Monologi muuton kynnyksellä

Uni ei tule silmään näin viimeisenä iltana Skotlannissa. Televisiosta tulee ostosteeveetä ja olen jo pari tuntia kuunnellut mitä uskomattomampia mainospuheita unihaalareista jääskrapoihin. Asunto on siivottu, matkalaukut pakattu ja aamusella jätämme asunnon, lennämme Heathrowille ja jatkamme siitä bussilla Oxfordiin. Päässä pyörii vähintään yhtä sekalaisia mietteitä kuin ostosteeveessä. Purskautan ne blogiin, sillä se joskus helpottaa selvittämään ajatuksia.

Tunnelmat ovat ihan hyvät. Edinburgh oli mukava paikka, mutta jos on alusta asti orientoitunut lyhyeen visiittiin, sitä on mukava lähteä ajoissa poiskin. Pari turistikohdetta jäi käymättä, mutta eivätpä ne koskaan jaksaneet kiinnostaa niin paljoa, että niissä olisi käynyt, joten turha jäädä nyt itkemään. Luonto ja ylämaat oli kuitenkin se, joka puhutteli. Skotlannin murretta jään kaipaamaan. Suomalaiseen suuhun sopii niin hienosti takavokaalit ja kunnolla kitalaessa sorahtava r-kirjain. En ehkä koskaan halua poisoppia lausumaan seuraavia sanoja skottilaisittain, tyttö: göröl, maailma: wöröld, talo: häys ja lehmä: cäy. Olen valinnut lempipoliitikkonikin sen mukaan, miten hän puhuu, en mitä hän puhuu. Nicola Sturgeon, nationalistipuolueen puheenjohtaja, voisi lukea minulle unisadun vaikka joka ilta.

Meillä oli onnekas mahdollisuus lähettää jo aiemmin osa matkatavaroistamme Suomeen (asianosaisille suuri kiitos avusta!), mitä ilman olisimmekin olleet aika pulassa, sillä oli työn ja tuskan takana saada jäljelle jääneet tavarat mahtumaan matkalaukkuihin. Haaveena oli ostaa iso kasa vaatteita ja tuliaisia, mutta ne taitavat nyt jäädä tilanpuutteen vuoksi hankkimatta. Matkustamisen vuoksi missaamme huomenna Black Fridaynkin, joka on apinoitu Yhdysvalloista ja kasvattanut suosiotaan täällä parina viime vuonna. Tämä kiitospäivän yhteydessä oleva ostoskarnevaali on kasvanut oikeastaan vain järjettömän kuluttamisen ympärille. Supertarjoukset saavat ihmiset sekaisin niin netissä kuin oikeissa kaupoissakin.

Jännitän vähän eduskunnan perjantaista äänestystä. Olen sen verran idealistinen ja romantikko, että kyllä minä soisin tasavertaisesti kaikille halukkaille purjehtimisen avioliiton satamaan. Avioliitto on kumminkin maallinen instituutio, joten sinänsäkin tasa-arvoisuus kuulostaisi korvaani aika reilulta. Monia on huolestuttanut lasten asema ja perinteiden rikkuminen, mutta en osaa avioliittoa tai perhettä mitenkään muuttumattomana instituutionakaan ajatella. Teini-ikäisenä luin Kaari Utrion Perhekirjan, joka tiivisti viiteensataan sivuun eurooppalaisen perheen historian. Vaikka kirja ei tieteellistä tarkastelua ja pilkunviilausta kestäisikään, kansantajuisuus teki siitä helpon lukea ja sisältö räjäytti nuoren naisen maailmankuvan. Rakkausavioliitto ja ydinperhe ovat melkoisen tuoreita viritelmiä, eivätkä nekään ole näyttäneet tuoneen rikkumatonta onnea ja autuutta parisuhteisiin tai lastenkasvatukseen, joten en katso tarpeelliseksi pitää vanhoista viritelmistä kynsin hampain kiinni. Rakkaus se loppujen lopuksi maailman paremmaksi tekee.

