Pilvettömän taivaan pilvenpiirtäjät

San Franciscon financial districtissä on jotakin veistoksellista. Kun kääntää katseen yläilmoihin, näkee ihan eri maailman, kuin katutasolla, jossa kolmasosa kulkijoista kulkee puku päällä ja toinen osa raahaa omaisuuttaan ostoskärryihin ja jätesäkkeihin pakattuna ja loput ovat turisteja. Alueena se on tavattoman tylsä. Joka toisessa kulmassa on jonkun pankin pääkonttori, ja siinä välissä törröttää Starbucks.

Mutta pilvenpiirtäjien keskelläkin minä kävelen kuin lapsi huvipuistossa. Kaikki on vain niin suurta, uutta ja ihmeellistä pikkuisen suomalaiskaupungin kasvatille.

Meksikolaisia, hipstereitä ja burritoja

Perhanan hipsterit. Olivat tehneet Missionista trendiasuinalueen ja vallanneet sen yhdessä Piilaakson IT-hörhöjen kanssa. Kaikki latinotunnelma oli hävinnyt johonkin hämärille sivukujille ja 16. kadun burritokuppila nökötti orvon näköisenä kaiken maailman chinopöksyjen keskellä. Pöh, sanon minä. Tatuoitujen gangstojen sijaan piti väistellä apua tarjoavia yliystävällisiä nuoria ihmisiä, jotka olivat vakuuttuneita siitä, että kartta kädessä kadunkulmaan pysähtyneet turistit ovat eksyksissä.

Mutta burritot, ah, ne olivat ihania! Meidän Mission burrito -innostus on alkanut Oxfordissa, jossa jostakin syystä on samaa nimeä kantava burritopaikka. Hinta-laatusuhteen vuoksi siellä on kiva käydä syömässä, ja he mainostavat burritoinspiraation tulevan suoraan San Franciscosta. Pitihän täällä sitten mennä kokemaan rakenteeltaan autenttisia ja tyylipuhtaita Mission burritoja. Sinne on ehkä mentävä tulevinakin päivinä.

Oodi San Franciscolle

Reissu alkaa kääntyä ehtoopuolelle, mutta edelleen olen sitä mieltä, että tämä matka kuuluu viime vuosina tehtyjen matkojen joukossa ihan omaan kategoriaansa. Tosin sunnuntaina oli pieni puolimatkan notkahdus, jolloin makasin hotellilla parannellen murskaantuneita jalkojani ja hengailin vain lähikaupoissa ja kaapeliratikassa. Jätin kamerankin kotiin, kun olin kyllästynyt ainaisiin sumukuviin, mutta tietenkin juuri silloin aurinko paistoi niin, että horisontti siirtyi kertaheitolla kilometrikaupalla kauemmas.

Ai miksikö tästä niin kovin tykkään? Täällä on kaikkea ja vähän enemmäkin, mitä osasin kaivata. Suurin syy tykkäämiseen on varmaan se, että yllätyin niin positiivisesti. Niemenkärki, jolla kaupunki sijaitsee, on kooltaan ehkä reilu 10kmx10km. Julkinen liikenne toimii, ja sen avulla voi melko vaivattomasti päästä maailmoista toiseen. Toisella reunalla pilvenpiirtäjät hukkuvat sumuun, toisella Tyyni valtameri lyö tyrskyjä kallioihin. Ja siihen väliin mahtuu loputtomasti ylös-alas hyppivää maastoa, joissa vuorottelevat miljonääriasunnot, chinatown, meksikolaisten asuinalue, downtown, hippikaupunginosa ja jokaisen nyppylän päältä aukeaa ihan omanlaisensa maisemat muihin kaupunginosiin, siltoihin, merelle ja lahdelle. Kunpa kaiken tämän saisi edes jotenkin vangittua kameralle.

