Marokkoon

Välillä koululla ollessani olen odottanut iltaa, viikonloppua, lomaa tai mitä tahansa taukoa arjesta. Talven kylmyyden ja homeen keskellä olen odottanut lämpöä, aurinkoa, ystäviä ja seikkailuja. Viimeistään tänään, kun yksi kauhuskenaarioni kävi toteen (löysin homehtuneet housut kaapista), olen onnellinen, että helmikuun loppuun on osunut vähän muunlaistakin ohjelmaa kuin vain kylmää arkea.

Juhlapäivämme kunniaksi minulle on järjestetty yllätysmatka täksi viikonlopuksi Marokkoon, Marrakechiin. Vähän jännittää lähteä ensimäisen kerran Euroopan rajojen ulkopuolelle. Luotan kuitenkin matkasuunnitelmiin ja toivottavasti ensi viikolla minulla on kerrottavana mielenkiintoisia tarinoita.

Aurinkoa ja matkustelua

Karnevaaliloma kului Algarvessa ja Sevillassa. Yritin opetella valmistamaan simpukoita (clams), ehkäpä joku meille eksyvä suomalaisvieras pääsee kokeilemaan kokkailujani.

Appelsiiniunelma

Olen ollut paratiisissa. Olen ollut Algarvessa appelsiinitilalla. Olen kävellyt auringonpaisteessa loputtomalta tuntuvaa appelsiinipuiden muodostamaa polkua pitkin, poiminut isoimmat ja lihavimmat appelsiinit puusta ja puristanut niistä aamiaismehun. Jostakin syystä pidän appelsiineista ihan valtavasti. Niiden oranssi väri on huikean lämmin ja painavat hedelmät pienissä puissa ovat kuin luonnon omasta karkkitehtaasta. Sanat eivät riitä tarpeeksi kuvailemaan sitä maaseudun rauhaa ja appelsiinipuiden eksotiikkaa, joka iskee minuun kuin tuhat volttia. Kokeillaan kuvia.

Ystävänpäivää ja karnevaalia

Hyvää ystävänpäivää! Täälläkään punaisia ruusuja ja sydämiä ei ole päässyt pakoon. Portugalilaiset haluavat juhlia näyttävästi kaikkea mitä vaan voi juhlia, joskin viimeaikaiset talousuudistukset ovat saaneet aikaan sen, että paikalliset ovat alkaneet vitsailemaan siitä, että pian hallitus lakkauttaa ystävänpäivänkin vieton kansalaisten työtehon lisäämiseksi. (Täällä siis on lakkautettu tai siirretty viikonlopulle joitakin kirkollisia ja kunnallisia vapaapäiviä talouskriisin tuoksinassa.)

Kolmepäiväinen karnevaaliloma hellii koululaisia kuitenkin ensi viikolla. Maanantaista keskiviikkoon pääsen siis itsekin lomailemaan ja nenä suunnataan kohti Algarvea ja todennäköisesti Espanjan Sevillaa. Lämpimämpi ilmasto tekee totta tosiaan hyvää, tai ainakin kaipuu kunnolla eristettyyn asuntoon on kova. Neljä päivää vaivannut nielutulehdus tekee olon riittävän tukalaksi, enkä yhtään jää ikävöimään jokailtaista pukeutumisrumbaa, jonka seurauksena olo on kuin Michelin-ukolla.

Täytyy kuitenkin iloita siitä, että tämä talvi on kuulemma ollut poikkeuksellisen vähäsateinen. En tosiaan muista kovinkaan montaa pilvistä tai sateista päivää kokeneeni tämän vuoden puolella. Joka ilta kirkkaalta taivaalta voi ihailla tähtiä ja joka aamu aurinko alkaa paistamaan siniseltä taivaalta. Pyykit on voinut kuivattaa jo viikkoja ulkona. Sinne ne nytkin yön selkään ripustin.

Onko olemassa puhdasveristä portugalilaista?

Suomessa tarinat esi-isistä noudattavat perinteisesti tiettyä kaavaa. Isovanhemmat ovat kokeneet sodan, jotkut ovat tulleet evakkoina Karjalasta, joillakin on ruotsalaiset juuret, toiset taas ovat viljelleet maata samalla paikalla niin kauan kuin kirkonkirjojen tiedoista löytyy. Ei mikään ihme, että suomalaiset ovat melko homogeenista kansaa.

Portugalissa olen päässyt kuulemaan aivan toisenlaisia kertomuksia. Tänään vietin hyppytuntia opettajan kanssa, joka kertoi joutuneensa 16-vuotiaana pakenemaan Mosambikista sisällissotaa Portugaliin. Afrikkalaispakolaisia maailma lienee täynnä, mutta oli silmiä avartavaa havaita, että on olemassa myös valkoihoisia pakolaisia, joiden esi-isät ainakin viidessä polvessa ovat Mosambikia asuttaneet (ja valitettavasti myös hallinneet ja orjuuttaneet).

