Hyvissä tunnelmissa

Heijaaheijaa, olen vihdoinkin löytänyt itselleni kuntosalin! Samba-askeleet pitää tosin treenata vielä kuntoon, ennen kuin seuraavan kerran osallistun vietereistä ja jousista kasatun pinkeän pomppuopettajan zumba-tunnille. Tiedättekö sellaisen urheilijatyypin, joka on niin ketterän näköinen ja täynnä ponnistusvoimaa, että jos sille antaa luunapin selkään, se pomppii ja sinkoilee seuraavat kymmenen minuuttia ympäri huonetta?

Sambavaikutteiden lisäksi paikallista maustetta harjoitteluun tuo selkälihasten harjoittelu kuvitteellisen surffilaudan päällä. Aika kivaa, sillä lähemmäs surffilautaa tuskin koskaan tulen pääsemään.

Kauan kaipaamani arki rutiineineen on siis taas askeleen lähempänä. Lisäksi on ihana huomata, että muutamassa päivässä ympärille on kertynyt jo hyvänpäiväntuttuja, jotka iloisesti huudahtavat Oi, tudo bem?, kun kylänraitilla käyskentelen.

Enää on edessä yhden väliaikaismajapaikan etsintä ennen kuin saadaan kotiavaimet käteen. Voi miten ihanalta ajatus tuntuu omasta vuokrakämpästä jossa saa mellastaa mielin määrin! Odotan jo innolla, että pääsen ostamaan aamupalatarpeita Hyvän Jeesuksen lähikaupasta. Siellä on varmaan valikoimissa myös vetistä viiniä, kaksi kalaa ja viisi leipää?

Mitä jos ei vaan huvita opiskella portugalia?

Euroopassa tällaista sinisilmäistä kalpeanaamaa ei ole koskaan erehdytty luulemaan espanjalaiseksi, mutta täällä Brasiliassa asiakaspalvelijat vaihtavat useimmiten kielen espanjaan jos näyttää siltä, että viesti ei tavoita minua portugaliksi. Ehkäpä menen paremmin sitten esimerkiksi argentiinalaisesta, sillä heitä täällä suunnalla lomailee paljon. Paremmin minä kuitenin portugalia osaan kuin espanjaa, joten siinä mielessä mennään ojasta allikkoon joka kerta.

Minulla on ollut viime aikoina paha kielikriisi. Kaikki olettavat, että asuttuani 15 kuukautta Portugalissa osaisin sujuvasti kieltä. Tosiasiahan on, että olen aivan onnettoman huono portugalissa. Minusta tuntuu aina siltä, että älykkyysosamääräni laskee kymmenesosaan kun epätoivoisesti viittoilen ja sönkötän niitä harvoja sanoja ja fraaseja, joita mieleeni on jäänyt. Pääni on sekaisin pelkästään jo siitä, että käytän päivittäin kolmea kieltä, suomea, englantia ja portugalia. Olen loistava keksimään tekosyitä, miksi portugalin kielen omaksuminen on kohdallani kertakaikkisen epätoivoista.

Yritin tällä viikolla jopa aloittaa kielen opiskelua, kunnes tapasin opettajaehdokkaan ja totesin, että sen lisäksi että hän veloittaa tunneistaan aivan liikaa, en kokenut erityistä yhteyttä hänen persoonansa tai opetusmenetelmiensä kanssa. Englannin kieli on aivan liian houkutteleva kieli kommunikointiin, koska osaan sitä riittävästi käydäkseni mielekkäitä keskusteluja. Jos vaihtaisin portugaliin, taantuisin juttelemaan samantasoisia höpinöitä 3-vuotiaiden kanssa, enkä yksinkertaisesti lämpene ajatukselle.

Viime päivinä olenkin miettinyt tosissani, pitääkö minun kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, jos en aktiivisesti päätä opiskella kieltä. Jos rehellisesti sanottuna ei vain huvita. (Passiivisesti kielen oppisen kohdallani hyväksyn.) Minulla ei tällä hetkellä ole mitään pakottavaa tarvetta oppia kieltä ja ympärilleni alkaa jälleen kertymään ihmisiä, jotka osaavat sujuvasti englantia ja haluavat sitä harjoitella. Toistaiseksi jään siis odottamaan jotain inspiraatiota. Ehkä se jonain päivänä iskee vähän kuin graduinnostuskin iski...

Byrokratiaa poliisilaitoksella

Jo Portugalissa asuessani opin, että kaikkiin byrokratiaan liittyviin kysymyksiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, eikä logiikkaa kannata kovinkaan usein kaikista toimintamalleista etsiä. Joskus byrokratia on arpapeliä, jossa voittaa, jos onnistuu saamaan sopivan joustavan virkailijan. Etua on myös siitä, jos jokaisessa asiakirjassa on paljon leimoja, allekirjoituksia, osoitteita ja henkilötietoja unohtamatta isän ja äidin nimiä.

Lähdin itse Brasiliaan pelkän passin turvin, mutta mieheni tarvitsi töidensä vuoksi viisumin. Se hoitui 36 eurolla kätevästi ja nopeasti Helsingissä suurlähetystössä. Ainoa homma, mikä jäi Brasilian päähän hoidettavaksi oli rekisteröityminen Polícia Federalissa ensimmäisen kuukauden aikana.

Eilen koitti se päivä, kun mieheni viimein suhautti taksilla poliisiasemalle kesken työpäivän. Kun taksi oli hakenut vaihtorahat lähikaupasta ja taksimatka oli maksettu, päästiin itse asiaan, eli rekisteröitymään. Joskus hyvä aikomus ei kuitenkaan yksin riitä hoitamaan asioita. Olisihan se nyt pitänyt tietää, että rekisteröitymiseen vaaditaan jonotusnumero, joita jaetaan ainoastaan aamuisin kello 8. Iltapäivällä se ei enää onnistunut. Ensimmäiseltä reissulta piti siis palata tyhjin käsin.

Seuraavana aamuna herätys oli kukonlaulun aikaan ja bussiyhteydet poliisilaitokselle tsekattuna. Ainoa ongelma oli se, että bussi ei pysähtynytkään poliisiaseman kulmilla, joten aamu alkoi muutaman kilometrin jalkapatikalla ja kuusikaistaisen tien ylittämisellä aamuruuhkassa. (Suojatie, mikä se sellainen on?) Onneksi jonotusnumeroita vielä riitti mattimyöhäisellekin. Jonottaessa tosin selvisi, että rekisteröitymään ei voi tulla tuosta vaan, vaan vasta, kun mukana on tietyt asiakirjat, kopiot niistä, valokuvia ja vielä rekisteröitymismaksut ja -verot maksettuna. Mukaan sai onneksi paperin, jossa kaikki tarvittava oli listattuna. Tosin ihan kaikkea ei pakollisiksi merkityistä papereistakaan tarvinnut tuoda, ja ne yliviivattiin, sillä listassa oli myös papereita, joita juuri maahantulleella ei edes voi olla. Ei siis muuta kuin ulos poliisiasemalta ja järjestämään puuttuvia dokumentteja ja valmistautumaan kolmatta visiittiä varten.