Meillä on ollut pitkään mielessä mennä meksikolaisten kaduille syömään Mission burritoja. Olemme vertailleet eri rafloja ja koittaneet etsiä parasta. Samalla olemme kuitenkin törmänneet siihen, että puolesta välistä kaupunginosaa alkaa meksikolaismafian alue, jonne ei aina ole turvallista mennä. Ja ne parhaat paikat olisivat juuri siellä. Harmi kun paikallistuntemusta ei ole sen vertaa, että tietäisi ihan oikeasti, onko riskaabelia mennä auringonpaisteessa maanantaiselle lounaalle näille kulmille. Toiset nettikeskustelut kehottavat välttäämään aluetta aina, toiset sanovat riskin kohoavan vain yöaikaan ja satunnaisen turistin riskin joutua keskelle jengi- ja huumehörhöjä olevan mitätön, kunhan ei jää notkumaan juna-asemille.

Nyt on kuitenkin aamu niin pitkällä, että kaappaan kameran kainaloon ja lähden uhmaamaan pohjelihaksia, mäkiä ja ihan vähän sitä meksikolaismafiaakin burriton kiilto silmissä.

Sumuisten vuorten elukat

Tänään San Francisco on ollut pilvessä. Aamusta lähtien paksu sumu on leijunut kaupungin yllä ja iltaa kohden se on levinnyt savuverhon tavoin pidemmälle sisämaahan. Postikorteissa sumu on aina upeasti kerrostunut samalla kun muu taivas säilyy kirkkaan sinisenä. Omalle kameralleni näyttää kuitenkin tallentuneen vain epämääräisen harmaita ja usvaisia kuvia.

Aamusumu

Sumu syö puolet sillasta, ja puolet kuvasta.

Surautin paikallisbussilla niemen länsireunalle katselemaan Tyyntä valtamerta ja siltaa. Maisemissa ei kuitenkaan riittänyt katseltavaa määräänsä pidemmäksi aikaa, joten lähdin tarkastamaan paikallisen eläintarhan. Jokunen vuosi takaperin siellä karkasi tiikeri häkistään tappaen ja raadellen asiakkaita, ja nytkin osa eläintarhasta suljettiin hätätapauksen vuoksi. Lemuriaitauksen vieressä oli hälytysajoneuvoja, eikä minulle vielä ole selvinnyt millainen tapaturma siellä oli. Karkuteillä olevat lemurit eivät kuitenkaan sellaista aiheuttane?

Taloushuolia

Turistina olo on välistä ihan kivaa, mutta kaikkein kivointa olisi saada paikallisopas kertomaan miten tämä maa oikeasti pyörii. Yhden suurimmista päänvaivoista minulle täällä aiheuttaa raha ja maksaminen.

Otetaan nyt vaikka tämä juomarahakulttuuri. Monessa paikassa on sanottu, että palvelualalla työskentelevät elävät pääosin tipeistä ja tietty summa olisi aina hyvä lyödä käteen, kun (hyvää) palvelua saa. Tästä seuraa kuitenkin sangen kiusallinen tilanne, kun ei enää tiedä kenelle voi puhua ja keneltä voi kysyä neuvoja maksamatta hänelle siitä. Kun ensin maksaa hotellista itsensä kipeäksi on ikävä jäädä hämmentyneeseen olotilaan siitä, pitäisikö sen jälkeen maksaa vielä siivoojalle siitä, että hän siivoaa huoneen tai aulavahdille siitä, että hän kertoo millä bussilla pääsee rannalle. Minulle on pohjattoman kummallisen vaikeaa hahmottaa juomarahakulttuuria ja sen järkeä. Eikö kaikella vain voisi olla joku hinta, josta sitten työntekijätkin saisivat palkkansa? Vai pitäisikö sitä kulkea dollarinippu taskussa ja aina lätkiä dollareita kaikille ihmisille, joiden kanssa on vuorovaikutuksessa? "Hei aulavahti, hymysi ja ovenavauksesi oli tänään kahden dollarin arvoinen." "Hei vastaanoton työntekijä, typerä olettamuksesi siitä, että levitän karttaani matkustaessani bussissa liian leveälle ärsytti minua niin, että annan sinulle vain kolikon." Pian lopetan puhumisen täällä vallan, kun en tiedä kenen palkka on riippuvainen siitä, maksanko minä vai en.