Kyseisen opettajan kaukaiset esi-isät oli lähetetty Portugalin siirtomaavallan kukoistuksen aikaan satoja vuosia sitten hallitsemaan löydettyjä maa-alueita. Kuningas antoi perheille hallittavaksi mm. asumattomia saaria, jotka nykyään tunnetaan kai paremmin Atlantin turistisaarina. Vuosisatojen kuluessa portugalilaiset, samoin kuin portugalin kieli levisi neljälle mantereelle ja kriisien kärjistyessä moni suuntasi joko vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana Portugaliin. Paluumuutosta puhuminen ei tässä tilanteessa liene oikea sanavalinta, sillä lähteminen maahan, jossa esi-isät eivät ole satoihin vuosiin asuneet, ei liene palaamista, mutta joka tapauksessa Portugali avasi ovensa näille portugalinkielisille muuttajille.

Kun Lissabonin katukuvaa katsoo nykyään, Portugalin historian näkee kirjavana katukuvassa. Se näkyy sekä ihmisissä että rakennetussa ympäristössä. Pohjois-Afrikasta reilu tuhat vuotta sitten tulleet valloittajat jättivät runsaasti arabivaikutteita hallitessaan Iberian niemimaata ja yhä edelleen esim. rakennuksia koristellaan ornamenttikuvioisilla keramiikkalaatoilla.

Välillä täällä tuntuu siltä, että ei ole olemassa sellaista ihmistyyppiä kuin "puhdasverinen portugalilainen". Ystävieni sukujuuret ovat milloin brasiliaan karanneen ja sieltä vaimon löytäneen saksalaisen sotilaan geeneissä tai sitten lähes minne tahansa siirtolaisina lähteneiden maailmanvalloittajien ja seikkailijoiden luona. Erään kaverin isoäiti on Kiinasta, äiti Etelä-Afrikasta. Kaverit puhuvat sukulaisistaan, jotka asuvat Ranskassa, Saksassa tai Brasiliassa aivan kuin suvun hajaantuminen ympäri maailmaa olisi normaaliakin normaalimpaa. Nykyäänkin maasta pois muuttaminen töiden perässä nähdään luonnollisena, eikä maahanmuuttajilta kysytä syytä miksi ovat Portugaliin muuttaneet.

Kuvistunnilla

Minua pyydettiin osallistumaan kuvistunneille. Olen asiasta iloinen, koska vihdoinkin pääsen sellaiselle tunnille, jossa tehdään ja touhataan ja englanniksi keskustelu on luontevaa. Toki pienenä taka-ajatuksena opettajalla on ollut saada minulta sinne apukädet, mutta mielelläni autan kun työ tuntuu mielekkäältä ja oppilaatkin tunnen jo etukäteen.

Jännä piirre paikallisissa kuvistunneissa on se, kuten muillakin tunneilla, että materiaalit oppilaiden on tuotava kouluun itse. Yleensä opettaja pyörittääkin samanaikaisesti ainakin kahta eri työtä, jotta jokaisella oppilaalla olisi edes jotain materiaaleja mukanaan tehtäviä varten.

Tällä hetkellä teemana on kierrätystaide ja työnä paperisuikaleista liimattu kulho, samaan aikaan oppilaiden pitäisi kotona aloittaa piñatan tekeminen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oppilaat tuovat kouluun muovikulhon, sanomalehtiä, liimaa, siveltimiä, ilmapalloja, kreppipaperia ja muita tarpeellisia tarvikkeita, enemmän tai vähemmän täsmällisesti. Kierrätysmateriaali on vielä varmasti helposti kaikkien oppilaiden saatavilla taloudelliseen tilanteeseen katsomatta, mutta mitenkähän täällä sujuvat ne kuvistyöt, joiden materiaalikustannukset ovat kalliimpia.

Olen miettinyt sitä, että tämänkaltainen systeemi tuo varmasti omat haasteensa töiden ja työskentelyn arviointiin, pitääkin seuraavalla kerralla kysellä opettajalta tarkemmin millainen arviointitapa täällä on käytössä.

 

Kulttuuriin sukeltamista

Ylioppilaslehdessä oli artikkeli nuorista portugalilaisista, jotka lähtevät maan rajojen ulkopuolelle töihin. Se oli aika mielenkiintoinen muistutus siitä, että tässä maassa elämän realiteetit ovat yllättävän karuja ottaen huomioon sen, että kyse on kuitenkin länsi-eurooppalaisesta valtiosta. Linkki artikkeliin löytyy täältä.