Passikuvat otettiin läheisen ostoskeskuksen yhteydessä olevassa optikkoliikkeessä. Tosin miehelläni päällä olevaa valkoista paitaa valokuvassa ei saanut pitää, joten kuvaaja lainasi omia vaatteitaan. Seuraavaksi piti palata yliopistolle, jossa pystyi ottamaan kopioita asiakirjoista ja tulostamaan poliisilaitoksen sivuilta 200 realin maksulomakkeet, joiden kanssa piti mennä pankkiin. Pankkiin kuljettiin metallinpaljastimen läpi sen jälkeen, kun kaikki omaisuus oli sullottu ulkopuolella olevaan säilytyslokeroon, jonka avain oli haettu vahtimestarilta. Yliopistokampuksen pankissa ei kuitenkaan käynyt luottokortti, vaan he vaativat käteistä rahaa, joka piti mennä nostamaan toisesta pankista, jossa hyväksyttiin luottokortti.

Kaiken tämän jälkeen kolmas matka poliisiasemalle oli valmis alkamaan. Ikään kuin alleviivatakseen päivän vaivat, bussi kiersi tällä kertaa reittinsä juuri päinvastaiseen suuntaan kiertäen koko kaupungin pidemmän kautta ja pysähtyen vasta muutaman kilometrin poliisiaseman jälkeen. Päämäärä kirkkaana mielessä ja kaikki asiakirjat siistissä nipussa oli kuitenkin toiveikas olo onnistumisen suhteen.

Jonotusnumero kädessä kaikki alkoi jo näyttää hyvältä ja tällä kertaa "Jakko-Pirkan" paperit päätyivät jo rekisteriviranomaisen käsiin. Tässä vaiheessa tosin kävi ilmi sellainen epäkohta, että lentokentällä rajaviranomaiset eivät olleet saapuessamme maahan leimanneet viisumia, vaikka viisumit pitäisi ehdottomasti aina leimata. Tämä osoittautui aika kinkkiseksi ongelmaksi ja se vaati maahantulotodistuksen tarkastamisen ja sen, että jokaisesta passin yksittäisestä sivusta piti lähteä ottamaan valokopiot, joita ei tietenkään poliisiasemalla voinut hoitaa. Jälleen kerran piti siis lähteä pois asemalta ja etsiä paikka, jossa jokaisen passin sivun pääsisi kopioimaan, jonka jälkeen rekisteröitymisprosessia päästiin jatkamaan.

Neljännellä kerralla seuraan pääsi liittymään mustetyynyn kanssa Polícia Federalin sormenjälkivastaava, jonka tehtävänä oli ottaa jokaisesta sormenpäästä sormenjäljet, sekä vielä lisäksi tallentaa jäljet kokonaisista peukaloista ja niiden sivuprofiileista. Vihdoinkin oltiin siinä vaiheessa, että rekisteröitymisprosessi alkoi olla voiton puolella. Edes se ei enää aiheuttanut ongelmia, että perheenjäsenten nimissä oli kirjoitusvirheitä. (Terveisiä vain Ullajaimalle!) Vihdoinkin viisuminomistaja oli saatu rekisteröityä järjestelmään.

Näin hienosti sujui byrokratia tällä kertaa viranomaisten kanssa. Enää ei tarvitsekaan tehdä muuta kuin seurata verkkosivuilta milloin henkilökortti on valmis ja noutaa se poliisiasemalta. Toivottavasti kaikki vaiva ei ole ollut turhaa, ja joku haluaisi joskus edes vilkaista vaivalla hankittua henkilökorttia.

Voisin tähän loppuun sanoa jotain sarkastista paikallisista toimintamalleista, mutta taidan jättää väliin. Kiitos kärsivällisyydestä rakkaat lukijat. Pitkän jutun loppuun asti lukeneiden vaiva palkitaan hienolla poliisiaseman kuvalla. Kyllä täällä kelpaa käydä useammankin kerran!

Positiivisia asioita

Lupasin alkuviikosta laittaa hehkutusviestin täällä olosta, kunhan siihen tulee aihetta. Koska viikko parani loppua kohden, v-käyräkin on laskenut jo sille tasolle, että elämästä alkaa taas nauttia.

Perjantaina osallistuin jonkinlaiseen travellereitten ja paikallisten yhteistapaamiseen, jossa oli mielenkiintoisia ihmisiä ja hyviä keskusteluita. Kauan kaipaamani samanmieliset keskustelukumppanitkin on siis löydetty! Opin kulkemaan yksin bussilla täällä ja kaiken kaikkiaan olen nauttinut siitä, että selviän täällä jo itsenäisesti, ilman että jonkun tarvitsee olla jatkuvasti viemässä johonkin.

Kävin katsomassa steppifestivaalien loppunäytöksen, jossa kolmessa tunnissa näin 22 steppiesitystä. Joukkoon mahtui stepattua sambaa, bossanovaa, capoeiraa, klassista musiikkia, jazzia, disney-klassikoita, musikaaleja ja lukematon määrä muita tyylilajeja. Olin iloinen, että sinne tieni löysin, mutta luulen että steppitanssikiintiöni on nyt täytetty useammaksi vuodeksi. Tein pikavisiitin tutustumaan myös paikalliseen tanssikouluun ja sen tarjoamaan danças de salão -opetukseen, mutta paikalliset pari- ja sosiaalitanssit ovat kaukana siitä kansainvälisesti standardoidusta kilpatanssigenrestä johon olen tottunut. Tuijotin suu auki kaiken maailman forroa, zoukia ja boleroa ja totesin, että kylmiltään en tanssilattialle kyllä lähde.

 Lauantaina pääsimme taas kuokkimaan jonkun tutun tutun synttäreille, jossa kukaan ei tietenkään puhunut englantia, mutta bändi soitti sambaa ja pääsin treenaamaan paikallisten gurujen opastuksella askelia.

 
Muitakin ilon aiheita on löytynyt. Meillä on toiminut koko viikon netti niin nopeasti ja erinomaisesti, että sain päivitettyä koneeni ja kaikki mitä olen netissä halunnut tehdä, on onnistunut poikkeuksetta. Olen viikon aikana nähnyt ruokailutiloissa vain kaksi torakkaa.

Nyt on edessä taas majapaikan vaihto. Pakkaamme kimpsut ja kampsut täältä keskustan umpeen rakennetusta businessman-maailmasta ja siirrymme astetta hipsterimpään kylään keskelle saaren laguunia. Hyvää alkavaa viikkoa!

Tuontikynsilakkaa ja muuta kallista

"Tiedän paikan kamalan, manikyyrin Floripan, siellä kynsinauhat revitään, sormenpäät vain jätetään. Siell on kaksi tätiä..."