Toinen hämmentävä käytäntö on verottoman ja verollisen hinnan epälooginen vaihtelu tuotteissa. Kun luulen tuotteen maksavan sen, mitä hintalapussa on sanottu, kassalla hinta nouseekin yhtäkkiä, sillä tuotteeseen lisätään vero. Ravintolassa ruokien hintoja on vaikea hahmottaa, kun listassa olevaan hintaan lisätään vielä "vero" ja 15 prosenttia tippiä.

Kertokaa siis minulle, mikä tämän systeemin syvällinen tarkoitusperä on? Vai olenko vain liian nurkkakuntaisesti jämähtänyt suomalaiseen systeemiin, enkä vain tajua miten maailma makaa?

Tenderloin

Tänään oli viimeinen päivä San Franciscossa tutussa ja turvallisessa seurassa. Seuraavat päivät pitääkin kuluttaa pääasiassa itsekseni haahuillen ja luovuttaa puoliso tieteen käyttöön. Olen tehnyt jo joitakin suunnitelmia minne mennä, mutta ehkä tärkeämpää on kuitenkin tietää minne ei kannata mennä.

Tänään hotellin piti tarjota meille opastettu kävelymatka Tenderloinin kaupunginosaan aivan kulman takana. Kyseinen kaupunginosa on sellainen, jota matkaoppaat kehottavat välttämään, mutta isommalla porukalla ja paikallisoppaan johdolla siellä olisi ihan hyvin voinut kävellä. Opas oli kuitenkin sairastunut, joten päätimme käydä kiertämässä muutaman korttelin siellä itseksemme, onhan se maineestaan huolimatta melko uniikkia aluetta niin kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin. Parin kadunpätkän perusteella olo alkoi tuntua kuitenkin niin epämiellyttävältä ja kadun puolta piti vaihtaa niin monta kertaa, että päätimme hipsiä sieltä vikkelästi pois. Vaikka mitään varsinaista uhkaa ei missään vaiheessa ollut, en jäänyt ottamaan selvää olisivatko kanssakaduntallaajat kaivanneet enemmän seuraamme vai omaisuuttamme.

Nyt kun kukkulat, satamat ja Chinatownit on nähty, katse pitää suunnata muualle. Olisiko suunta Golden Gate -sillalle, Alcatrazin vankilasaarelle vai eläintarhaan? Onko kenelläkään vinkkejä?

Meidän oma apina

Meille muutti tänään apina. Etsimme sille vielä sopivaa nimeä, sillä ostokaupungin mukaan nimen antaminen ei ehkä tule tällä kertaa kyseeseen. Tämä luotokappale liittyy Suomeen palattuaan karhun, flamingon ja pässin joukkoon ja on siis käsinukke. Rakastan käsinukkeja, ilmeikkäitä ja persoonallisia.

Ei apinaa sopinut jättää hotelliin tai laukun pohjalle yksikseen, joten otimme sen mukaan kaupunkikierrokselle. Kävimme katsomassa rantalaiturilla pötkötteleviä merileijonia ja ajelimme erilaisilla kulkuneuvoilla ympäri kaupunkia. Kaikenlaista turistimeininkiä siis.

Mutta ei turistikierroksesta sen enempää. Pääasia on, että toisen päivän perusteella kaupunki avautuu koko ajan viehättävämpänä. Täällä on tilaa, valoa, avaruutta, rauhallisuutta, hiljaisuutta ja persoonallisuutta. Luulin ihan oikeasti, että Amerikassa kaikki on suurta, kaupungitkin. Mutta vaikkapa Lontooseen verrattuna tämä on helposti hahmotettava pikkukylänen. Oikeastaan San Francisco on paljon pienempi kaupunki kuin kuvittelin. Ja mikä parasta, San Francisco on kuin Lissabon. Samankaltainen silta, valtameri vieressä, mäkinen maasto, mereneläviä ravintoloissa. Tästä paikasta on helppo pitää.