Tässä vaiheessa ostosteeveessä mainostetaan tehosekoitinta ja led-valaistua joulutaulua. Minusta tuntuu, että on korkea aika päästää teidät lukijat piinasta ja koittaa saada unenpäästä kiinni.

Viimeisten viikkojen filosofiaa ja lihan himoja

Viimeiset pari viikkoa ovat täyttyneet muuttotunnelmista ja tulevaisuuden stressaamisesta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on sellainen tilanne, ettei lentolippuja seuraavaan kohteeseen ole varattu ja Suomi kutsuu hellään huomaansa. Tämän seurauksena edessä on monta käytännön elämän solmua, jotka pitää saada selvitettyä ja joiden joukosta olisi vielä ilahduttavaa löytää se punainen lanka. Blogiinkaan en ole tullut päivittelemään, sillä kaikki ajatukset eivät ole kestäneet päivänvaloa, mutta onneksi päivät ovat täällä Skotlannissakin niin lyhyitä marraskuussa, ettei siitä päivänvalostakaan pääse tulemaan täällä ongelmaa. Pimeässä voi hyvin pohtia syntyjä syviä, selailla työpaikkailmoituksia ja vertailla asuntojen myynti-ilmoituksia.

Päivänvalosta tulikin mieleen, että on tasan yksi hetki päivästä, jolloin meidän kellariasuntoomme paistaa aurinko. Se tapahtuu pilvettöminä päivinä noin kello 12.17, kun aurinko laahaa matalalla vastapäisten talorivistöjen välissä ja suo silmiämme häikäisemään kirkkaan D-vitamiinipitoisen siivun. Pimeää ja sateista syksyä täällä kuitenkin on suurin osa vuorokaudesta. (Pahoitteluni siitä, että tässä päivityksessä kuvat ovat kännykkäräpsyjä ja laatu sen mukaista.)

Viimeiset viikot ennen muuttoa ovat aina yllättävän vaativia. Kyse ei monesti ole pelkästään paistinpannun ja sukkien pakkaamisesta laukkuun vaan paljon isommasta kokonaisuudesta. Ajatukset ja mieli ovat siirtyneet jo aikoja sitten Suomeen ja tuntuu lähinnä rasittavalta, että kroppa on jäänyt vielä ihan väärään maahan. Puhelimitse ja sähköpostitse tulee hoideltua paljon tärkeitä asioita, joiden järjestely olisi huomattavasti helpompaa Suomesta käsin. Monen muun asian ohella ulkomailla karttuu näemmä myös turhautumisensietokyky.

Vuonna 2010, kun teimme lähtöä meidän ensimmäiseltä ulkomaan keikalta Portugalista, koin velvollisuudekseni fiilistellä aivan kaikkea uupumiseen asti. Kyyneleissä oli pitelemistä jo pelkästään siinä, kun tajusin astelevani jotakin katua viimeisen kerran, saatikka sanoessani hyvästejä ihmisille. Kaikki tuntui niin lopulliselta. Onneksi kuluneet vuodet ovat muokanneet maailmankuvaa niin, että lopullisuuden käsite on muuttunut suhteelliseksi. Hetkessä elämisestä on oppinut nauttimaan ja mahdollisista jälleennäkemisistä on oppinut kiitollisiksi. Tuntuu palkitsevalta kun etäisiksi jääneet elämänviisaudet konkretisoituvat omassa elämässä. Ei meillä oikeastaan ole kuin tämä hetki, jossa elää.

