Huomenna palaan oman apulaisopettajuuteni pariin normaaliin kouluuni. Viikosta ei onneksi pääse maanantaisen sijaistukseni vuoksi tulemaan normaalia pidempää, sillä torstaina on jälleen arkivapaa. Käytän jälleen-sanaa siitä syystä, että viisipäiväisiä kouluviikkoja ei kovin usein viime aikoina ole päässyt kokemaan.
Ihan tätä blogikirjoitusta varten innostuin googlailemaan, mitä varten tällä kertaa lomaillaan. Torstai näyttää pikaisen Wikipedian lueskelun perusteella olevan pyhitetty vuosina 1580-1640 vaikuttaneen Iberian unionin päättymisen muistolle. Aika villiä saada lomapäivä sen kunniaksi. Tuntuukohan suomalaisista koululaisista 370 vuoden päästä samalta, mikäli 6.12. on silloin vielä Suomessa vapaapäivä? Vai onko silloin EU:n hajoamisen muistopäivä?
Olen kai sen verran nuori, etten enää muista aikoja jolloin valtaosa (kristillisistä ja maallisista) juhlapäivistä saattoi osua Suomessakin arkipäiville. Portugalissakin saatetaan elää viimeisiä hetkiä sen suhteen, sillä säästökuurin vuoksi osa juhlapäivistä halutaan siirtää viikonloppuihin. Portugalissa on katolisten juhlapäivien lisäksi paljon kuntakohtaisia vapaapäiviä. Kirkko yksin ei halua luopua juhlapäivistään, ja muistelenkin lukeneeni taannoin lehdestä "sopimusneuvotteluista", joissa katolinen kirkko lupasi siirtää muutaman juhlapyhistään viikonlopuille, mikäli kunnat tekevät niin myös.
Otin oikeudekseni kääntää ja esitellä muutamia suomalaisesta perspektiivistä tarkaltuna hieman vieraampia juhlapäiviä teille lukijoille. Koska kielellinen, teologinen ja kulttuurinen tietämykseni on monin paikoin hatara, vastuu tulkinnoistani jää yksinomaan lukijalle.
47 päivää ennen pääsiäistä koululaiset pääsevät viettämään kolmeksi päiväksi karnevaalia, paikallista laskiaista. Kun tämä yhdistetään viikonloppuun, helmikuun loppuun osuu mukavasti pieni "hiihtoloma". Pääsiäinen näyttää olevan yli kahden viikon mittainen tauko koulusta ja muutaman viikon perästä, 25.4., on diktatuurista vapautumisen muistojuhla. Pyhän ruumiin juhlapäivää Jeesuksen muistoksi vietetään 60 päivän päästä pääsiäisestä. Suurimpien kaupunkien suojelupyhimysten juhlat osuvat keskikesän tiettyville, kuten Portugali-päiväkin. Loppuvuoteen ajoittuu mm. Marian taivaaseenastumisen päivä, Portugalin kansallispäivä ja Marian neitseellisen sikiämisen päivä.
Iberian unionin päättymisen muistelemisella onkin hyvä jatkaa tätä iltaa.
maanantai 28. marraskuuta 2011
Sisäisen alkuopettajan etsimistä
5-vuotiaiden luku-ja kirjoitustaidottomien portugalilaislasten englanninopetus ei ole pedagogisella ykkösosaamisalueellani, mutta selvisin tänään hengissä! Hieman vanhempien lasten kanssa olin huomattavasti luottavaisemmin mielin ja suomalaisuuteni liitettiin tänään ihan uusia auktoriteetin osa-alueita. Lapset nimittäin janosivat vahvistusta sille, että näyttämäni upeat studiokuvat joulupukista Lapissa olivat nyt sen "oikean" joulupukin kuvia. Taisivat raukkaparat olleet menettäneet osan joulupukkiuskostaan julmassa maailmassa, enkä oikein tiennyt teenkö karhunpalveluksen jos toisin väitän.