Äkkihyppy hippikaupunkiin

Takana kahdeksan tunnin yöunet ja 32 tunnin vuorokausi. Siitäkin huolimatta ja ehkä juuri siitä syystä heräsin virkeänä neljältä aamuyöllä ihmettelemään öistä San Franciscoa. Olen ehkä elämäni tähänastisista hotellihuoneista parhaassa. Kuudennentoista kerroksen kulmahuoneessa jonka ikkunoista pääsen sängyssä makoillen seurailemaan kaupungin heräämistä uuteen päivään ja auringon nousua.

Niin, tosiaan, saavuimme siis eilen Kaliforniaan, en tainnut siitä mainitakaan. Kyseessä on miehen työmatka, jolle pääsin lähtemään mukaan. Englannissa asuessa tällaiset mahdollisuudet pitää hyödyntää, sillä lentoyhteyksien kätevyys näkyy matkustusajoissa ja hinnoissa. En tosin etukäteen ollut suuremmin innoissani koko reissusta, sillä käsitykseni Amerikan isoista kaupungeista tiivistyi McDonaldsiin, jengiväkivaltaan ja pinnalliseen elämänmenoon. Odotukset olivat siis niin alhaalla, että niiden ylittymistä ei voi pitää suurena ansiona. Toisekseen, en ole ollut koskaan kovin innoissani "lähtemään matkoille matkoilta". Tällä tarkoitan sitä, että kun elää arkea, jossa jokainen päivä on matkalla oloa, ei useinkaan riitä energiaa lähteä sieltä vielä matkoille. Mutta täällä ollaan.

Ja onneksi täällä ollaan. Ensimmäinen vuorokausi on ollut niin lupaava ja sopivasti silmiä avaava, että en malta päästä kävelemään kaupungin mäkisiä katuja ja katsomaan Tyyntä valtamerta. Kaikki on sujunut tähän asti hyvin. Suora lento oli miellyttävämpi kuin osasin kuvitella. Lento lähti vasta puolilta päivin, joten saimme alle hyvät yöunet. Olimme perillä iltapäivällä, joten valoisaan aikaan kaupungin ollessa hereillä, oli mukava matkustaa hotellille. Hotellihuone oli loistava ja kaupunki jotenkin avaran, raikkaan ja miellyttävän tuntuinen. Hyviä fiboja on vaikea kuvailla tarkemmin, mutta mikä tärkeintä. ensivaikutelma nosti tunnelmaa ja edessä oleva viikko tuntuu kiinnostavammalta kuin vielä koskaan aikaisemmin.

Englanninkielisestä maasta toiseen on mielenkiintoista hypätä, tuntuu kuin kaikki säilyisi samana, mutta kuitenkaan ei sitä ole. Tosin puhumaani englantia ei ymmärretä. En tiedä johtuuko se siitä, että väsyneenä mongerran epäselvää kieltä, vai onko Oxfordin ja San Franciscon englannissa niin suuri ero, että palveluammateissa toimivat ihmiset vain jäävät toljottamaan minua epätoivoisina siitä, etteivät ymmärrä mitään. Automaattisesti yritän puhua selvemmin, jonka seurauksena painotan sanoja vielä vahvemmalla brittiaksentilla. Voivoi sentään. Pienet ovat ihmisen murheet.

Toinen ensimmäisenä päivänä huomioni saanut ilmiö on kadulla olevat kerjäläiset ja kodittomat. Toki niitä Lontoossakin näkee ja Oxfordissa, mutta jokin on erilaista. Harhaisena ja aineissa tai selvästi mielenterveysongelmaisia ihmisiä on joka puolella kantakaupunkia. Nukkumassa, kaivamassa roskiksia tai vain... olemassa. Heidän kanssaan kontaktissa olemista on ilmeisen suotavaa vältellä, mutta sitä kautta ilmiöstä tulee vielä vaikeampi käsitellä ja heidän olemassaolonsa ohittaminen alleviivaa epätasa-arvoisuuden todellisuutta vielä enemmän.