Sen verran sitä kuitenkin olen repsahtanut maallisten ilojen puolelle näinä herkkinä lopun aikoina ja elämänviisauksien ristitulessa, että olen koittanut ostaa itselleni talvivaatteita. Brittein saaret ovat osoittautuneet erinomaisiksi vaatekauppasaariksi, joten kaiken liikenevän rahan ja matkalaukkutilan ajattelin käyttää vaateostosten tekemiseen. Olen myös tällä viikolla antanut periksi lihan himoille ja käynyt Marks&Spencerin ruokakaupassa ostamassa ties mitä herkkuja. Jääkaapissa marinoituu juuri ankankoivet, lounaaksi paistoin fasaania ja illalliseksi luontoystävällisesti pyydystettyä keltaevätonnikalaa. Hampaankoloon on jäänyt ainoastaan metsäkyyhkysen rintapalat, joita en löytänyt hyllystä, jos nyt tässä yhteydessä tätä sanontaa voi edes käyttää.

Edinburghissa oli joulunavaus viikonloppuna ja keskustan puistot ovat muuttuneet tivolin ja myyntikojujen täplittämäksi valo- ja ihmismereksi. Hurmaava kokonaisuus ja tunnelmallinen alue, joskin kertakäynti taitaa olla riittävä. Marraskuu, jouluvalot ja joulutorit ovat niin ihanan tuttua pohjois-eurooppalaisuutta. Onneksi edes jossain asioissa henkinen kotimatka tulee olemaan lyhyt. Vaikka marraskuussa Skotlanti ei ehkä ole parhaimmillaan, täytyy sanoa että hurjan kauniit muistot tästä maasta ja kaupungista jää.

Lähdemme Skotlannista loppuviikosta. Ennen kotiin tuloa meillä on vielä viikon pysähdys Oxfordissa, jossa vietimme koko viime vuoden. Onkin mielenkiintoista katsoa, millaiset tunnelmat Oxfordiin palaaminen nostaa pintaan. Ehtiessäni pitää sieltäkin joku päivitys kirjoittaa ja ottaa paljon kuvia sen hurmaavista maisemista.

P.S. Onko joulukalenteri jäänyt hankkimatta? Ei hätää, sillä tämän vuoden joulukalenteri aukeaa suoraan tietokoneruudullesi ja sen löydät täältä: http://2014joulukalenteri.blogspot.fi/ . Luvassa kaksinaamaista kuva-arvuuttelua ja herttaisen tärähtäneitä kuvamanipulaatioita.

Rugbyottelun huumaa

Eilen katselimme BBC:n säätiedotetta ja löhösimme sohvalla. Pitkä viikko oli ollut poikkeuksellisen uuvuttava pääasiassa loputtoman tuntuisesta tulevaisuudenvisioiden pyörittelystä ja kaipasimme piristystä sekä ajatusten ulkoilutusta. Kuin tilauksesta toiveemme täyttyi meteorologin luvatessa hyvää säätä seuraavana päivänä Edinburghissa pelattavaan rugbymaaotteluun Skotlanti - Uusi Seelanti. Katsahdimme toisiamme kysyvästi alta kulmain, jonka jälkeen kuin yhdessä tuumin päätimme varata liput otteluun. Eihän sitä Skotlannista voi lähteä kokematta rugbyn huumaa.

Mitä minä tiesin rugbystä ennen ottelua? Enpä juuri mitään. Tiesin, että sitä pelataan soikealla pallolla ja se muistuttaa amerikkalaista jalkapalloa, mutta vähemmillä suojavarusteilla. Koska en tiedä myöskään amerikkalaisesta jalkapallosta juuri mitään, olin sopivasti pihalla siitä mitä kentällä tulee tapahtumaan. Wikipediasta yritin lukea perussääntöjä, mutta luovutin melko nopeasti. Eikö sitä aina silloin tällöin saa suoda itselleen eräänlaisen tabula rasan, ennakko-oletuksista vapaan kokemuksen?

Tämän tabula rasa -koulukunnan ihanteiden mukaisesti kirjoitan myös tämän blogitekstin: Rugbyottelu ensikertalaisen silmin.