Jutun luettuani aloin pohtimaan myös sitä, miten tämänkaltaisia asioita tulisi ottaa opetuksessa huomioon. Meillä on kyllä koulussa englannintunnilla vanhempien oppilaiden kanssa puhetta eri kulttuureista, niiden eroista, kielistä ja ulkomaille vaihto-oppilaaksi lähdöstä. Mutta toisaalta puheeksi pitäisi varmaan ottaa sekin, että moni oppilaista lähtenee ulkomaille leivän perässä joskus tulevaisuudessa.

Vieraassa kulttuurissa opettamisessa on se hauska puoli, ettei oikein koskaan tiedä millaista elämää varten oppilaita tulisi valmentaa. Kasvatus ja opetus on kuitenkin niin kulttuurisidonnaista, että ulkopuolisena tulee monesti välitettyä sellaisia arvoja, suuntaviivoja ja tavoitteita oppilaille, että (piilo-)opetussuunnitelmatutkijat olisivat ihmeissään. Monet asiat, jotka suomalaisessa koulujärjestelmässä olisivat tavoiteltavia, eivät täällä ole millään tavalla käyttökelpoisia. Monesti ajatellaan, että opettaminen on vain globaalisti tunnustettujen tosiasioiden sysäämistä oppilaiden pääkoppaan, mutta tosiasissa se on vallalla olevan (tai valtaapitävien) kulttuurin ja arvojen välittämistä uudelle sukupolvelle.

Tähän loppuun laitan pari linkkiä Youtubeen, josta löysin kaksiosaisen englanninkielisen sarjan portugalilaisesta ruokakulttuurista. Jos teillä on aikaa siihen tutustua, katsokaa ihmeessä ja kiinnittäkää huomiota siihen ylpeyteen, jolla ruoasta puhutaan. Ruoan paikallisuus on arvo, joka näkyy portugalilaisessa ruoassa aina Australiaan lähteneitä siirtolaisia myöten.

Tänne suuntaavien matkustajien kannattaakin pitää mielessään se, että jos ei täällä kovasti muita ylpeydenaiheita tällä hetkellä olekaan, ruokaan kannattaa suhtautua kunnioituksella. Vaikka turska ei maku- ja hajuhermoja hivelisi, öljyssä uiva ruoka houkkuttelisi tai kanamunaleivokset kutsuisi, kyseessä on kuitenkin kokonaisen kansan identiteetti, ja sitä ei kannata kovin tiukasti kritisoida.
Ensimmäinen osa. Toinen osa.

Salsa (tarkoittaa sekä tanssia, että persiljaa)

Oi, en ole kertonutkaan teille, että aloitimme salsa-tunnit. Se on ollut tervetullut lisä arkeen. Aikaisemmin mainitsemistani zumba-tunneista ei koskaan tullut mitään. Kerta toisensa jälkeen menin paikan päälle toteamaan, ettei tunteja taaskaan ole, kunnes joku ystävällisesti kertoi, että tunteja ei päästä aloittamaan osallistujapulan vuoksi. Täällä zumba ei ole lyönyt itseään vielä läpi, se on verrattain uusi lisä tuntitarjontaan, joten samanlaista buumia kuin monissa muissa maissa on, ei ole havaittavissa.

Onneksi meille suositeltiin kuitenkin osallistumista saman jalkapalloseuran salsa-alkeistunneille. Olemme nyt muutaman kerran siellä käyneet ja vastaanotto on ollut hyvä. Aivan alussa saimme paljon yksityisopetusta ja se auttoi saamaan ideasta kiinni, nyt yritämme oppia joukon jatkeena. Meitä on jo kovasti kutsuttu salsa-klubille merenrannalle perjantaisin, mutta kynnys mennä on vielä liian korkea.

Olemme todennäköisesti toiseksi nuorimpia salsaajia alkeiskurssilla, joten lanteita vispataan kurssilla kaikenikäisten kanssa. Paria vaihdetaan lennosta, mutta onneksi monilla miehistä on tanssikokemusta jo niin paljon, että heidän vietävinään voi pyörähdellä varmoissa otteissa. Step by step tässäkin asiassa.

Lissabonilaistumisesta

Kolmisen kuukautta minulla on mennyt totutella Lissaboniin kotikaupunkina. Tai pääkaupungin rajojen ulkopuolellahan minä oikeasti asun, mutta koska almadalaisuutta ei varsinaisesti katsota ansioksi, olenkin adoptoimassa itselleni lissabonilaisen identiteettiä.

Alussa valittelin usein kuinka turvattomalta, suurelta ja sokkeloiselta Lissabon tuntuu. Mutta taidan olla vain hitaammin sopeutuvaa tyyppiä muuttamisen suhteen. Olen pikkuhiljaa tehnyt surutyötä sen asian myöntämisen suhteen, että minulle niin rakas Porto ei enää ole kotikaupunkini ja jonkinlainen suhde Lissaboniin on synnytettävä.

