepinnan kanssa piti olla melko varovainen. Värisävyjä säädeltiin veden ja pigmenttijauheen suhdetta muuttamalla. Kaikkein vaaleimmat sävyt eivät juuri vettä kummemmilta näyttäneet, joten välillä meni arvailuksi mihin kohtaan laattaa väriä on jo levittänyt ja mihin ei.

Laatat laitettiin lasituspolttoon heti pajan jälkeen ja muhittuaan aikansa reilussa tuhannessa asteessa sai omansa hakea seuraavana iltana. Omia töitä tuli ensin tietenkin tarkasteltua melko kriittisessä valossa, mutta samalla huomasin, että ihan jokaisesta käsinmaalatusta seinälaatasta rakennusten seinissä näkee siveltimenvedot ja epätäydellisyydet. Niiden täytyy olla siis osa käsityön ja azulejon sielua. Yksittäinen käsinmaalattu laatta on myöskin mielenkiintoinen kohde tutkia maalaustekniikkaa. Tarkastelemalla päällekäisiä värikerroksia, rajakohtia ja siveltimenvetojen suuntia voi päätellä, millaisia sabluunoita maalaamiseen on käytetty.
 

Keramiikkapajalla olen jatkanut laattatekniikoiden opiskelua. Kipsimuotin avulla valmistin muutaman perinteisen reliefilaatan, jotka ovat vielä polttamatta ja lasittamatta.

Kokeilin myös toista perinteistä laattamaalaustekniikkaa, jossa hiilitäytteisellä pussukalla tuputetaan rei'itetyn mallin läpi hiilipölyä lasitejauhepinnalle. Sen jälkeen työ maalataan hiilipiirroksen mukaisesti. Ideana on se, että hiili palaa korkeassa poltossa pois, eikä apuviivoja tai pisteitä näe enää valmiista työstä.

Azulejos osa 1, historiaa

Siitä on lähes 10 vuotta, kun ensimmäisen kerran saavuin Portoon ja Portugaliin. Sen jälkeen kaupunki on tullut kovin tutuksi ja Portugalissa on tullut vietettyä niin paljon aikaa, että sitä kannattaa pian alkaa mittaamaan kuukausien sijaan vuosissa.

Tällä kertaa olen tullut kuukaudeksi Portoon keramiikan vuoksi. Ruislastu tarjoaakin tässä kattauksessa lukijoilleen postauksia herkullisella keramiikkatvistillä höystettynä. Ensimmäisenä aiheena on itseoikeutetusti kaupungin kuuluisat azulejos-laatat.

Joku neropatti keksi vuosisatoja sitten, että talojen julkisivu kannattaa päällystää keramiikkalaatoilla, jotka ovat melkein ikuisia, eivätkä vaadi huoltoa tai uudelleenmaalausta. Lisäksi ne suojaavat rakennusta sateilta ja näyttävät hienoilta. Tämän seurauksena esimerkiksi Porton kaupungin vanhoista taloista huomattava osa on vuorattu erilaisilla koristelaatoilla. Laattojen päätymistä Portoon edelsi kuitenkin monisyinen tapahtumien ketju, jossa laatat hiljalleen kulkivat Etelä-Iranista Egyptin ja Pohjois-Afrikan kautta Andalusiaan ja Portugaliin. Yksiväriset laatat muuttuivat vuosisatojen saatossa värikkäiksi ja niihin alettiin maalata erilaisia ornamentteja. Koska käsinmaalatut keramiikkalaatat seinissä olivat kallista tavaraa, niistä tuli porvarikotien statussymboli.

Kaupungin kivet ovat saaneet peitokseen laattoja.

Yhteiskunnan muutoksista ja kaupungin laajentumisesta johtuen Porton historialliset kaupunginosat pääsivät kuitenkin vuosikymmenien saatossa rapistumaan pahoin, ennen kuin ainutlaatuisen ympäristön arvo huomattiin. Vuonna 1996 Ribeira valittiin UNESCOn maailmanperintökohteeksi. Iso vahinko oli kuitenkin ehtinyt jo tapahtua. Kapeiden keskiaikaisten kujien varrella olevista upeista vanhoista taloista suuri osa oli ränsistynyt tai hylätty. Seiniä suojanneet laatat olivat lohkeilleet ja tippuneet seinistä. Kenelläkään ei ollut rahaa korjata vanhoja rakennuksia, vaikka kiinnostusta olisikin saattanut löytyä.

Tämä kuva on otettu vuonna 2010 Ribeiran alueelta.