Olin tänään manikyyrissä. Edellisen kerran kun aihetta käsittelin täällä blogissa, melkein vannoin, etten mene enää uudestaan sillä olin varma, että lähdin sieltä hivit, hepatiitit sun muut veriteitse tarttuvat taudit mukanani. Teemalaulunani olikin muutaman päivän yllä näkyvä rallatus, jota joskus ala-asteella hammashoitajista laulettiin. Mutta lakka lohkeaa ja aika kultaa muistot, joten turhamaisuus voitti jälleen kerran.

Manikyyri on päässyt jopa postimerkkiin! Siinä on leikattu irti jo vähän muutakin kuin kynsinauhat :P

Mutta tämä siis vain aasinsiltana itse aiheeseeni, nimittäin (tuonti)tavaroiden tolkuttoman korkeaan hintaan täällä! Jos olisin ollut viisaampi, olisin tuonut Suomesta tullessani tarpeeksi lempikosmetiikkaa, hiustenhoitoaineita, deodoranttia ym., sillä vasta tänne tultuani tajusin, että kaikki kansainväliset tuotemerkit ovat aivan järkyttävän hintaisia. Onneksi melkein kaikki tarvittava elektroniikka on mukana, sillä sen ostaminen täältä vasta olisi hölmöä. Hinnat ovat järjestään kaksin-kolminkertaisia. Edullista täällä on työ ja brasilialaiset raaka-aineet sekä tuotteet.

Sain alennusta manikyyristä, kun pyysin jättämään kynsinauhani leikkaamatta ja maksoin kynsienhuoltotyöstä lopulta 12 realia. Mielenkiintoista hinnoittelussa oli se, että mikäli halusin, että kynteni lakattaisiin tuontikynsilakalla, hintaan oltaisiin lisätty ylimääräiset 8 realia. Pari millilitraa ulkomaista kynsilakkaa melkein siis tuplasi hinnan. Työ itsessään ei maksanut juuri mitään, enkä ymmärrä miten paikallisilla duunaripalkoilla tullaan toimeen. Ainakaan niillä ei osteta mitään tuontitavaraa. 

Miksi tuontitavara sitten on niin kallista? Syitä lienee useita, kuten korkea verotus, tiukat turvatoimet, suuret kuljetuskustannukset, infrastruktuurin vajavuus ja ylipäätänsäkin se, että maahantuonnista on tehty äärimmäisen hankalaa. The Economist -lehti kirjoittaa aiheesta tarkemmin täällä. Kiinnostava kirjoitus kommenttiosioineen aiheesta löytyy myös täältä. Kaiken kaikkiaan Brasiliaa kai "vaivaa" lähinnä palvelujen ja tuotannon tehottomuus. Käytin sitaatteja sen vuoksi, että minusta on turhauttavaa huomata tarkastelevani asioita vain tehokkuusnäkökulmasta. Toisaalta kuusi myyjää seisoskelemassa pienessä kaupassa tuntuu joskus vähän liioitellulta, mutta ehkä se tuo sosiaalista pääomaa, ellei varsinaisesti täytä kassaa realeilla.

Dumb ways to die in Rio de Janeiro

Seuraava video ei nyt varsinaisesti liity yhtään millään tavalla Florianopolisiin, mutta Brasiliaan kyllä. Minusta se oli kaikessa inhorealismissaan hauska. (Suomennettuna: Tyhmiä tapoja kuolla Rio de Janeirossa)

Adapterin adapteri ja sähköiset värinät

Syvästä mudasta minä nousin ja sosiaalimedian kautta aloin etsimään aktiviteetteja. Nyt alkaa olemaan jo paremmat tunnelmat, ja odotukset viikonvaihteelle ovat korkealla, joten toivoa floripalaistumisellekin vielä on.

Sellainen asia tuli mieleen, että matkustettaessa niihin maihin, joissa tarvitsee adapteria, kannattaa aina ottaa mukaan suomalainen usean pistorasian jatkojohto, jolloin selviää yhdellä adapterilla. Ai mistäkö tämä tuli mieleen? No siitä, että tällä kertaa emme jatkojohtoa ottaneet, kun valokuvien perusteella pistorasiat näyttivät niin kovin tutuilta.

Vasta paikan päällä tajusimme, että täällä on tehty jokunen vuosi sitten jokin pistorasiastandardien uusiminen, jonka johdosta en ole löytänyt täältä oikein mitään logiikkaa siitä, millaisia pistorasioita missäkin on. Leuhkimalla sen enempää syvällisellä sähköopin hallinnallani totean vain, että pistorasit ovat useimmiten vääränlaisia. Ne ovat joko vääränmuotoisia tai niissä on vääränkokoiset reijät.

Lisäksi näyttää siltä, että talosta, rakennusvuodesta ja kaupungista riippuen (eli melko satunnaisesti) täällä on  käytössä sekä 110V että 220V pistorasioita. Tämän lisäksi seinässä voi olla pieniä pyöreitä reikiä, litteitä reikiä, näiden yhdistelmiä, syviä koloja tai oikeastaan mitä vain, joista jokaiseen pitää kehitellä omat vippaskonstinsa. Meidän pelastuksemme on ollut Norjasta saatu adapteripalapeli, josta voi rakentaa peräkkäin liitettynä erilaisia yhdistelmiä. Toinen adapteri taasen on muotoiltu puukolla sopimaan brittiadapteriin, jota kautta saimme sitten vähän jykevämmätkin pistokkeet lopulta sähköverkkoon. Näiden viritelmien jälkeen tietokonetta on kiva latailla kun sellainen tasainen sähkönrätinä rytmittää näppäinääniä.

Onneksi edes Lumian laturit menevät kapeisiinkin pistorasioihin melko helposti, vaikka pikkuisen keskimääräistä enemmän voimankäyttöä siihenkin vaaditaan.

Pieniä syntejä

Vedettiin sushibuffetissa aivan törkeät sushiöverit. Kaiken kruunasi pienen aasin kokoinen temakirulla, joka oli niin täynnä lohikuutioita, että oli enää hyvin pienestä kiinni että koko loppuelämän lohikiintiö olisi täyttynyt. Emme uskaltaneet jättää mitään syömättä, ettei lautaselle jäävistä ruoista olisi sakotettu, joten mätimme temakia napaan ylösnousemuksen uhalla. Taitaa tulla pieni tauko japanilaisravintoloissa käymiseen...

Kantapään kautta opittua on myöskin se, että brasilialaisten näkemys cappuccinosta on melko erilainen siitä mihin olemme tottuneet. Täällä se on kanelilla, sokerilla ja suklaalla maustettua maitoa, jossa saattaa olla mausteena vähän kahvia. Pitää koittaa seuraavalla kerralla tilata italialainen cappuccino...

Vielä loppuun kadulta löytynyttä terveysvalistusta.

Uppopaistettuja ruokakokemuksia ensimmäisiltä viikoilta

Tänään olin nälkäinen. Olin niin nälkäinen, että inspiroiduin analysoimaan ensimmäisten viikkojen ruokakokemuksiani. En siis missään nimessä puhu koko Brasilian ruokakulttuurista, mutta sitäkin suuremmalla sydämellä omista kokemuksistani, koska niissä voin olla subjektiivisesti katsottuna täysin oikeassa.