Skotlantilainen rugbyn suurkuluttajamies pukeutuu kilttiin. Sitten näitä kilttipukuisia miehiä kootaan yhteen housullisten miesten kanssa ja naisten kanssa niin kauan, että saadaan 60 000 ihmisen loppumaton virta Murrayfieldin stadionille. Tämä väenpaljous tukkii matkan varren julkisen liikenteen, kävelytiet, ravintolat ja pubit, mutta vailla ilmassa leijuvaa väkivallan tai huliganismin henkeä.

Jo tunteja ennen aloituspotkua stadionin ympäristön ruoka- ja juomakojut vetävät yleisöä. Ihmisiä on yllättävän paljon ottaen huomioon että kyseessä on suomalaisperspektiivistä tarkasteluna lähes tuntematon urheilulaji. Skotlanti ei ole vielä koskaan voittanut rugbyssa kiivejä, joten tämän ottelun lopputuloksesta voi vielä tulla historiallisesti merkittävä!

Stadion on loppuunmyyty. Meillä on halvimmat mahdolliset paikat ja olemme kentän päädyssä ensimmäisessä rivissä. Siitä ei ole mahdollista saada mitään kokonaiskuvaa pelikentän tapahtumista, mutta tunnelma on korkealla. Takana istuvat teinipojat nostattavat tunnelmaa photobombaamalla meidän selfieissä ja vieressä istuvat vanhemmat herrat kaappaavat mieheni keinumaan kainaloonsa ja laulamaan Skotlannin kansallishymniä ja Bonnie Loch Lomondia. Tunnelmavalaistun stadionin yllä leijuu sumu ja pelaajien hengitykset höyryävät kuin pienillä lohikäärmeillä. Valot syttyvät ja jotkut armeijaihmiset käyvät ampumassa sydänkohtauksen aiheuttavan kasan ruutia jossain valtavan kokoisessa nurmelle raahatussa tykissä.

Sitten tulee aloituspotku ja alkaa hämmentävä 80-minuuttinen ajanjakso täynnä erilaisia kasoja, kekoja, cheerleadermaisia nostoja, juoksuja, potkuja, heittoja ja taukoja.

Aina välissä joku juoksee toiseen päähän pallon kanssa ja joukkueen pistepussi kasvaa viidellä pisteellä. Toisinaan joku potkaisee osuvasti ja saa vähän vähemmän pisteitä. Välillä Skotlanti johtaa, toisinaan taas ei. Sitten sama kasojen, hyppyjen, nostojen, potkujen ja heittojen virtuoosimainen sekasotku jatkuu.

Ja sitten kun kymmenen minuuttia ennen ottelun loppua Skotlanti on juuri kirimässä Uutta Seelantia pisteissä kiinni ja kaikki haaveilevat historiallisesta voitosta, se tapahtuu. Kyllä. Koko peli seisahtuu ja kentälle juoksee... viuhahtaja! Siellä se kulkuset helisten siksakkaa kuin kukkakärpänen pullalautasen päällä ja perässä juoksevat huomioliiveihin puetut vartijat.

Ruohonappisten puute kostautuu kuitenkin pian ja vihellyksien saattelemana mies liukastuu nurmelle. Vartijat saattelevat hänet pois kentältä ja tämän välikohtauksen jälkeen pelataan vielä tovi, mikä ei riitä Skotlannille enää voittoon.

Viimeisten ryhmähalien jälkeen peliaika loppuu ja Skotlanti häviää 16-24. Yleisö on kuitenkin hurmoksessa ja pelaajat kiittävät kannustuksesta. Tämän jälkeen 60 000 katsojaa siirtyy yksilinjaiselle metrolle ja kaikki ovat kotona todennäköisesti vielä tämän vuosituhannen aikana.

Mutta kyllä oli rugbyottelu hieno kokemus. Suosittelen. Siihen voi saada jopa vielä vähän lisäulottuvuutta ymmärtämällä säännöt, mutta ihan visuaalisesti kiinnostava se näinkin oli.

Mitä jos pihalla käyskentelisi pari oranssia lammasta?