2000-luvun alkupuolella Porto alkoi tulla suositummaksi turistikohteena. Ulkopuoliset kävijät kiinnittivät huomiota kirjavaan laatta-arkkitehtuuriin, mutta paikalliset asukkaat olivat tainneet sokeutua laattojen ainutlaatuisuudelle ja osa pitää niitä jopa hieman vanhanaikaisina. Joitakin historiallisen keskustan alueita kuitenkin remontoitiin ja se houkutteli myös paikallisia nauttimaan vanhan kaupungin tunnelmasta ja sinne palanneista ravintoloista ja baareista.

Kun pyörä oli kerran nytkähtänyt liikkeelle, sitä oli vaikea pysäyttää. Turistivirta jatkoi kasvuaan ja kaupunkiin alkoi tulvia rahaa. 2010-luvulla ulkomaiset pääomasijoittajat lähtivät mukaan remonttitalkoisiin, joskin eivät aivan pyyteettä, vaan tavoitteenaan korkein mahdollinen voitto. Tämä on tarkoittanut sitä, että talot on remontoitu pitkälti turismin ehdoilla, pääasiassa majoitustiloiksi ja ravintoloiksi. Tästä on seurannut luonnollisesti useita ongelmia. Pitkäaikaisilla vuokralaisilla ei ole enää varaa asua alueella ja he joutuvat lähtemään kodeistaan. Turistit ovat tulleet tilalle.

Rakentajille käsinmaalatut koristelaatat ovat myös haastavia. Viimeinen laattatehdas Portossa lopetti 1980-luvulla, joten korvaavien laattojen saaminen on työlästä. Muualla Portugalissa on vielä laattatehtaita, mutta ymmärrettävästi kukaan ei enää maalaa koristelaattoja käsin. On siis usein ollut helpompaa korvata koristelaatat joko yksivärisillä versioilla, tai tyytyä maalaamaan seinät.

Jossain vaiheessa koristelaattojen katoamisuhka tiedostettiin ja lainsäädäntö tuli hätiin, jotta omaleimainen laatta-arkkitehtuuri säilyisi Porton katukuvassa. Tämä ei kuitenkaan ole onnistunut täysin estämään laattojen tuhoamista. Onneksi ääneen on päässyt muutama aktiivinen vaikuttaja, jotka tekevät arvokasta kulttuurihistoriallista työtä laattojen säilyttämiseksi. Osallistuin heidän parituntiseen työpajaansa, joka oli todella mielenkiintoinen tietoisku. Kerron teille siitä enemmän tämän kirjoituksen 2. osassa.

Tyypillisiä myytävänä olevia ja remonttia odottavia taloja Porton keskustassa.

New York, New York

Minulla nytkähtää sisäinen jukeboksi päälle yhä edelleen, kun joku mainitsee New Yorkin tai luen sen jostain. Vaikka kirjoitan tätä tekstiä hävettävän paljon itse matkan jälkeen, triggeröityy aivoni edelleen ja alan estoitta ja sielukkaasti imitoimaan Alicia Keysiä. Mitenkä teidän laitanne on New York -biisien suhteen? Iskeekö enemmän Frank Sinatra tai Alicia Keys? Vai kenties Maija Vilkkumaan Vain elämää -ohjelmassa versioima kappale? 

Kävimme lokakuussa parin viikon reissussa New Yorkissa. Kohde määräytyi jälleen puolisoni töiden perusteella, joten tällä verukkeella pääsin itsekin lähtemään isolle kirkolle katsastamaan suuren maailman tuulia. Mukaan lähti ensimmäiseksi viikoksi myös siskoni, joten matkaseura oli mitä parhainta. New York osoittautui monella tavalla henkeäsalpaavaksi kokemukseksi, jopa siinä mittakaavassa, että tulin Suomeen todennäköinen hinkuyskä mukanani. (Sanon todennäköinen siksi, että kun ensimmäinen lääkäri alkoi sitä parin viikon sairausloman jälkeen epäillä, oli jo myöhäistä diagnosoida tai lääkitä. Siinä sitten yskittiin muutama kuukausi New Yorkia ulos keuhkoista. Tarttuvuushan on ohi onneksi jo melko alkuvaiheessa.)

Tämä oli pitkään aikaan ensimmäinen matka jolle lähdin pelkän kännykkäkameran turvin. Suorituskykyisemmällä kameralla olisin voinut saada visuaalisesti enemmän irti matkasta, mutta toisaalta lohduttaudun sillä, että ei maailma tule kaatumaan tähän ratkaisuun. Populaarikulttuuri ja uutiskuvastot kattavat kaupungin niin tehokkaasti, että jokaiselle löytyy katsottavaa ilman minun panostani kuvatulvaan.