Täällä on puitteet kohdallaan. On meri, suotuisa sää, sadetta ja vehreyttä. Ruokaa kasvaa maassa, puussa, ilmassa ja vedessä. Lähtökohdat oat siis kerrassaan mahtavat. Mutta minkä tuomion antavat suomalaiseen, portugalilaiseen ja englantilaiseen ruokakulttuuriin tutustuneet makunystyräni?

Hedelmät ovat lähes poikkeuksetta herkullisia ja erilaiset tuoremehukojut ovat lahja ihmiskunnalle En usko, että tähän kaivataan sen kummemmin perusteluja, mutta koska poikkeus vahvistaa säännön, yhtä asiaa pitää välttää kaikissa mahdollisissa muodoissa, nimittäin viinirypäleitä. Täällä kasvatetaan jotain eri viinirypälelajiketta mitä olen tottunut Euroopassa syömään. Se maistuu erilaiselta, se näyttää erilaiselta ja se syödään eri tavalla. Koska kuoret ja siemenet eivät ole tarkoitettu syötäväksi, sisus pitää nipistää ja plumpsauttaa puristamalla kuoresta ulos. Maku ja haju ovat vastenmielisiä. Niistä puristettu mehu on pahaa, ja niistä tehty pöytäviini on kammottavaa. Nyt kun on kokemuksen syvällä rintaäänellä oppinut välttäämään kaikkea, missä lukee uva, kokonaisuudessaan maan hedelmätarjonta, tuoreena, grillattuna, mehuina ja muina versioina ansaitsee kuitenkin kymmenen pistettä ja vielä papukaijan oksalle istumaan!

Atlantti tarjoaa herkkujaan alueen kalastajille ja puhtaimmilla alueilla viljellään ostereita, jotka ovat täällä aivan pilkkahintaisia. Asuessani Portugalissa opin loppua kohden arvostamaan maan yksinkertaista ja pelkistettyä ruokaa, jota olen alkanut joiltain osin kaivata myös täällä. Etelä-Brasilian rannikolla ja Portugalissa on paljon samoja elementtejä raaka-aineissa, mutta yllättävän paljon eroja toteutuksessa.

Yksi varma tapa pilata tuoreet merenantimet on uppopaistaa ja kuorruttaa ne juustolla tai juusto-kermakastikkeella. Ehkäpä tuontitavaroissa on sitten sitä eksoottista ja ylellistä glamouria, sillä muuta syytä en keksi sille, että tänne roudataan tolkuttomasti maan ulkopuolelta "mussarelajuustoa". Logiikka taitaa mennä niin, että koska se on kallista, sen täytyy olla hyvää ja tästä syystä parhaat ruoat vuorataan mussarellalla yltympäriinsä. Olen jo oppinut kestämään pettymyksen, joka tulee, kun tilaan grillattuja katkarapuja ja saankin eteeni uppopaistetun vartaan, jonka sisälle on jäänyt vuorotellen ladotut katkaravut ja sulaneet juustokuutiot.

Norjalainen kuivattu turska on täälläkin luksusruokaa, kuten oli Portugalissakin. En ole jaksanut täällä enää hakata päätäni seinään vaan tyydyn jo kohtalooni. Turskan täytyy olla hyvää, kaikilla niillä 1001 tavalla valmistettuna... Edellisiä blogejani seuranneet tietävät hyvin, mistä puhun.


Erilaiset kilobuffetit ovat ehkä parasta mitä täältä olen löytänyt. Loputon vaihtoehto kaikkea mahdollista ja yksi kilohinta. Mahtava yhtälö mennä syömään sekalaisella porukalla joilla kaikilla on eriasteinen nälkä ja erilaiset suosikkiruoat. Hyvä Brasilia! Tätä ylistän!

Kun kaipaan kevyttä ruokaa, suuntaan usein sushikojuun. Useimmiten ne ovat kilobuffetteja, mutta all you can eat -paikkoja löytyy myös. Niissä on eri hinnat miehille ja naisille, mikä on sinänsä aika jännä veto. Sushi on täällä herkullista ja kohtuullisen edullista verrattuna Eurooppaan. Jotkut ravintolat tosin uppopaistavat sushit, kunhan ovat ensin täyttäneet ne juustolla. Minun on ihan pakko ottaa selville, mistä tämä uppopaistamisen perinne tulee tälle alueelle. Tietääkö kukaan lukijoista?

Erikoishassun tittelin annan kuitenkin  maniokkijauholle, joita katetaan pöytään lautaselle annosteltavaksi. Tämä on tapa, johon en ole vielä tottunut. Se on mielestäni yhtä absurdia kuin se, että Suomessa joku tarjoaisi nakkikastiketta ja nostaisi pöytään vehnäjauhopussin ja sanoisi, että lapahan siitä lautaselle vielä vehnäjauhoa. Tämä on kuitenkin selvästi oman ahdasmielisen maailmankuvani seurausta, joten enköhän tästä pikkuhiljaa ala maniokkijauholle lämpeämään.

Onpas tästä tulossa pitkä postaus! Taidan katkaista tarinansuoltamisen tähän ja jätän suosiolla käsittelemättä brasilialaisen grilliruoan ja papupadat, churrascon ja feijoadan. Ehkä niistä sitten myöhemmin.

Todos juntos - kaikki yhdessä ja pää räjähtää

Seuraavaan kirjoitukseen kannattaa varautua sopivalla filtterillä. Luvassa angstinen purkaus. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen. Empatiaa saa tarjota.

Mikähän siinäkin on, että täällä olen ollut aina silloin tällöin aivan tolkuttoman väsynyt. Luulen, että se johtuu erilaisesta ilmastosta, auringosta, uusista ihmisistä, uudesta kielestä ja kulttuurista sekä ennen kaikkea siitä, ettei meillä ole vielä omaa asuntoa ja omaa arkea, jota voisimme hallita haluamallamme tavalla. Aivot joutuvat välillä aika koville ja olen huomannut, että itse tarvitsen aika ajoin hiljaisuutta ja eristyneisyyttä kaikesta kootakseni sisäisen palapelini taas uuteen järjestykseen.

Eilen oli näiden kuluneiden parin viikon ehdoton pohjanoteeraus. Ymmärsin vihdoin, mitä tarkoittaa se kun viedään kuin pässiä narussa. Rampattuamme pääsiäisen ajan tuntemattomien ihmisten synttäreillä ja kavereiden sukupääsiäislounailla olin valmistautunut viettämään maanantaina täydellisen anti-sosiaalisen palautumispäivän uudella hotellilla. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, vaan erilaisten yllättävien käänteiden kautta huomasin olevani autossa matkalla saaren toiseen päähän rannalle. Olin niin väsynyt, etten olisi halunnut puhua kenellekään, ja joka ikinen töyssy tiessä tai tätäkin pienempi vastoinkäyminen meinasi räjäyttää pääni. Minun teki mieli itkeä rannalla ihan vain siitä harmista, että rannan hiekkaa oli suussa ja merisuola kuivui klähmäiseksi pinnaksi iholle. Halusin kaivaa pääni syvälle hiekkaan ja paeta ympäröivää todellisuutta. En jaksanut olla kiinnostunut mistään uudesta, enkä välittää ylipäätään mistään ympärillä tapahtuvasta. Tämä ei tietenkään ole aina paras lähtökohta tilanteessa, jossa meille jälleen kerran haluttaisiin esitellä saaren ihmeitä. Mutta minkäs teet, täällä mennään tudos juntos, kaikki yhdessä.