Pääsin myös nauttimaan paikallisesta kouluruuasta käpertyneenä mini-ihmisten ruokapöydän ääreen. Olo oli kuin suurennusjuomaa juoneella Liisalla Ihmemaassa litkiessäni kanaliemessä uivia minuuttimakaroneja ja popsiessani spaghettia jauhelihamurekkeen kanssa. Kouluruoka taitaa olla kaikkialla samanlaista.
Päiväni piti sisällään kolme 60 minuutin oppituntia ja siinä välissä oli 90 minuutin ruokatunti. Nykyään päivän katkaiseviin ruokatunteihin alkaa jo sopeutua, pitää vain ohjelmoida oma päivä syömisien mukaan. Tuntienkaan tauot työpäivän aikana eivät tunnu yhtä epäreiluilta kuin ne tuntuisivat suomalaisessa koulussa. Suomessa yksi 45 minuutin hyppytunti tuntuu kasvattavan työaikaa lohduttoman paljon, täällä se luokiteltaisiin aivan liian lyhyeksi ajaksi tehdä mitään järkevää.
Pääsin myös nauttimaan paikallisesta kouluruuasta käpertyneenä mini-ihmisten ruokapöydän ääreen. Olo oli kuin suurennusjuomaa juoneella Liisalla Ihmemaassa litkiessäni kanaliemessä uivia minuuttimakaroneja ja popsiessani spaghettia jauhelihamurekkeen kanssa. Kouluruoka taitaa olla kaikkialla samanlaista.
Päiväni piti sisällään kolme 60 minuutin oppituntia ja siinä välissä oli 90 minuutin ruokatunti. Nykyään päivän katkaiseviin ruokatunteihin alkaa jo sopeutua, pitää vain ohjelmoida oma päivä syömisien mukaan. Tuntienkaan tauot työpäivän aikana eivät tunnu yhtä epäreiluilta kuin ne tuntuisivat suomalaisessa koulussa. Suomessa yksi 45 minuutin hyppytunti tuntuu kasvattavan työaikaa lohduttoman paljon, täällä se luokiteltaisiin aivan liian lyhyeksi ajaksi tehdä mitään järkevää.
Fadoa
Portugalin kaihoisa fado-kansanmusiikki valittiin eilen mukaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Sen kunniaksi kämppis päätti popittaa koko päivän huoneestaan fadoa, joka kaikessa kauneudessaan ei ole ehkä suosikkitaustamusiikkiani, vaikka persoonallista ja viehättävää omalla tavallaan onkin.
Toki näin merkittävä asia nousi myös uutisotsikoihin ja tässä aivan erityinen linkki RTP-televisiokanavan uutisvideoon teidänkin katseltavaksenne. (Sieltä voi tarkkasilmäisimmät bongata tuttuja.)
Itse en ole vielä päätynyt kuuntelemaan fadoa ravintolaan. Ehkä se voisi olla enemmän sellainen ystävien kanssa ja isommalla porukalla koettava asia. Tosin pientä esimakua saimme viime viikonloppuna viettäessämme kaupunkilomaa Lissabonissa. Kävelimme iltasella Bairro Alton kapeilla mukulakivikaduilla ja katulampun valossa kotiovensa portaalla istui vanha nainen perinteisessä esiliinassaan ja hän lauloi kaihoisan surumielistä laulua lähes tyhjällä kadulla.
Toki näin merkittävä asia nousi myös uutisotsikoihin ja tässä aivan erityinen linkki RTP-televisiokanavan uutisvideoon teidänkin katseltavaksenne. (Sieltä voi tarkkasilmäisimmät bongata tuttuja.)