Niin, New York City. Mistähän sitä voisi aloittaa edes kertomisen? Varmaankin toteamalla, että pääosin pysyttelimme Manhattanilla, mikä jo itsessään rajaa suurimman osan Isosta Omenasta kokemuksien ulkopuolelle. En ollut kuitenkaan tästä pahoillani. Eksessiivinen aistiärsykkeiden tulva, jonka New York tarjosi, alkoi loppua kohden olla uuvuttavaa. Ensimmäiset neljä päivää jaksoin huokailla niska kippuralla kaikkea mitä näin, mutta hiljalleen alkoivat väsyä sekä jalat että pää.

 

Siltä varalta, että mielesi tekee juuri nyt päästä New York -tunnelmaan, liitän tähän blogikirjoitukseen useamman Youtube-videon. Tästä linkistä pääset katsomaan perinteistäkin perinteisemmän kuusiminuuttisen nähtävyysesittelyn ja täältä taas hieman vaihtoehtoisemman New Yorkin. Molempia suosittelen akuuttiin matkakuumeeseen ja budjettimatkailuun, mutta jos New York ei juuri nyt kosketa sielua, ne voi hyvin jättää katsomatta.

Yövyimme Columbia Universityn asuntolassa Central Parkin luoteiskulmassa, Morningside Heightsin ja Harlemin rajamailla. Alue oli melko rauhallista, mutta autenttiseen New York -tunnelmaan pääsi hyvin sielläkin tutkailemalla tuholaistorjujien huoneisiin jättämiä lutikka-ansoja ja pihoilta löytyviä rotanloukkuja. Yliopiston kupeessa asuminen hieman syrjempänä ydinkeskustasta tarkoitti myös päivittäistä runsasta metromatkustamista. En ole koskaan kokenut kärsiväni klaustrofobiasta, mutta kaikkein vanhimmilla metrolinjoilla ja -asemilla astuin kyllä useasti epämiellyttävyysalueelleni. Pahimpia olivat matalat, pimeät ja sokkeloiset asemat ja kapeat laiturialueet, jollaisia oli moni lähemmäs sata vuotta sitten rakennetuista. Tunnelmaa ei varsinaisesti keventänyt moniulotteinen matkustajien kirjo, johon kuului huomattava määrä erilaisissa harhoissa olevia kanssamatkustajia. Toisaalta metroverkosto on hyvin tasa-arvoinen, se tarjoaa väylät nopeaan liikkumiseen niin rikkaille kuin köyhille unohtamatta runsasta rottapopulaatiota.

Iltaisin, kun lepuuttelin sängyssä väsyneitä jalkojani, huomasin usein uppoutuvani tuntikausiksi googlailemaan New Yorkin metron vaiheita, historiaa ja nykypäivää. Etsivä löytää tässäkin asiassa huikeita artikkeleita ja Youtube-dokkareita rakennustavoista, hylätyistä asemista, rottaongelmista ja muusta jännittävästä. Lähemmäs 500 metroasemaa ja nelisensataa raidekilometriä luovat maailman, jossa matkustaa viitisen miljoonaa ihmistä joka päivä. Ei siis mikään ihme, että metrosysteemillä on monta tarinaa kerrottavanaan.

Kiehtovaa New Yorkissa lienee myös vastakohtaisuudet. Jos metrotunnelit kätkevätkin sisäänsä synkemmän maailman, taivaan heijastavat pilvenpiirtäjät vievät ajatukset päinvastaiseen suuntaan. Kaupungin silhuettia koristavat kymmenet pilvenpiirtäjät, joista useimpien sisälle pääsee tutustumaan, osan huipulle maksua vastaan myös nousemaan. Monissa yksityisessä omistuksessa olevissa tornitaloissa ja pilvenpiirtäjissä on suunniteltu yleisölle avoin osa, sillä sitä vastaan rakennuttaja/omistaja saa joitakin (taloudellisia/rakennusoikeudellisia) etuja.

Yksi ristiriitaisimmista rakennuksista New Yorkissa taitaa olla Trump Tower, jonka alimmat kerrokset ovat kaikille avointa tilaa. Aseelliset vartijat ovella ja tiukat turvatoimet aulassa eivät välttämättä toivota tervetulleeksi kovin tehokkaasti, mutta sisälle menijä palkitaan Trump-blingblingillä, ravintoloilla ja myymälöiden Trump-aiheisella krääsällä.