Tänään olen vieläkin ollut aivan rättipoikkiväsynyt. Jaksoin kaksi tuntia kierrellä kaupunkia, mutta sitten oli pakko palata majapaikkaan ja sulkea aistit hetkeksi kaikelta. Sieluni huutaa onnesta, kun minun ei tarvitse yksin ollessani vastata "Onko teillä Suomessa näitä?"-kysymyksiin tai vielä mahdottomampiin "Tykkäätkö?"-kysymyksiin. Näkisittepä sen pettyneen ilmeen, mikä kysyjän kasvoille valahtaa, kun hän on tarjonnut popcornia tai karambolaa ja saanut selville, että olemme näitä jo Suomessakin maistaneet. Astetta monimutkaisempia ovatkin sitten kysymykset, joissa halutaan tietää tykkäämmekö jostain tietystä asiasta. Sopivan epäloogisesti vaihdellen se voi tarkoittaa joko sitä, tykkäämmekö tarjotusta ruuasta tai juomasta, tai  haluammeko kyseistä ruokaa tai juomaa. Siinä sitten on paha selitellä caipirinha-lasi kädessä aamuyhdeksältä, että tykkään juomasta ainoastaan silloin, kun sitä sattuu tekemään mieli. En aamutuimaan pakkojuotettuna.

Mutta kyllä minulla vielä ymmärrystä löytyy paikalliselle elämänmenolle, kunhan saan edes pari päivää viikossa levätä omassa laatuseurassani. Kestän kaikenlaista urpoilua ympärilläni aika hyvin, kunhan minulla langat käsissäni ja saan itse päättää mitä milloinkin teen. Ja tasapuolisuuden nimissä teen jonkun yltiöpositiivisen hehkutusviestinkin tältä suunnalta joskus. Tai ainakin yritän. Onhan täällä aika paljon kaikkea kivaakin Kyyninen realismi on kuitenkin enemmän sitä ominta tyylilajiani, joten kannattaa valita oikeanlaiset silmälasit, joiden läpi näitä juttuja lueskelee. Hyvää pääsiäisen jälkeistä aikaa kaikille lukijoille!

Huone rajoitetulla kaupunkinäkymällä

Mies lähti töihin ja minä jäin valloittamaan kaupungin keskustaa. Tämän viikon asumme siis Floripan ydinkeskustassa, kaukana kaikesta vihreästä, luonnosta ja avarista maisemista. Onneksi meri on sentään kävelymatkan päässä, kunhan vain tietään minkä business-kortteleiden välistä rannan kävelykadulle suuntaa. Asumme piskuisessa pimeässä huoneessa, jossa on "rajoitettu kaupunkinäkymä", muutos entiseen on melkoinen, mutta toisaalta nautin paikasta, jossa on nopea internet, kunnollinen suihku ja kiva aamiainen, olkoonkin sitten niin, että maisemana on vastapäisen toimistorakennuksen ilmastointilaite.

Floripan downtown on monet muut toimistotalojen täyttämät keskustat ympäri maailman. Päivisin vilkas ja eloisa, toimistojen sulkeuduttua illalla hiljaisempi ja epämääräisempi. Tämä sopii meille oikein hyvin, sillä illan tullen olemme yleensä enemmän kuin valmiita vääntäytymään unten maille.

Arkikuvahaaste

Facebookissa on huhtikuun aikana kiertänyt arkikuvahaaste, jossa on tarkoituksena lisätä viitenä peräkkäisenä päivänä valokuva omasta arkielämästä ja haastaa muita käyttäjiä tekemään sama. Minäkin sain haasteen ja vielä kolmena kappaleena, joten lienee aika jollakin tavalla asiaan reagoida. Koska jo muutenkin raportoin kuvien kera kaiken maailman enemmän tai vähemmän kiinnostavista kissanristiäisistä täällä blogin puolella, ei arkikuvahaaste taida tuoda tähän kovin suurta muutosta.

Arkikuvahaaste sai minut kuitenkin pysähtymään ja miettimään tämän blogin tarkoitusta. Päivityksieni ei ole tarkoitus olla mitään suurta ja mullistavaa verkkojournalismia, vaan lähinnä nautin omien ajatusten ja pohdintojen sanoittamisesta ja muistiin kirjoittamisesta. Jaan mielelläni valokuvia ja arjen kokemuksiani ystävien, sukulaisten ja perheen kanssa ja tähän blogi tarjoaa oivallisen kanavan.

Ehkä blogia lukemaan päätyy myös Brasiliasta syystä tai toisesta kiinnostuneita ulkopuolisia ihmisiä, jotka toivotan yhtä lailla tervetulleeksi. Blogin kommenttikenttään saa jättää palautetta ja sekalaisten assosiaatioketjujen jättämiä jälkiä. Vaikka blogi ei ole varsinainen matkailublogi, saatan välillä innostua bloggailemaan teemoista, joiden uskon kiinnostavan esim. maahan saapuvia jalkapallon MM-kisaturisteja.

Jotta tämän päivityksen aihe ei karkaisi kuitenkaan liian kauaksi otsikosta, liitän tähän kuvan tämänhetkisen majapaikkamme pihalla pidettävien häiden valmisteluita. Samat häät pitävät minua edelleen valveilla klo 1 aamuyöllä, kun tanssimusiikki pauhaa ja auton varashälyttimet ulvovat parkkipaikalla.

Sininen Brasilia

Brasilia on ollut mielikuvissani aina vihreä maa. Täältä saarelta katsottuna manner-Brasilia näyttäytyy kuitenkin lähes aina sinisenä. Ilmaperspektiivi tekee tehtävänsä, ja erityisen tehokkaasti vielä näinä pilvisinä päivinä, joita täällä on melko usein.

Tämä kuva on otettu pienestä kalastajakylästä, jossa viljellään ostereita. Ne kasvavat koreissa, jotka ovat kiinni sinisissä kellukkeissa, jotka kauempana meren pinnalla näkyvät.

Floripan keskusta näyttää saaren ylärinteiltä katsottuna tältä. Sillan jälkeen ollaankin jo mantereen puolella.

Kuvia, kuvia, kuvia

Tässä se aikaisemminkin huokailemani mangrovemetsämaisema ostoskeskuksen ravintolamaailmasta.

Sähkölankaa ja sähköaitoja on loputtomiin, niiiiin paljon...

Pilvet tippuvat välillä niin alas, että tuntuu kuin olisi jatkuvasti kuumassa saunassa.