Tätä kirjoittaessa aurinko on noussut. Mies yrittää vielä epätoivoisesti jatkaa uniaan, mutta minusta 6.40 on aivan sopiva aika herätä lomalla aamiaiselle. Vielä pari tuntia sitten kaupungin kaduilta kaikunut huutelu on vaihtunut lakaisukoneiden pärinäksi ja pikkuhiljaa kadut alkavat täyttyä autoista. Millainenhan aamiainen täällä on. Täytynee lähteä ottamaan selvää.

Kulkusia ja tekokukkia

Viime viikonloppuna keskustakuvan valtasivat matonkuteisiin ja tekokukkiin sonnustautuneet ihmiset, jotka olivat kaiken lisäksi täynnä kulkusia. Aina välillä he pysähtyivät kadulle, pistivät tanssiksi ja taistelivat keskenään kepeillä. Ajattelin aluksi, että kyseessä on  korkealentoinen henkitiedetapahtuma tai mielenterveysseuran kevätvirkistyspäivä, mutta kysymällä tähänkin asiaan tuli selvyys. Oxfordissa vietettiin kansanmusiikki- ja kansantanssitapahtumaa.

Ryhmät olivat pukeutuneet todella eri tavoin ja olikin vaikea löytää mitään muuta yhdistävää tekijää ryhmille kuin kulkuset ja tekokukat. Joillakin oli siistit ja yhdenmukaiset vaatteet, toisilla taas kaikenmaailman hapsuista ja kangastilkuista koottuja röllipukuja. Osa vastaantulijoista luotti neonväreihin, kun toiset pysyttelivät klassisemmissa väreissä. Mistä ihmeestä tämä pukeutumistraditio tulee?

Puutarhapaparazzi

Alan ilmeisesti olemaan riittävän vanha kokeakseni kevään merkit mielenkiintoiseksi valokuvauksen kohteeksi. Koikkelehdin sunnuntaikävelyllä ympäriinsä virkeiden värien perässä ja hyvä ettei yksityisyydestään huolestuneet puutarhanhoitajat pahoinpidelleet minua kävelykepeillään, kun hiipparoin Nikonin kanssa heidän pensaissaan.

Blogin ulkoasu muuttuu

Hyvät lukijat, meneillään on blogin visuaalisen ilmeen sekoittaminen, eri vaihtoehtojen tutkailu ja puhtaasti blogin ominaisuuksilla leikkiminen. Olen pahoillani mikäli blogin luettavuus kärsii tai jatkuvasti vaihtuva ulkoasu aiheuttaa hämmennystä. Palautetta uudistuksista ja muutoksista saa antaa.

Ylivertaisia opetusvinkkejä

Englanninkielisessä maassa asumisessa on joitakin ilonpilkahduksia, kuten vaikkapa ison kielialueen mahdollistama kustannustoiminta. Kirjoja, lehtiä ja painotuotteita on saatavilla järjetön määrä aivan loputtoman tuntuisista aihepiireistä. Yksi paratiisia muistuttava paikka on WHSmith, tuttavallisemmin Will Smith, jonka myymälästä löytyy lehtihylly, jonka veroista en ole koskaan nähnyt. En tiedä, onko siellä aihetta, josta ei olisi lehteä, tai kokonaista valikoimaa lehtiä.

Yksi hinta-laatusuhteeltaan toimiva lehti on ollut amatööreille tarkoitettu valokuvauslehti. Se mainostaa käyttävänsä ymmärrettävää kieltä ja kuvina se käyttää lukijoiden ottamia kuvia. Periaatteena sillä on tarjota käytännönläheisiä vinkkejä ei-ammattimaiseen digikuvaamiseen, joten esimerkkeinäkin toimivat kuvat, joita voi saada kohtuuhintaisilla peruskameroilla.