New Yorkiin voi niin sanotusti vain tupsahtaa paikalle, ja nähtävää riittää loputtomasti. Läpivalaisulaitteet, metallinpaljastimet ja muut turvatarkastusten variaatiot tulevat kaikkialla tutuiksi. Jopa luonnontieteellisen museon perhoshuoneesta lähtiessämme vartija tutki vaatteemme ja laukkumme.

Pienellä ennakkovaivannäöllä voi löytää lippuja ja turistikierroksia vaikka minne. Me kävimme mm. viihteellä Apollo-teatterin Amateur Night -showta katsomassa ja kierroksella YK:ssa. Law&Order -televisiosarjan hengessä päädyimme myös oikeustalolle yleisöksi kaikille avoimiin oikeudenkäynteihin ja ennakkokuulemisiin. Manhattan Night Courtia markkinoidaan erityisesti perheille ja kouluille opetustarkoituksissa ja rikoksia ennaltaehkäisevänä toimintana, mutta kuka vain voi mennä paikanpäälle katsomaan, miten Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmä toimii. Aulassa olevalta virkailijalta voi tiedustella, mitä on kulloinkin tarjolla, ja suunnata sen mukaan johonkin monikerroksisen rakennuksen kymmenistä istuntosaleista.

Itselleni New York oli hämmentävä sekoitus kaikkea. Loputtomia mahdollisuuksia ja samaan aikaan syvää epätasa-arvoa, populaarikulttuuria, nähtävyyksiä, viihdettä, äärimmäistä köyhyyttä ja rikkautta. Overwhelming ei käänny riittävän hyvin suomeksi, mutta sitä se oli. Kaupunki oli ehdottomasti käymisen arvoinen, mutta omalla kohdallani kuormitus kaikille aisteille alkoi olla kahden viikon kohdalla jo liikaa. En tiedä, millaista kaupungissa olisi elää, mutta turistina olin aivan valmista kauraa hyppäämään Finskin kuljetettavaksi kohti kotia. Ymmärrän kuitenkin hyvin sen taianomaisuuden, mitä kaupunkiin liitetään. Kaupunkiin, joka ei koskaan nuku.

Mexico City, osa 6. Lopputunnelmia reissusta

Mexico City on suomalaissilmin nähtynä ainutlaatuinen, valtavan iso ja monella tapaa erilainen kaupunki. Ymmärrän heitä, jotka rakastuvat kaupunkiin, sillä seikkailijalle se todellakin tarjoaa aivan loputtomat mahdollisuudet kokea vaikka mitä. Olin iloinen, että lähdin sinne, vaikka täytyy myöntää, että viimeiset pari päivää laskimme jo tunteja paluulentoon.

Aikaisemmissa postauksissa olen kertonut Mexico Cityn nähtävyyksistä ja tunnelmasta, joten nyt voi antaa tilaa myös niille tunteille, joista aina ei matkakertomusten yhteydessä mainita.

Suomesta käsin matkan antia on mielenkiintoista summata. Matka oli intensiivinen, eikä tarjonnut juurikaan löhölomailua. Kesäaikaan siirtyminen kasvatti aikaeron yhdeksään tuntiin, mikä aiheutti molempiin suuntiin aika pahan jet lagin. Vaikka välttelimme vesijohtovettä, jääpaloja, salaattia ja kaikkea muuta klassista ruokamyrkytyskamaa, saimme uskomattoman herkullisista ruoista silti viikon vatsanväänteet reissusta. Yli kahden kilometrin korkeus muutti ilman happipitoisuutta niin paljon, että huomasimme molemmat vähähappisuuden vaikutukset elimistössämme, saasteet ja katupöly pitivät huolta siitä, että loputkin hengityselimistöstä olivat aika heikossa hapessa. Nämä kaikki olivat omiaan väsyttämään ja kaipaamaan kotiin.

Onneksemme emme kokeneet henkilökohtaisesti yhtään uhkaavaa tilannetta matkamme aikana. Sen siis myönnän, että ennakkoluuloni olivat kyllä reipaasti vainoharhojen kuvittamia. Toisaalta välttelin riskejä ja pyrin huomioimaan kaikki ne turvallisuusnäkökulmat, mistä varoiteltiin. Liikuin vain turvallisiksi luokitelluissa kaupunginosissa ja valitsin liikennevälineet tarkoin. Liikenne Mexicossa on vaarallista, ajokorttikokeista on luovuttu osassa osavaltioita korruption vuoksi, joten kuskeja on moneen lähtöön. Mexico Cityssä on arvioitu, että viikonloppuisin liikenteessä on 200 000 päihtynyttä kuskia. Liikennevalot ovat lisäksi lähinnä suuntaa-antavia ja iso osa poliiseista huonosti palkattuja, korruptoituneita ja ahnaita lahjusten perään.