Pitkänä perjantaina koristelin matkalaukussa murtuneet Mignon-munat, jotka alunperin piti tuoda tuliaisiksi, mutta jotka konsumoidaan näillä näkymin nyt ihan oman väen toimesta. Yhden munista omistin Itellan ensi syksyn postimerkkiuutuuksien juhlistamiseen.

Euroviisutunnelmaa tulee siitä, että englanninkieliset musiikkivideot tekstitetään. Tunnistaako kukaan mikä kappale on kyseessä?

Uutisista huolimatta hyvin menee

Matkatoimistomme lähettää turvallisuustiedotteita muutaman päivän välein tekstiviestillä tai sähköpostilla. Sinänsä tämä on varsin hieno palvelu, mutta ottaen huomioon että Brasilia on 25 kertaa Suomen kokoinen valtio, on ymmärrettävää että kovin usein turvallisuustiedotteet eivät ole meille ajankohtaisia.

Bahian osavaltiossa, parin tuhannen kilometrin päässä täältä Santa Catarinasta, järjestystä ylläpitävät sotilaspoliisit menivät lakkoon puoleksitoista vuorokaudeksi. Lakko oli mitä ilmeisimmin täysin laiton enkä ole aivan kärryillä siitäkään, saavuttivatko he vaatimiaan palkankorotuksia. Joka tapauksessa lakon aikana tapahtui nelisenkymmentä murhaa, 60 autoryöstöä, ja lukuisia muita rikoksia, kun keskimäärin normaalisti päivässä murhataan "vain" viisi ihmistä ja autoryöstöjäkin on "vain" kolmannes lakonaikaisesta.

Tuhannen kilometrin päästä meiltä Rio de Janeirossa sotilaspoliisi on jatkanut toimiaan joidenkin faveloiden hallintaan saamiseksi. Ampumavälikohtauksien ja väkivallan takia matkustusvaroituksissa varoitetaan kaupunkia ympäröiviin faveloihin tai niiden lähelle menemistä. Jälleen aivan aiheellinen varoitus, joskaan ei meille erityisen ajankohtainen.

Täällä Floripassa pääsiäisen alun poikkeusolot ovat lähinnä käsitelleet loputtomia liikenneruuhkia, parin tunnin sähkökatkosta ja karkuteillä olevia lehmiä. Kovin on rauhallista ollut tällä seudulla. Vaikka kyllä täälläkin tapahtuu. Tästä meidän uudesta väliaikaisasumuksestamme olemme kuunnelleet öisin kaikenlaista pauketta, jota mäennyppylän takaa on tullut, mutta olemme ajatelleet, että siellä asukkaat varmaankin ilotulitteita pääsiäisen kunniaksi paukuttelevat, tai jotain...

Varvassandaalifiksaatio

Havaianasit ovat kauhean epäkäytännölliset ja huonot jalassa. Miksi ihmeessä kierrän kuitenkin kauppoja läpi ja etsin mahdollisimman "Brasilian värisiä" sandaaleita tuliaisiksi itselleni. En tiedä. Niissä on jotain samaa kuin M&M-karkeissa. Ne ovat värikkäitä, niitä on joka paikassa, ne on brändätty hyvin eivätkä ne maistu hyviltä. Onneksi ne sentään maksavat täällä murto-osan siitä, mitä Euroopassa, eivätkä kauheasti vie tilaa matkalaukussa, jos sellaisiin sorrun.

Veristä kauneudenhoitoa

Minulla on ollut tapana hyödyntää estoitta eri maiden kauneudenhoitopalveluja (vaikkei se minusta välttämättä aina päällepäin näykään). Kampaamoissa ja kynsihoitoloissa pääsee keskustelemaan paikallisten kanssa, tai sitten kärsimään painostavasta hiljaisuudesta. Koskaan ei tiedä millainen lopputulos tulee, mutta useimmiten pääsee tekemään katsauksen roskalehdistöön ja tarkkailemaan paikallisia työoloja ja -tapoja, sekä muotia.

Yritän ennen ajanvarausta kiinnittää huomiota hinnan lisäksi myös hoitopaikan siisteyteen, mutta aina ulkoiset puitteet eivät kulje käsi kädessä hygieenisten toimintatapojen kanssa.  Ainoastaan kerran olen lähtenyt kesken hoidon pois, ja sekin oli Portugalissa, kun jalkani pistettiin lillumaan likaiseen veteen keskelle edellisen asiakkaan irtihöylättyjä jalkapohjanpaloja. Harvemmin mistään hoidoista on kuitenkaan täytynyt lähteä verta valuvana kuten tänään.

Mikä siinä oikein on, että portugalinkielisissä maissa näyttää olevan kauhea tarve leikata kynsinauhat irti manikyyrin ja pedikyyrin yhteydessä? Eikö juuri se osa ole se, joka suojaa kynsiä? Onko siellä ruudun äärellä ketään kauneudenhoitoalan ammattilaisia kertomassa mielipidettä tähän? En viitsi edes ajatella millaista lakkaa minun kynsiini levitettiin, kun seuraava asiakas saa nauttia kynsilakasta, jossa on minun vertani. Ällöttävää! Kielsin naista leikkaamasta enää yhtään mitään irti ruumiistani, odotin lakan kuivumista ja lähdin. Tämä terveysriski minulle tarjottiin 30 realilla, eli noin 10 eurolla.

Seuraavalla kerralla teen aika paljon huolellisemman hygieniakartoituksen ja maksan mieluusti reilusti enemmän. Ja harkitsen kahteen kertaan sinne brasilialaiseen vahaukseen menoa, hah!

Hämmennystä herättävä kivääri

Päivittelin jossain vaiheessa facebookiin hämmennystäni siitä, miksi läheisessä pienen pienessä puistossa käyskenteli virkapukuinen poliisi(?) luotiliivi päällä, käsiase vyötäröllä ja haulikko kädessään. Tilanne ei vaikuttanut mitenkään kriittiseltä, eikä ympäristössä ollut mitään erikoisjoukkoja, joten jäin pohtimaan, mitä ihmettä hän siellä teki. Tavalliseksi vartijaksi hän oli vähän turhan raskaasti varusteltu (tämä siis vain oma subjektiivinen näkemykseni) ja vielä kiusallisempaa oli ajatus siitä, että hän olisi ollut siellä tarkoituksena ampua joitain ihmisiä. Mietittyäni pääni puhki kaikkia mahdollisia skenaarioita, rauhoittelin itseäni täysin tuulesta temmatulla ajatuksella siitä, että hän ehkä oli siellä ampumassa kulkukoiria. Näin jälkeenpäin ajateltuna sekään idea ei varsinainen järjenjuoksun riemuvoitto ollut, mutta ihmisellä kai lienee tarve löytää ilmiöille syitä.