Viime kerralla noutaessani uusinta numeroa silmäilin muitakin hyllyjä ja huomasin joukossa olevan myös opetusalan lehtiä. En malttanut olla poimimatta mukaani Teach Primary -lehteä, jonka markkinoitiin olevan Outstanding advice from the UK´s top education experts (Vapaasti suomennettuna: ylivertaisia neuvoja UK:n parhailta kasvatusasiantuntijoilta). En ole vielä ehtinyt sitä lukea, mutta odotan mielenkiinnolla (ja ehkä vähän skeptisenäkin) mitä se pitää sisällään. Koska blogin lukijoina on kourallinen opettajia ja aiheesta ehkä muutenkin kiinnostuneita, voin myöhemmin raportoida lehden kiinnostavimmista aihepiireistä tänne blogiin.

Jalopeura ja Seppo

Perjantai-iltana kun iskee nälkä, on muutama vaihtoehto mitä tehdä. Joko käy ruokaostoksilla Markulla ja Penalla tai lähtee pubiin syömään halvalla jotakin epäterveellistä. Tänään kokeilimme ensin ruokakauppaa, mutta sysäsimme lohen jääkaappiin ja tylsyyttä tappaaksemme lähdimme kiertelemään lähistön pubeja. Olemme oikeastaan vasta kolmen kuukauden oleskelun jälkeen alkaneet saamaan jotakin kokonaiskuvaa paikallisesta pubikulttuurista.

Uusi löytömme lähiseudulla on Tammi ja Haarniska. Se on kuin vanhan kodin sokkeloinen olohuone, seinät täynnä soutujoukkueen valokuvia ja ristipistotöitä. Se on loistava paikka rauhalliseen keskusteluun, kun taustalla ei huuda musiikki. Pubin ruokatarjontaan emme kuitenkaan luota, joten ohitimme sen tänään ja suuntasimme tiemme Kirjaan ja Etanaan, joka osoittautui aivan liian suosituksi ja meluisaksi. Tuttu ja turvallinen Kotka ja Lapsi, joka myös Lintuna ja Vauvana tunnetaan oli varma valinta, mutta ketjupubina vähän tylsä. Emme kuitenkaan jaksaneet mennä tien toisella puolella olevaan Lampaaseen ja Lippuun, joten päädyimme vakkaripaikkaan syömään burgeria ja nachoja. Siellä oli kerrankin hiljaista, kun vuorossa oli runo- ja harppuilta.


Suosikkipubin löytäminen on taidetta. Keskustassa paikat ovat meluisia tai massiivisia ja usein aika persoonattomia. Monet mielenkiintoisemmat pubit ovat ketjuuntuneet ja tarjoavat ihan saman ruokalistan, joka pidemmän päälle alkaa tökkiä. Jäljelle jäävät uniikit pikkupaikat tarjoavat upporikasta tai rutiköyhää, joten niistä helmen löytäminen vaatii salapoliisityötä.

Tässä vaiheessa on myönnettävä, että unohtelen lahjakkaasti pubien nimiä. Siksi jouduin ylläolevaan tekstiinkin kehittelemään päästäni kahden pubin nimet, kun unohdin alkuperäiset. Voitte siellä arvailla, mitkä keksin itse. Tosin arvaaminen voi olla vaikeaa, kun pubien nimet ovat lähes poikkeuksetta muotoa Se & Tämä. Toisen genren muodostaa Värillinen Eläin -teemaiset nimet, jotka onnistuimme tänään välttämään.

Ai, mutta entä tuo otsikon Jalopeura ja Seppo? Mieheni ajatteli nimetä pubinsa sellaiseksi. Onkohan se myyvä nimi?

Tulevan kodin kulmilla

Piipahtelen aina silloin tällöin tulevan kodin ympäristössä fiilistelemässä. Tällä kertaa kamera sattui olemaan mukana, joten pari kuvaa päätyy tänne blogiinkin.

Ilman jäätiin taas

No niinhän siinä sitten kävi, että remppamies ei tällä työkeikalla meidän asuntoon asti ehtinyt. Jotenkaan se ei yllätä. Ei sillä että miehen työtavoissa olisi kritisoitavaa, vaan lähinnä siinä, ettei meidän vuokraisännillä ole kaikki rusinat askissa mitä tulee käytännön järjestelyihin.