Itse en ole vielä päätynyt kuuntelemaan fadoa ravintolaan. Ehkä se voisi olla enemmän sellainen ystävien kanssa ja isommalla porukalla koettava asia. Tosin pientä esimakua saimme viime viikonloppuna viettäessämme kaupunkilomaa Lissabonissa. Kävelimme iltasella Bairro Alton kapeilla mukulakivikaduilla ja katulampun valossa kotiovensa portaalla istui vanha nainen perinteisessä esiliinassaan ja hän lauloi kaihoisan surumielistä laulua lähes tyhjällä kadulla.
lauantai 26. marraskuuta 2011
Aikakäsityksien viidakossa
Minusta tuntuu usein, että olen ulkona kuin lumiukko paikallisen koulun arjessa. Päällisin puolin näyttää siltä, että kaikki sujuu samalla tavalla kuin Suomessa. Tunnit alkavat kellonsoitolla, opettajat kahvittelevat opettajanhuoneessa ja oppitunti kestää 45 tai 90 minuuttia. Oppilaat menevät välitunnille ja näin arki sujuu päivästä toiseen. Jostakin syystä en kuitenkaan saa kunnon otetta koulutyöstä. Tuntuu kuin haahuilisin koulun käytävillä ja oppitunneilla ymmärtämättä oikeastaan mitä minulta odotetaan ja mitä minun pitäisi tehdä.
Puitteet ovat täällä kunnossa. Opettajat ovat ystävällisiä ja oppilaat ihania. Päällimmäisenä ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että en välillä käsitä miten täällä asioita organisoidaan ja milloin asioista sovitaan. Jään aina odottamaan aikatauluja ja jonkinlaista vaiheittaista ohjeistusta. Haluaisin tietää mitä tapahtuu ja koska, kirjoittaa kaiken muistiin kalenteriin ja opettaa tiettynä hetkenä ennalta sovitut asiat oppilaille. En kuitenkaan juuri koskaan tee mitään merkintöjä, sillä en kerta kaikkiaan saa selvää mitä minulta odotetaan tai mistä kaikesta ohimennen sovitaan.
Millaista arki sitten on?
Saapuessani viitisen viikkoa sitten koululle, minua pyydettiin valmistelemaan itsestäni koululle seinäposteri, jossa esittelisin itseni koulun oppilaille ja henkilökunnalle. Ohjaavien opettajien toiveena oli että vaihtaisin seinätaulun teemaa parin viikon välein ja esittelisin monipuolisesti Suomea ja sen kulttuuria. Minä tietenkin valmistin esityksen kahdessa viikossa, mietin jo etukäteen tuleviakin teemoja ja kirjoittelin Wordilla tekstejä. Asiaan ei kuitenkaan ole sen jälkeen kertaakaan palattu, enkä saanut oikein mitään vastausta, kun asiasta tiedustelin.
Tänään minun piti käsitykseni ja lukujärjestykseni mukaan päästä töistä klo 16.45. Ohjaava opettajani kuitenkin oli ajatellut, että jään vielä tunniksi auttamaan häntä eräässä projektissa. (Projekti-sanaa olen oppinut pelkäämään, sillä se tarkoittaa aina jotakin käsittämättömän epämääräistä tapahtumien ketjua.)
Menin siis oppitunnille, jossa luokka jaettiin kahtia. Toinen puolikas oli minun puolikkaani, vaikka yhdessä oli tarkoitus kulkea. (Tämä oli ensimmäinen epäselväksi jääneistä ohjeista.)
Seuraavaksi opettaja jakoi oppilaille muovihanskoja ja muovipusseja. Yritin kysellä mitä tapahtuu, ja vastaukseksi sain, että oppilaat keräävät muovia. (Minulta puuttui edelleenkin tiedot siitä, missä, mistä ja miksi oppilaat keräävät muovia, ja mitä minun oletetaan tekevän.)