Päätinpä siis kääntyä paikallisten puoleen ja kysyä, mitä ihmettä tällaisesta pitäisi ajatella. Kuulemma kyseessä oli vähän "tense day", kireä ilmapiiri, kun erään keskustan ulkopuolisen valtaväylän varteen majoittuneet kodittomat häädettiin kuukausien majoittumisen jälkeen pois ja jotain vaikutusta saattoi olla läheisen yliopiston levottomuuksilla, kun sotilaspoliisi teki sinne iskun savupommien ja kumiluotien avustuksella maaliskuun lopulla. Jälkimmäisessä oli kyse huume-epäilyistä ja ensimmäisessä erimielisyyksistä mihin ekohenkisen omavaraistalouteen pohjautuvan 700 asukkaan teltta- ja hökkelikylän saa perustaa. Kuten useimmissa konflikteissa pruukaa olemaan, näissäkin tapauksissa osapuolilla oli eroavat näkemykset siitä mitä oikeasti on tapahtunut. Ilmeisesti paikallinen sotilaspoliisi ei kuitenkaan ole minkään rauhaa rakastavimman instituution maineessa täällä, joten sovitteluissakaan ei tyydytä pienimmän mahdollisen voiman käyttämiseen.

Antisosiaalisia alpakoita ja muita pieniä havaintoja

Kävin tänään yliopistolla hengailemassa ja kurkkaamassa mieheni työhuonetta. Siellä oli jännästi ratkaistu iänikuinen nimeämisongelma siitä, onko maantasan kerros jo ensimmäinen, vai pitääkö nousta portaat päästäkseen ensimmäiseen kerrokseen. Kolmas lattia eli toinen kerros!

Jos sallitte minun esitellä vielä toisen vaikutuksen tehneen kyltin, se on koirista varoittava: "Cuidado! Cão anti-sociais!" En ole uskaltanut ottaa siitä tahi koirista kuvaa, mutta erityisen epäuskottavia nämä antisosiaaliset koirat ovat, sillä ne muistuttavat lähinnä minikokoisia alpakoita, joiden säkäkorkeus on 20 cm.

Miten se majoittuminen voikin olla niin hankalaa?

"Ei pääsiäisenä hotellit täyty, ei silloin ole lomailukausi", ovat meidän paikalliset kontaktimme toistelleet jatkuvasti. Itse olemme olleet vahvasti sitä mieltä, että Semana Santa on monelle loma-aikaa, ja hotellitkin ovat näyttäneet aika varatuilta, kun olemme tässä viikkojen ajan asiaa seuranneet, mutta nöyrästi paikallisten tietämystä kunnioittaen olemme jättäneet kaiken varaamatta. No, tässä sitä nyt ollaan, arvaatte varmaan missä tilanteessa...

Pohjoisen ranta-asunnon vuokrauskin peruuntui kun talossa ei ollut nettiä, eikä työnteko oikein onnistu ilman sitä. Vähän sapettaa, kun koko majoitusasia menee nyt ihan pyllylleen ja syö ihan hirveästi energiaa. Toki täällä olisi vapaina sellaisia luksuslomakohteita, joissa pääsiäisen viettäisi 1500 euron hintaan, mutta tuolla tahdilla kuukauden asumiskulut nousisivat sinne kymppitonnin pahemmalle puolelle, joten etsimme jotain kohtuullisempaa kattoa.

No, on sitä ennenkin yöpaikka löytynyt, joten ei tässä nyt hätä ole minkään näköinen. On niitä majapaikkoja vielä vapaana ympäri saarta, mutta täällä on vain vähän hankala kulkea ilman autoa mihinkään. Hätätapauksessa myös kotimajoitus yliopistolaisten kotona onnistuu. Onneksi emme ole täällä keskellä kesälomasesonkia, voisi tilanne olla vielä reippaasti haastavampi.

Nyt kanavoin tämän angstin booking.comin selaamiseen ja säästän teidät painokelvottomalta tekstiltä.

Hyvää pääsiäistä!

Paikallisen sisustustavaraliikkeen näkemys pääsiäiskuusesta.

Vääristynyt todellisuus vai vinksahtaneet stereotypiat?

Taakse jääneen viikon perusteella on hirveän vaikea uskoa että olen Brasiliassa. Tämä ei ole kovinkaan paljoa vastannut stereotyyppistä käsitystäni Brasiliasta, joka pohjaa varmaan siihen perinteiseen sambasambaticotico-meininkiin, jossa tummahipiäiset faveloiden asukkaat tanssivat villisti auringon paistaessa kirjavien talojen yllä. Myönnän siis ihan julkisesti olevani täysi idiootti, mutta siksi kai sitä eletään, että omia ajatuskulkujaan voi muuttaa.

MapFight-sivustolla voi vertailla eri maiden kokoeroja ja sieltä selvisi, että Brasilia on 25 kertaa suurempi kuin Suomi. On siis ihan ymmärrettävää, että Brasiliaan mahtuu aika monta todellisuutta. Ongelma siis taitaa olla vain minun pääni sisällä, johon on jotenkin sisäsyntyisesti syötetty sellainen vahva nationalistinen yhtenäiskulttuurin oletusarvo.

Stereotypioihin liittyen löysin aivan loistavan kuvauksen ihmisten yleisimmistä Brasilia-ennakkoluuloista täältä, harmi kun en onnistunut Youtubesta löytämään mainittua Simpsoneiden Brasilia-jaksoa. (En tiedä johtuuko se siitä, että Rio de Janeiro haastoi tuotantoyhtiö Foxin oikeuteen maineensa pilaamisesta, eikä kyseistä jaksoa sen koommin kai Brasiliassa ole päässyt katsomaan.)


Mutta palaan vielä väitteeseeni, että minulla on tunne etten ole Brasiliassa. Mistähän se johtuu? Kai siihen on monta syytä. Ensinnäkin maailmankuvani on valtavan Eurooppa-keskeinen, enkä pääse eroon mielikuvista, joissa yhdistän paikan Portugaliin. Pienet kylät vehreällä saarella muistuttavat paljon Portugaliin kuuluvista Azoreitten saarista. Jossain kirjassa Floripaa väitettiinkin "Azoreitten 10. saareksi". Floripassa on jopa yksi pieni suloinen asutuskeskus, Santo Antonio de Lisboa, joka aktiivisesti näyttää ylläpitävän vanhan siirtomaaisännän kulttuuria. Lisäksi Floripan asukkaat näyttävät olevan alkuperältään ympäri maailman, ja monen esi-isät ovat tulleet Euroopasta tai Aasiasta.

Jostain kohtaa Florianópolisin rantaviivaa näkee hyvin kaupungin keskustaan. Käytännössä näkymä on loputon kerrostalomeri horisontissa saaren ja mantereen yhdistävän sillan molemmin puolin. Tuntuu hassulta ajatella, että Floripa on itse asiassa puolen miljoonan asukkaan kaupunki, sillä olen käynyt vain kerran keskustassa ja muun ajan olen viettänyt saaren vihreällä puolella, "landella". Brasilia-kuvani on siis vielä sangen yksipuolinen. Pitänee varata lennot Rio de Janeiroon ja käydä katsomassa josko maailmankuvaa saisi vielä laajennettua.