Decoratorin läsnäolo on ollut kuitenkin aika hauskaa aikaa. Hän on sitä ihmistyyppiä, jolta puhetta tulisi virtanaan ja pahin rangaistus on joutua työskentelemään yksin ja hiljaisuudessa koko päivä. Sen vuoksi hän tarttuukin jokaiseen sosiaaliseen tilanteeseen, ja kantapään vilahduskin kulman takana riittää hänelle syyksi aloittaa pitkät rupattelutuokiot lähes mistä tahansa aiheesta, Suomen maanpuolustuksesta tai hänen koulumenestyksestään, duunari-identiteetistään ja kotikylästään.

Tänään hän tarjosi minulle kyydin keskustaan, analysoi isäntäparin posh-englannin tyypilliseksi luumu suussa puhutuksi kieleksi ja naureskeli ylimitoitetuille turvajärjestelyille, joita täällä talossa on. En ole ihan vielä uskaltautunut avaamaan sanaisaa arkkuani omista mielipiteistäni, sillä kiinni oleva kuukauden vuokravakuus pitää kummasti kielenkannat kurissa. Tästäkin huolimatta juttutuokiot ovat olleet molemmille varmaan hyvä päivänpiristys ja uuteen maailmaan tutustumista.

Meille oli "sattumoisin" päätynyt tänne pari korkkaamatonta traktorilippalakkia, jotka lahjoitin eteenpäin meidän remppamiehelle. Hän oli kovin otettu ja lupasi toisen niistä antaa farmari-ystävälleen. Seuraavista traktorikaupoista Englannin itärannikolle voikin provikat ohjata meille tänne, heh.

Pitäisikö raideliikenne yksityistää?

Sillä välin kun VR saa Suomessa kylmää vettä niskaansa siitä, ettei hoida hommaansa, jotkut huutelevat jo rautateiden yksityistämisestä ja sen mukanaan tuomasta auvosta.

Brittein saarilla rataverkkoa pitkin suhaa jos minkälaista yrittäjää. Joillain yhtiöillä on kivemmat junavaunut kuin toisilla. Joidenkin junayhtiöiden lippuihin voi tehdä muutoksia, toisten ei. Paikan voi varata tiettyihin juniin, tietyille matkoille, mutta aina se ei toimi. Jotkut junat perutaan, toiset kiertävät eri kautta kuin alunperin piti. Kukin yhtiö hoitaa hommansa valitsemallaan tyylillä ja valitsemallaan hankaluusasteella, vaikkei kuluttajalle pitäisi periaattessa koitua mitään haittaa siitä, että rautatieverkko on yksityistetty. Junalippu kelpaa kuitenkin vain tietyn firman junissa, joten on parasta katsoa vaihtoyhteyden olevan oikea, ellei halua maksaa tuplahintaa uudesta lipusta.

Vasta noin tuhannen raidekilometrin kokemuksella olen vielä hieman skeptinen tätä paikallista systeemiä kohtaan. Voi olla, että vuoden aikana opin nauttimaan täälläkin raideliikenteestä. Vielä toistaiseksi huutelen kuitenkin sen perään, ettei yksityistäminen tässäkään asiassa ole raiteita ruusunpunaisiksi muuttanut.

Näyttötaulu kertoo istumapaikan vapausasteen - siis silloin kun se toimii. Jos näyttö on merkannut varatun paikan vapaaksi, on turha vikistä käytävällä, että anteeksi, siinä olis mun paikka...