Tämä on kyllä ollut yksi parhaista marraskuista aikoihin. Ei sen puoleen että se pitäisi sisällään mitään erityisen poikkeuksellista, mutta jo se tosiasia että ei huomaa marraskuun läsnäoloa, on aika kiva. Meillä kävi syksyn viimeiset vieraat ja saimme hyvällä omalla tunnolla vielä yhden viikonlopun leikkiä turistia. Vuokrasimme auton ja posotimme Loch Lomondin luonnonpuiston lenkin. Tällä kertaa aurinko helli alkumatkasta, mutta loppumatkan ajan joku kaatoi saavista vettä päälle. Syksy tulee vääjäämättä.

Tämän viikon olen sitten pääasiassa päivitellyt työkkärin sivuja ja etsinyt töitä. Tähän aikaan vuodesta opettajanpaikkoja on tosi satunnaisesti auki, mutta muutama mielenkiintoinen kohde sieltä on löytynyt. Muutama työpaikka vaatisi aika moista heittäytymistä toiseen todellisuuteen, enkä tiedä yhtään millaiseen muutokseen olen valmis. Ei tosin tee hyvää istua sohvalla ja miettiä tulevaisuutta liian tarkkaan, vaikka välillä ihmettelenkin, miksi kummassa lähden avoimin mielin toiselle puolelle Eurooppaa tai Brasiliaan, mutta 80 kilometrin päähän muuttaminen tuntuu paljon isommalta ratkaisulta.

Ihan vähän kuitenkin haaveilen siitäkin, että asuisin pienessä hirsimökissä, pihalla käyskentelisi pari kanaa ja lammasta, ulkorakennuksessa olisi keramiikkastudio ja opettaisin pienessä idyllisessä koulussa. Aina parempi tietenkin olisi, jos tämän todellisuuden voisi elää Helsingin keskustassa, lähellä kauppoja, palveluita ja harrastuksia, mutta koska se ei taida olla realistista muuta kuin päiväunissani, koitan löytää jonkun kompromissin.

Arthur's Seat - Edinburghin oma tulivuori

Keskellä Edinburghin kaupunkia, Royal Milen toisessa päässä, kuninkaallisen Holyrood-palatsin ja Skotlannin parlamentin takana kohoaa Arthur's Seat, muinainen tulivuori ja sitä vähän matalampi Salisbury Grags, jotka ovat kuin pieni pala Ylämaita keskellä Skotlannin pääkaupunkia. Holyrood parkin korkeimmille "nyppylöille" pääsee kiipeämään eri suunnista ja se on suosittu ulkoilukohde, eli on ollut vain ajan kysymys, milloin meidänkin pitää paikkaan tutustua.

Olimme katselleet paikkaa vähän sillä silmällä jo pitkään, mutta kieltäydyin lähdöstä aina viime tingassa pupun tultua pöksyyn. Pelkäsin että kuolen hapenpuutteeseen nousussa, sillä Holyrood Parkista katsottuna paikka näyttää hipovan taivaita.

Jälleen kävi kuitenkin niin, että kun tarpeeksi sporttisia ihmisiä kokoontui riittävästi ympärille, ei lähdöstä voi enää kieltäytyä. Vielä kun marraskuun ensimmäinen lauantai osoittautui aivan täydelliseksi lämpimänaurinkoiseksi ulkoilupäiväksi, oli aika lähteä kiertämään puistoa. Kiipesimme ensin Salisbury Gragsin kalliojyrkänteelle, joka osoittautui minulle aivan riittäväksi happihyppelyksi. Miehille nousu oli ilmeisesti kuitenkin vasta alkulämmittelyä, sillä jäädessäni valokuvaamaan, he päättivät vielä valloittaa Arthur's Seatin huipun. Ehkä minäkin menen sinne vielä joskus.

Mutta eivät ne turhaan kehu, että kaunista on. Edinburgh on ehkä ensimmäinen kaupunki, jossa voisin kuvitella asuvani pidempään.