Sitten siirryimme ulos ja oppilaat lähtivät kukin eri suuntaan. He alkoivat haalia koulun pihan roskiksista kierrätysmuovia keräyspusseihinsa. Alussa jaetut kaksi "ryhmää" eivät missään vaiheessa olleet ryhmiä. Seurasin kolmea oppilasta, kunnes huomasin kadottaneeni kaikki muut. Lopulta löysin heidät varastorakennukselta, johon oli kerätty valtava kasa keräysmuovia. Oppilaat tuntuivat menevän ja tulevan kukin omaan tahtiinsa samalla, kun minä seisoin tumput suorina pihamaalla ja pohdin itsekseni, että miten ihmeessä tässä taas kävi näin.
Oppitunneilla yleensäkin olen hyvin järjestelmällinen ja tunnollinen. Kun opettaja puhuu ja opettaa, yritän olla häiritsemättä häntä. Kuuntelen vuoroani odottaen luokan takaosassa ja tarkkailen milloin hän viestisi minulle, että nyt on sopiva hetki osallistua oppituntiin. Tämän seurauksena valtaosa oppitunneista menee minulta ohi suun, koska en koskaan tulkitse sopivan ajan tulleen.
Tällä viikolla olen ensimmäisen kerran havahtunut siihen tosiasiaan, että tähän sekasotkuun ei ole tulossa muutosta. Joko minun on vaihdettava toimintamallejani tai sitten minun on rautalangasta väännettävä latinoille suomalaisen järjestelmällisyyden logiikka. Meidän toimintatapamme eivät kertakaikkiaan vain kohtaa.
Onneksi Internet on täynnä kulttuurieroja selittäviä teorioita ja tekstejä. Helpottaa kummasti mieltä lukea teorioita siitä, että toimintamalleissa on kuin onkin eroavaisuuksia. Tänään olen erityisesti lueskellut aikakäsityksien eroista ja niiden vaikutuksista arkipäivän elämään. Tähän taulukkoon tiivistyy mielestäni hyvin oleellisesti monokronisten ja polykronisten ihmisten ero. Ei liene epäselvää kumpaan luokkaan itseni sijoitan.
Suomeksi samansuuntaisista asioista mainitaan tässä blogissa.
Loppuun on vielä laitettava linkki Youtubessa olevaan aikaa käsittelevään videoon, joka on minusta sekä mielenkiintoinen, että lohdullinen.
Puitteet ovat täällä kunnossa. Opettajat ovat ystävällisiä ja oppilaat ihania. Päällimmäisenä ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että en välillä käsitä miten täällä asioita organisoidaan ja milloin asioista sovitaan. Jään aina odottamaan aikatauluja ja jonkinlaista vaiheittaista ohjeistusta. Haluaisin tietää mitä tapahtuu ja koska, kirjoittaa kaiken muistiin kalenteriin ja opettaa tiettynä hetkenä ennalta sovitut asiat oppilaille. En kuitenkaan juuri koskaan tee mitään merkintöjä, sillä en kerta kaikkiaan saa selvää mitä minulta odotetaan tai mistä kaikesta ohimennen sovitaan.
Millaista arki sitten on?
Saapuessani viitisen viikkoa sitten koululle, minua pyydettiin valmistelemaan itsestäni koululle seinäposteri, jossa esittelisin itseni koulun oppilaille ja henkilökunnalle. Ohjaavien opettajien toiveena oli että vaihtaisin seinätaulun teemaa parin viikon välein ja esittelisin monipuolisesti Suomea ja sen kulttuuria. Minä tietenkin valmistin esityksen kahdessa viikossa, mietin jo etukäteen tuleviakin teemoja ja kirjoittelin Wordilla tekstejä. Asiaan ei kuitenkaan ole sen jälkeen kertaakaan palattu, enkä saanut oikein mitään vastausta, kun asiasta tiedustelin.
Tänään minun piti käsitykseni ja lukujärjestykseni mukaan päästä töistä klo 16.45. Ohjaava opettajani kuitenkin oli ajatellut, että jään vielä tunniksi auttamaan häntä eräässä projektissa. (Projekti-sanaa olen oppinut pelkäämään, sillä se tarkoittaa aina jotakin käsittämättömän epämääräistä tapahtumien ketjua.)