Tykkäämisen rankkuudesta

Nyt täytyy myöntää, että alkaa olla kiintiö täynnä nähtävyyksiä ja ympäristön ihmettelyä. Olemme olleet todella onnekkaita, kun paikalliset ihmiset ovat halunneet vapaa-aikanaan kierrättää meitä ympäri saarta ja kertoa paikallisesta kulttuurista, mutta samalla olemme taantuneet jollekin turhauttavalle keskustelun tasolle, jonka keskeinen sisältö on aina "tässä on paikallinen juttu, oletko nähnyt ennen, tykkäätkö siitä?" Täällä on syöty männynsiemeniä, juotu kookospähkinää, tissuteltu sokeriruokoviinasta tehdyillä drinksuilla, syöty miljoonaa paikallista ruokaa, ihmetelty triljoonaa kasvia, ihailtu paikallisia käsitöitä ja otettu valokuvia kaiken edessä ja takana. Kaikesta on viikon ajan tykätty ja kovaa, joten nyt olemme valmiita ihan vain tavallisen arjen pyörittämiseen ja tavallisten tasavertaisten keskustelujen käymiseen. Tiedä vaikka löytäisi jotain harrastuksia tai muita aktiviteetteja, joissa olisi helppo tavata ihmisiä tai oppia vähän kieltä.

Jos maailma ei kaadu niskaan, meille on toukokuun alusta asunto luvassa Lagoa da Conceiçãolta. Sitä ennen ajattelimme vetäytyä saaren pohjoisrannalle Jurerên ranta-asunnolle, jos vaikka saisimme vielä nauttia viimeisistä hellepäivistä ennen talven hönkäyksiä. Yritämme vuokrata pariksi viikoksi asuntoa, jonka takapihalta otin tämän kuvan. Taustalla näkyvät vuoret ovat manner-Brasiliaa.

Sopeutumista

Huomenna tulee tasan viikko siitä, kun saavuimme Brasiliaan. Olen alkanut pikkuhiljaa sopeutua sekä ilmastoon, että yleiseen meininkiin. Asiaa on edesauttanut kyllä valtavasti Portugalissa vietetty aika. Ilman sitä tänne tuleminen olisi ollut varmasti elämäni suurimpia kulttuurishokkeja. Ei tänne tuleminenkaan silti ole ollut mikään läpihuutojuttu. Viime yön nukuin todella levottomasti ja heräsin jatkuvasti miettimään portugalilaisia sanoja ja kielioppia. Aivot surraavat iloisesti ylikierroksilla kaiken uuden käsittelemisestä.

Sosiaaliset piirit laajenevat hyvää vauhtia ja viikon aikana olemme tutustuneet varmaan useampaan ihmiseen kuin Englannissa vuoden aikana yhteensä (noin niinkuin pikkuisen mutkia oikoen). Ihmiset ovat paljon helpommin lähestyttäviä, joten siinä mielessä stereotypiat äänekkäistä brasilialaisista ovat pitäneet paikkansa. Hotellin respakin kommentoi meidät nähdessään aina innokkaasti mitä meidän pitäisi tehdä. Tämänpäiväiset ohjeet liittyivät ulkona syömiseen, ryyppäämiseen ja bailaamiseen ja päättyivät reipashenkiseen toteamukseen "and then you f*ck all Sunday!"

Joku tutuntutuntuttu on aina löytynyt esittelemään meille saaren eri osia, ja viikossa olemme nähneet niin paljon, että pian tämä pikkuinen saari on jotakuinkin koluttu. Rehellisesti sanottuna tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä kaipaan jo arjen alkamista. En ole ollut oikein koskaan kovin innokas turistin leikkijä varsinkaan tilanteissa, joissa minua kierrätetään kuin näyttelyeläintä ja eteeni tuputetaan kaikenlaista paikallista, josta on tietenkin kohteliasta innostua ja tykätä.

Kävimme tänään katsomassa asuntoa, johon pääsemme muuttamaan kolmen viikon kuluttua. Loppukuuksi on siis keksittävä vaihtoehtoisia majoituksia, mutta se lienee ennemminkin iloinen asia. Onpahan mahdollisuus nähdä monenlaista Floripaa.

Sateen sattuessa sateella

Ei ole viime aikoina kuu kumottanut tai aurinko pilvien takaa paistanut. Sadetta, lämpöä ja kosteutta on riittänyt pitkälle yli omien tarpeiden. Floripan metsäiset rinteet ovat olleet pilvien peitossa, ja koska lämpötila on kolmenkymmenen kieppeillä, tunnelma on kuin turkkilaisessa saunassa - ilman eukalyptyksen hajua tosin.

Meidän tämänpäiväinen rantakierros ei tarjonnut sitä samaa tunnelmaa, mitä aurinkoisena päivänä olisi ollut tarjolla, mutta eipä tarvinnut kompastua auringonpalvojiin vaan sai tirskautella rannalle ajautuneita mölliäisiä.

Caldo de cana

Tällä hetkellä päässä ei liiku mitään kovin syvällistä sanottavaa, joten pistän pari kuvaa siitä, kun meille puristettiin sokeriruokomehua keskustan kuppilassa. Ei liene yllättävää, että se oli aivan järjettömän makeaa mutta tulipahan hoidettua turistin velvollisuudet. Tutumpaa tämä aine on monille tislattuna versiona, jota esim. caipirinhan raaka-aineena käytetään.

Ei olisi taaskaan pitänyt lähteä googlailemaan lisätietoa kyseisestä drinksusta, sillä törmäsin uutiseen, että jossain täälläpäin samaisen mehun aiheuttamaan tappavaan loistartuntaan oli sairastunut 50 ihmistä. Tai ei se mehu ketään ollut tappanut, vaan joku hyönteinen oli mennyt ja kakkinut sokeriruokoihin jotain alkueläimiä.

Elämä on vaarallista.

Väriympyrä lautasella

Oi miten värikästä ja ihanaa ruokaa täältä saa! Vitamiinit suorastaan rutisevat hampaiden välissä ja keho huutaa halleluujaa terveellisistä ja värikkäistä seisovista pöydistä, joissa lautasen saa kasata sellaiseksi kuin tahtoo! Grillattuja hedelmiä, tuoreita kasviksia, tuorepuristettuja mehuja, kalaa, lihaa ja mereneläviä...

Mutta sitten koko hienosti alkaneen homman pilaa jälkiruokatiski, jossa ihan samalla kilohinnoittelulla on aivan jumalaisia jälkiruokia...

 

Väliaikaratkaisuja

Kuten olen tässä jossain postauksessa sanonutkin, meillä on tämä pienimuotoinen asumishaaste ratkaistavana. Hyvän välimatkan päässä oleva siisti ja edullinen asunto olisi etsinnässä, mutta tuntuu siltä, että tässä kolmen kombossa jostain on aina luovuttava, sillä täydellistä asuntoa on hankala saada. Meillä on jotain arpoja vetämässä, mutta koska kukaan ei oikeastaan osaa sanoa mistään yhtään mitään, pitää silmäillä myös hätäisiä väliaikaratkaisuja. Yksi kiva majapaikka lähistöllä on hotelli, jonka vehreään pihaan ihastuin. Saa nähdä muutammeko tänne viikon päästä, ellei mitään muuta ole tarjolla.