Sumun peittämä Loch Lomond

Blogipäivittelyni näyttää tulevan tällälailla purskauksittain kerran viikossa. Ehkä se kuvaa hyvin sitä, että jos ei kerran viikossa tee jotakin kivaa ja erilaista, päässä uhkaa naksahtaa. Taakse jääneeseen viikonvaihteeseen sattui osumaan kaksi piristävää asiaa: Portugalissa tapaamamme ystävä tuli käymään ja päivän kestänyt lämpöaalto laskeutui hellimään meitä. Syksyinen Edinburgh ei siis olekaan säiden puolesta niin epätoivoinen kuin voisi äkkiseltään luulla!

Koska ystävämme oli ensikertalainen Skotlannissa, ajattelin, että matka Ylämaille voisi olla mukava ohjelmanumero. Käännyimme jälleen yhden lukuisista matkanjärjestäjistä puoleen ja osallistuimme tällä kertaa päiväretkelle, joka suuntasi Loch Lomondin kansallispuistoon. Ajattelin antaa toisen mahdollisuuden turistibussin kyydissä huristelulle, sillä syyskuinen Skyen bussikuski kummitteli vieläkin mielessäni, enkä ollut ihan varma turistiryhmämatkojen sopivuudesta luonteenlaadulleni. Sää oli todella pilvinen, sateinen ja sumuinen ja ne vähät maisemat mitä näimme, vilahtivat ohi pääasiassa bussin ikkunasta. Tällä kertaa bussikuski oli kuitenkin sympaattinen ja ammattitaitoinen, eikä ollut hänen syynsä että aurinko laski varhain, pilvet peittivät maisemat ja matka-aikataulu oli niin tiukka, ettei valokuvauspysähdyksille jäänyt juurikaan aikaa. Plussan puolelle retkestä kuitenkin jäätiin, mutta tulevaisuuden retkillä arvostan kyllä suuresti vuokra-auton vapautta ja ihanaa hovikuskiani.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Doune Castle. Melko pikkuinen ja arkisen näköinen linna on tuttu Monty Python -faneille Holy Grail -elokuvasta, jossa se on osa linnojen palapeliä ja jonka takapihalla käydään mm. keskustelu pääskysten ja kookospähkinöiden suhteesta. Suuri osa elokuvassa esiintyvien linnojen yksityiskohdista on kuvattu täällä.
 

Sen jälkeen matkustimmekin koko kansallispuiston läpi sellaisessa sumussa, että herkempää olisi saattanut harmittaa. Koitin valokuvata maisemia auton ikkunasta, mutta mitä muuta niistä kuvista koskaan tulee kuin vauhtiraidallista sekundaa. Ohitimme joitain peilityyniä vuoristojärviä joista heijastui satumaisen kauniit sumuiset vuoret, mutta niitä muistoja pitää tyytyä vaalimaan verkkokalvoilla muistikorttien sijaan, sillä aikataulu ei antanut myöden niiden rannoilla pysähtymistä.

Lounaaksi ehdimme Inverarayhin, jossa oli kerrankin aikaa pysähtyä. Inverarayn herttuaparin kotilinna on yksi lukuisista Ylämaiden turistikohteista, jotka sulkevat ovet vierailijoilta talvikuukausiksi, mutta ihan tunnelmalliselta asuinpaikalta se näytti ulkoakin päin ihailtuna.

Paluumatkalla jouduimme mutavyöryn katkaiseman tien takia karttaan merkitsemättömälle armeijan käytössä olevalle kiertotielle. Maisemat jatkuivat sumuisina. Viimeinen pysähdyspaikka oli Loch Lomond, joka ei vielä koskaan ole erityisemmin puhutellut minua. Vaikka kuuluisa laulu ylistää järven kauniita rantoja, näin suomalaisnäkökulmasta katsottuna iso järvi ei kerää eksotiikkapisteitä. Loch Lomond ei kuitenkaan ole niin epätoivoinen viritelmä kuin Loch Ness, jonne en todellakaan suosittele rahojaan tuhlattavan, ellei ole mielipuolisen kiinnostunut hirviösalaliittoteorioista.