Menin siis oppitunnille, jossa luokka jaettiin kahtia. Toinen puolikas oli minun puolikkaani, vaikka yhdessä oli tarkoitus kulkea. (Tämä oli ensimmäinen epäselväksi jääneistä ohjeista.)
Seuraavaksi opettaja jakoi oppilaille muovihanskoja ja muovipusseja. Yritin kysellä mitä tapahtuu, ja vastaukseksi sain, että oppilaat keräävät muovia. (Minulta puuttui edelleenkin tiedot siitä, missä, mistä ja miksi oppilaat keräävät muovia, ja mitä minun oletetaan tekevän.)
Sitten siirryimme ulos ja oppilaat lähtivät kukin eri suuntaan. He alkoivat haalia koulun pihan roskiksista kierrätysmuovia keräyspusseihinsa. Alussa jaetut kaksi "ryhmää" eivät missään vaiheessa olleet ryhmiä. Seurasin kolmea oppilasta, kunnes huomasin kadottaneeni kaikki muut. Lopulta löysin heidät varastorakennukselta, johon oli kerätty valtava kasa keräysmuovia. Oppilaat tuntuivat menevän ja tulevan kukin omaan tahtiinsa samalla, kun minä seisoin tumput suorina pihamaalla ja pohdin itsekseni, että miten ihmeessä tässä taas kävi näin.
Oppitunneilla yleensäkin olen hyvin järjestelmällinen ja tunnollinen. Kun opettaja puhuu ja opettaa, yritän olla häiritsemättä häntä. Kuuntelen vuoroani odottaen luokan takaosassa ja tarkkailen milloin hän viestisi minulle, että nyt on sopiva hetki osallistua oppituntiin. Tämän seurauksena valtaosa oppitunneista menee minulta ohi suun, koska en koskaan tulkitse sopivan ajan tulleen.
Tällä viikolla olen ensimmäisen kerran havahtunut siihen tosiasiaan, että tähän sekasotkuun ei ole tulossa muutosta. Joko minun on vaihdettava toimintamallejani tai sitten minun on rautalangasta väännettävä latinoille suomalaisen järjestelmällisyyden logiikka. Meidän toimintatapamme eivät kertakaikkiaan vain kohtaa.
Onneksi Internet on täynnä kulttuurieroja selittäviä teorioita ja tekstejä. Helpottaa kummasti mieltä lukea teorioita siitä, että toimintamalleissa on kuin onkin eroavaisuuksia. Tänään olen erityisesti lueskellut aikakäsityksien eroista ja niiden vaikutuksista arkipäivän elämään. Tähän taulukkoon tiivistyy mielestäni hyvin oleellisesti monokronisten ja polykronisten ihmisten ero. Ei liene epäselvää kumpaan luokkaan itseni sijoitan.
 | ||||
| Lähde: http://www.csub.edu/TLC/options/resources/handouts/fac_dev/culturalbarries.html |
Loppuun on vielä laitettava linkki Youtubessa olevaan aikaa käsittelevään videoon, joka on minusta sekä mielenkiintoinen, että lohdullinen.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Rintafileisiin kyllästyminen?
Kämppiksemme kävi viikonloppuna äitinsä luona. Kuten niin monet opiskelijat ympäri maailman, hänkin onnistui kotoa lähtiessään haalimaan mukaansa ison kassillisen vanhempien sponsoroimaa ruokaa. Saapuessaan tänne, hän toi mukanaan kanan. Ei elävää, mutta paloitellun. Kaikenlaisia herkkupaloja sieltä pussista löytyikin. Tämä on kuitenkin kaikkien aikojen ykkössuosikkini:
maanantai 21. marraskuuta 2011
Greve geral - yleislakko
Tässä muutamia poimintoja viimeaikaisista närää herättäneistä muutoksista:
- Työajan pidentäminen päivittäin puolella tunnilla (viikkotyöajan kasvattaminen 40:stä 42,5:ään tuntiin)
- Joulubonuksen, eli kuukauden palkkaa vastaavan summan vähentäminen palkasta ja eläkkeestä seuraavan kahden vuoden ajan.