Rahan ja arvotavaroiden kanssa noudatimme samaa varovaisuutta kuin muissakin isoissa kaupungeissa. Varsinkin Brasilia opetti liikkumaan riittävän vähävaraisen näköisenä, enkä juurikaan viitsinyt järjestelmäkameraa ulkoiluttaa turistikohteiden ulkopuolella. Lähikuukausina pitää kuitenkin varmuuden vuoksi skannailla pankkitiliä, mikäli jotain kautta kortti on joutunut vääriin käsiin.

Maanjäristykset olivat myös yksi huolenaihe. Viime syyskuussa alueella oli iso järistys, jonka jäljet näkyivät yhä kaupunkikuvassa. Helmikuussa oli tuorein järistys. Mexicossa toimii maanjäristyksissä varhainen varoitusjärjestelmä, joka antaa asukkaille noin 60 sekuntia aikaa pelastautua rakennuksista ennen kuin järistys yltää kaupunkiin saakka. Vuoden 1985 suurta tuhoa aiheuttaneen järistyksen jälkeen rakennusmääräyksiä kiristettiin, ja teoriassa uudet rakennukset ovat järistyksen kestäviä. Todellisuudessa korruptio on pitänyt huolen siitä, että rakennusvalvonta on edelleen heikkoa ja kun valtaosa rakennuksista on vanhempia kuin vuodelta 1985, järistysturvallisuus ei useinkaan toteudu.

Näin tiivistettynä voisin sanoa, että rentouttavaa all-inclusive-rantalomaa etsivälle Mexico City ei liene se optimaalisin matkakohde. Mutta jos haluaa nähdä ja kokea tyystin erilaisen elämänmenon ja haastaa itsensä urbaanissa ympäristössä, tämä kaupunki lienee erinomainen kohde. Seurasin paljon tämän Mexico Cityyn rakastuneen vloggaajan videoita ja linkitän yhden tähänkin. Video tiivistää mielestäni jotain oleellista Mexico Cityn rappioromantiikasta.

Mexico City, osa 5. Arjen puhuttelevuus

Vaikka kaupunki on täynnä museoita ja nähtävyyksiä, en itse paria päivää enempää jaksanut niistä innostua. Minusta matkaillessa kaikkein kiinnostavinta on ihmisten arki: Millainen on heidän elämänsä rytmi, miten he saavat toimeentulonsa, millaisissa paikoissa he viettävät vapaa-aikaansa ja asuvat tai missä he käyvät kaupassa.

Kovin syvälle yhteiskuntaan ei kielipuolena pääse viikon turistimatkalla, mutta hyppäsin paikalliseen turistibussiin ja lähdin kiertelemään kaupunkia. Ajattelin tehdä kaksi eri kierrosta, joskaan en osannut ajatella, että odotteluineen, vaihtoineen ja liikenneruuhkineen päädyin istumaan lähes kahdeksan tuntia turistibussin varjottomalla kattotasanteella. Annoin kameran laulaa ja katselin ihmisten arkista aherrusta. Tässä joitakin kuvia kierrokselta:

Myyntikojuja oli kadunvarsilla valtavasti. Koska tein kaikkeni suojautuakseni turistiripulilta, ei mieleeni tullut asioida yhdessäkään näistä. Etäältä katselin majoneesipurkkeja, joihin aurinko paistoi täydeltä terältä ja mietin, miten paikallisten vatsa kestää näitä ruokia. Ilmeisesti kojuille ei ole olemassa mitään lupakäytäntöä tai terveystarkastuksia.

Yksi tapa, jolla viihdytän itseäni matkoilla, on kummallisten kuljetusmuotojen kuvaaminen. Kun on syntynyt lukuisien säädösten ja turvallisuusmääräysten maahan, on kerrassaan herkullista katsoa miten moninaisilla tavoilla asioita ja ihmisiä voi kuljettaa, kun ketään ei kiinnosta, eikä mistään rangaista. Harmillisesti suurin osa uskomattomista tavara- ja ihmispyramideista sujahtavat ohi nopeammin kun ehdin ottaa kameran esiin.