Ensimmäiseltä ulkomaan keikalta palasimme takaisin Suomeen puolen vuoden jälkeen, ja tuntui, että lähtö tuli siinä vaiheessa, kun alkoi vasta olla hauskaa ja sosiaaliset kuviot jotenkin rakennettuna. Toisella kerralla olimme kolme kuukautta pidempään, ja loppuvaiheessa alkoi turhauttaa ajatus siitä, että etääntyy liiaksi koto-Suomesta, muttei kuitenkaan jää elämään toisessakaan maassa. Oli joskus melko energiaa vievää ylläpitää ihmissuhteita kahteen paikkaan, koska halusi uusia ystäviä uudesta maasta, muttei halunnut menettää niitä läheisiä, jotka ovat Suomessa kun palaamme.
Nyt kolmannella kerralla, kun olemme lähes vuoden poissa, kaikki tuntuu menevän samaa rataa, joskin kokemuksesta viisaantuneena ei tarvitse päätäkään hakata niin paljoa seinään. Tässä vaiheessa vuotta arki ei enää yllätä, eikä haasta niin kuin saavuttaessa. Elämään Oxfordissa alkaa tottua, ja arkirutiinit kehittyä. Kaverit Suomessakin lienevät tottuneita siihen, että katoamme näköpiiristä aina hetkeksi, mutta mikä ihaninta, yllättävän moni jaksaa pitää yhteyttä. Tuntuu todella tarpeelliselta, ilahduttavalta ja mukavalta huomata tsätti-ikkunan pompsahtavan auki silloin tällöin, vastaanottaa (sähkö)postia tai skype-puheluita. Uskomattomalta tuntuu myös ajatus siitä, että jotkut käyttävät jopa osan lomastaan käydäkseen meitä katsomassa. Olipa yhteydenpito millaista tahansa, olen tosi iloinen siitä. Joten älkää unohtako meitä tänne, vaikka elämä meitä heitteleekin asumaan vähän kauempana välillä.
Tähän loppuun laitan vielä kaihonsekaisen kuvavertailun meidän nykyisestä ja tulevasta kotikadusta. Muistakaa kysyä meidän uusi postiosoite ja laittaa meille postia. Toivottavasti moderni keskustakaksio tarjoaa yksityisyyttä ja mukavuuksia sen verran, että ne kompensoivat tämän talon luonnonläheisen ja rauhallisen sijainnin.