Ensimmäinen positiivinen kokemus saapumisesta Lissaboniin taisi olla joulun jälkeen, kun palasimme lentokentältä ja ylitimme taksilla Tejo-joen siltaa pitkin yöllisessä valaistuksessa. Toisen kerran ihastelin Lissabonin kauneutta, kun palasin lentäen Madridista. Kone kieppasi kaupungin eteläpuolelta, kaartoi kirkkaassa auringonpaisteessa koko pääkaupunkiseudun päältä, ylitti merenvihreänä välkehtivän Tejo-joen ja laskeutui lentokentälle kaupungin oransseja tiilikattoja hipoen. Lissabonissa lentokenttä sijaitsee lähes keskustassa, joten koneen laskeutuessa päivänvalolla historiallisen keskustan yli, näkymät ovat hurmaavat.

Tänään käydessäni Lissabonin puolella kahvilla, lauttamatkani osui auringonlaskun hetkeen. Kymmenen minuutin lauttamatkan katselin, miten Atlanttiin laskeva oranssina hehkuva aurinko sai sillan näyttämään silhuetilta sinistä taivasta vasten ja kuinka matalalla liikkuva muutama hassu pilvi näytti melkein törmäävän sanfransiscomaisen sillan korkeimpiin pylväisiin. Tuuli osui joelle sellaisesta kulmasta, että se sai laiturin ja lautan heilumaan niin kovasti, että henkilökunta joutui auttamaan huonokuntoisimmat matkustajat sisään. Laskuvesi oli laskenut vedenpintaa ainakin metrillä ja paljastanut laiturirakennelmien keskellä elävät kymmenet tuhannet pienet simpukat. Kaupunki näytti kovin kauniilta. Täällä asumiseen saattaa vielä jopa tottua.

Kaalinpäitä ja oliivipuita

Ihan oli viikonloppuna telttailufiilis kun kaverin luona Portossa yövyin. Euroopan poikkeuksellinen kylmyys on vihdoin saavuttanut Portugalinkin ja maan pohjoisosissa kärvistellään öisin nollan kylmemmällä puolella, sisämaassa lumen kera. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vanhemmanpuoleisissa taloissa, jotka eivät ole viimeisen päälle varusteltuja, on kylmä. En tiedä kuinka paljon heitti kymmenestä asteesta sisälämpötila, ja kumpaan suuntaan, mutta ei sillä liene väliäkään. Vaatetta piti laittaa päälle ja patjalla unta odotellessa oli hyvä tehdä mielikuvaharjoituksia ihanasta telttaretkestä raikkaassa ja kuulaassa luonnossa.

Auringonpaiste saa täällä kuitenkin luonnon heräämään ja kaiken näyttämään kauniilta. Yöllinen koleus ja jäätävyys unohtuu, kun aurinko kohoaa korkealle taivaalle ja itsensä saa koottua kävelemään auringonpaisteessa katuja pitkin. Mikäli ei tuule ja sada, voi terassilla parhaimpina päivinä juoda kahvit. Portugalin herttaisen rähjäiset kaupungit näyttävät yllättävän kauniilta kirkkaassa auringonvalossa.

Matka Portosta Lissaboniin kestää kolmisen tuntia. Tälläkin kertaa se sujui mukavasti torkahdellen, musiikkia kuunnellen ja maisemia ihaillen. Vaikka päivänvalon tuhlaaminen matkustamiseen joskus turhauttaa, sujuu junamatka kaikesta huolimatta mukavammin kun silmä lepää ohikiitävissä maisemissa.

Täällä näyttää niin kovin erilaiselta kuin Suomessa. Talvellakaan luonto ei kuole kokonaan, vaikka osa puista pudottaa lehtensä. Lehdettömät viiniköynnökset odottavat kevättä, oliivipuut paistattelevat hopeanhohtoisina kuivilla rinteillä, appelsiinipuut kantavat hedelmää ja talojen takapihoilla kasvaa pienissä puutarhoissa kaalinpäitä. Siellä täällä voi nähdä haikaroita, lampaita ja hevosia. Osin romahtaneet kivestä rakennetut ulkorakennukset luovat oman tunnelmansa pelloille ja pihoille ja välillä Rooman vallan ajalta pystyyn jäänyt akveduktin pätkä katkaisee peltomaiseman. Silloin tällöin juna ohittaa suolankeruualtaita, ja jopa riisiviljelyksiä olen täällä nähnyt.

Suosittelen lämpimästi junailemaan päivänvalolla Portoon, mikäli Lissaboniin joku teistä innostuu lähtemään.

Flamenco-terveiset Madridista