Transitilla rinnakkaistodellisuuteen

Katselin tänään jotain täysin turhaa ohjelmaa Youtubesta, kun remonttimiehenä sesonkikauden ulkopuolella toimiva joulupukki kipusi yläkertaan. Hän oli ajatellut, että jos minulla on tylsää, voisin lähteä hänen kanssaan kaupungin ulkopuolelle remonttitarvikeostoksille. Oli hänellä alunperin vähän virallisempaakin asiaa, sillä meidän piti värilastuista vertailla, millä maalilla seiniä paikkaillaan. Olimme sitä mieltä molemmat, ettei ole mitään järkeä paikkailla vain osia seinien maaleista ja jättää loput seinät likaisiksi, ruoanroiskeisiksi ja kauhtuneiksi, mutta minkäs me sille mahdamme. Minua ei enää tässä vaiheessa kiinnosta (tj taitaa olla 50) ja hän tekee vain mitä käsketään.

Mikäs siinä, pieni kurkistus rinnakkaistodellisuuteen tekee aina hyvää ja läksimme Transitin kyydissä toiselle puolelle kaupunkia paikalliseen K-Rautaan ja puutavaramyymälään. Keskustelimme ruotsalaisesta laatupuutavarasta, teiden routaeristyksestä, suomalaisten asuntojen viemäröinnistä ja eristyksestä. Kuuntelin kaupoissa vitsejä, joista puolet menivät ohi ja puolet pilkkasivat yläluokkaa. Hän suositteli minulle Pelastusarmeijaan liittymistä ja lopulta kävimme ruokaostoksilla Aldissa (paikallinen Lidl) ja ajelimme takaisin kotinurkkiin.

Täytyykin tästä mennä tyhjentelemään keittiötä, jotta valkoparta pääsee aloittelemaan maalausurakkaa jossain vaiheessa.

Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta

Ääk! Kaikki viime aikoina tapaamamme paikalliset ovat repineet ilon irti tavasta, jolla otimme  asuntomme puutteet esille nykyisen vuokranantajamme kohdalla. Asiahan meni niin, että lähettäessäni irtisanoutumisviestiä vuokraemännälle, katsoin tarpeelliseksi hyvin ystävällisesti perustella, miksi lähdemme niin pian. Ajattelin, että kehittävä palaute auttaa tulevia vuokralaisia, kuten myös vuokranantajia. Suomalainen asiakeskeisyys siis kunnia-asiana. Vaikka tarkoitusperäni olivat mitä puhtaimmat, tarkoituksenani oli tehdän maailmasta parempi paikka elää ja omista lähtökohdista katsottuna käyttäydyimme asiallisesti, rakentavasti ja koimme jopa velvollisuudeksemme selitellä aikaista lähtöä, taisimme paikallisella asteikolla sössiä aika taitavasti.

Mielipiteen kertominen taitaa täällä olla taiteen laji, jota en ole täysin vielä oppineet. Vaikka erityisesti skottikaverit kannustavat meitä kieli poskessa suoruuteen englantilaisten kanssa, olemme silti kahden vaiheilla, kuinka  paljon kannattaa poiketa valtavirrasta mitä tulee mielipiteiden ilmaisuun. Alan pikku hiljaa sisäistämään sen, että tyytymättömyys on täällä tosiaankin vain niukasti ilmaistua tyytyväisyyttä. Asiat eivät ole koskaan huonosti, ne voivat olla korkeintaan vähemmän hyvin.

Kun vuokranantaja lupasi tilata meille uuden sängyn, olin tyytyväinen siitä, että maailmasta oli tullut parempi paikka meille ja kaikille tuleville vuokralaisille. Hän tosin totesi, ette kukaan edellisistä asukkaista ollut koskaan sanonut mitään negatiivista asunnosta, edes kysyttäessä.

Facebookissa pyörivissä brittien kommunikointia kuvailevissa sarkastisissa kuvissa on siis ideaa. Vastavirtaankin voi kulkea, kunhan sen tekee tiedostetusti ja tyylillä!

Pieniä arkisia huomioita valokuvina

Tyypillistä pubiruokaa, puolikas kana ja uuniperuna.

Mustien taksien aikakausi on päättynyt.

Tulevan kodin lähellä on paljon pieniä kanavia ja jokia.

Nokikana kävelee tosi hassusti.

Christ Churchin opiskelijaruokala on näyttävä

Vuoden 2008 jälkeen painetuista kolikoista voi tehdä vaakuna-palapelin.