Retki oli kuitenkin onnistuneempi kuin kameraan tallentuneet valokuvat antavat ymmärtää. Ruskainen Skotlanti on kaunis ja pilvien peittämät nummet salaperäisiä. Sateiden aiheuttamat mutavyöryt tuovat matkaan yllätyksellisyyttä ja myöhemmin talvella tuiskaava lumi luo varmasti taas aivan uudenlaisen maailman laaksoihin ja vuorille. Portugalin ja Brasilian jälkeen huomaan, että kyllä se sydän sittenkin sykkii tällaiselle pohjois-eurooppalaiselle maisemalle.

Arkipäiväpäivitys

Ettei blogi antaisi ihan vääristynyttä kuvaa meidän elämästämme Edinburghissa, täytyy tässä välissä todeta, että kyllä täälläkin sitä arkea eletään: naapurikaupoissa vertaillaan tuoremehujen tarjoushintoja ja falskaavaa pakastinta sulatellaan. Pyykkikoneen pyöriessä ja leivänmurujen takertuessa jalkapohjiin tuskailen Suomen pään verotukseen liittyviä byrokraattisia koukeroita, joiden hoitaminen täältä käsin on turhauttavaa. Ja vaikka elämä ei varsinaisesti puuduttavan yksitoikkoista olekaan, on jatkuva muutoksessa eläminenkin välillä aika väsyttävää. Aina silloin tällöin menemme salille jumppaamaan ja viikonloppuisin löhöämme sohvalla Putousta, Vain elämäätä, Vinoa ja Tanssii tähtien kanssaa katsellen.

Yksin kotona ollessani surffaan netissä asuntomyynti- ja työpaikkailmoituksia lukien. Joulukuussa suomalaiseen arkeen palaaminen mietityttää jo nyt. Aikuisten oikeasti pitäisi varmaan sielläkin jotain elämää käynnistellä, mutta sitä alkaa olla jo niin tottunut tähän liikkuvaiseen elämään, että tuntuu kummalliselta miettiä kerrankin elämää, jossa lähikuukausien aikatauluja ei määritä lentoliput. Enpä silti kiellä sitäkään, etteikö ajatuksissa pyörisi ihana koulu ja upea työyhteisö, johon pääsisi tekemään sitä mitä parhaiten osaa, eli opettamaan. Hiphei, opettaja etsii töitä!

Menneellä viikolla saimme katsottua vihdoinkin neljä ensimmäistä kautta Downton Abbey -sarjaa. Koska sitä kehuttiin jossain uutta Sherlockiakin paremmaksi sarjaksi, ajattelin, että sen täytyy olla jotain taivaallisen erinomaista viihdettä, mutta vähän saippuaoopperaisa maku siitä jäi. Toisaalta se oli hieno kuvaus sadan vuoden takaisen Englannin sosiaaliluokista ja sen vuoksi sitä mielelläni katsoinkin. Eikä käsikirjoitustiimiä voi tietenkään syyttää siitä, että katsoimme kaikki tuotantokaudet parissa viikossa läpi, kun normaalisti niiden seuraamiseen menee vuosia. Nyt olemme joka tapauksessa päässeet seuraamaan Ylen lähettämää viidettä kautta. Toivottavasti se jää viimeiseksi, sillä en millään jaksaisi enää seurata Downton Abbeyn päättömiä juonenkäänteitä.

Joku kanssasisar kirjoitti expat-elämästä blogikirjoituksen, joka monilta osin naksahti yhteen omien ajatusteni kanssa. 17 kohdan listasta kiinnostuneet löytävät kirjoituksen täältä: http://masedimburgo.com/2014/06/04/17-things-change-forever-live-abroad/