- Muut leikkaukset ja säästöt palkoissa
- Huomattavat korotukset sekä tuloveroon että arvonlisäveroon
- Leikkaukset työttömyysturvasta, sosiaaliturvasta sekä lapsilisistä
- Pyhäpäivien karsiminen ja/tai siirtäminen viikonloppuun
- Palveluiden yksityistäminen, sekä leikkaukset terveydenhuollossa ja koulutuksessa
Valtion säästötoimet ovat täällä tosiaan melko rajut, eikä monikaan näe niillä taloutta elvyttäviä vaikutuksia. Rahattomana on vaikea käyttää rahaa. Näihin syväluotaaviin talousanalyyseihin on ehkä syytä lopettaa omalta osaltani tämä blogikirjoitus. Jään seuraamaan miten oma työpäiväni muotoutuu torstain lakon myötä.
Suomalainen vai Suomi-alien?
Tänään kävin tutustumassa pieneen 70 oppilaan yksityiskouluun Lissabonin keskustassa. Koulussa opetetaan neljää ensimmäistä luokkaa, eli 6-9-vuotiaita lapsia. Portugalissa englannin kielen opiskelu alkaa jo ensimmäiseltä luokalta, joten tästä syystä näinkin pienet lapset pystyvät jo vastaanottamaan enlanninkielisiä vieraita.
Kouluvierailu juontaa juurensa parin viikon takaisesta illallisesta, jolloin tapasin kyseisen koulun johtajan ja hän pyysi minut vierailulle heidän kouluunsa. Ilmeisesti suomalaisen opettajan "brändi" on niin vahva, että vierailukutsuja saa lähes pyytämättä joka paikkaan. Moni opettaja kysyy minulta, mikä on suomalaisen koulutusmenestyksen salaisuus, enkä oikeastaan osaa kovin tyhjentävästi vastata. Laadukas opettaja-aines, opettajien korkea koulutus, oppilasaineksen homogeenisyys... Mitä niitä kaikkea nyt onkaan väitetty osatekijöiksi. Tuntuu kuitenkin välillä tosi absurdilta edustaa täällä Suomea ja koulujärjestelmää.
Olen usein kritisoinut sitä, että ulkomailla rankinta on ehkä ainainen ulkopuolisuuden tunne ja ajatus siitä, että on erilainen ja kummallinen muukalainen, joka toimii oudosti ja puhuu hassuja. Tämä sama ilmiö on havaittavissa paikallisten oppilaiden kanssa, mutta koulussa "ulkopuolisuus" kääntyy usein voitoksi. Oppilailla loksahtaa suu jo valmiiksi auki kun he näkevät minut, ja järjestyshäiriöt loppuvat viimeistään siihen, kun kuulevat minun olevan Suomesta. "Eikö siihen kylmyyteen kuole?" kuului taas tänään oppilaiden suusta aidon ihmetyksen saattelemana.
Ensivaikutelma on helppo tehdä valokuvien avulla ja puhumalla oppilaille englantia. Vieraan kielen käyttäminen taittaa pahimmilta ja parhaimmilta kielinikkareilta terän pois, joten senkin vuoksi oppilaiden kanssa on helppo toimia. Näytän heille monesti kuvia arkipäivän elämästä, ja välillä oppilaat pääsevät jopa yllättämään minut kysymyksillään. "Mikä tuolla keskellä järveä on?" yksi oppilas kysyi nähdessään saaren. On mukava laajentaa näiden Atlantin rantojen lasten maailmankuvaa.
(Tässä vaiheessa haluan lähettää kiitokset kaikille ystäville ja tuttaville, joiden pihoilta, mökeiltä ja luonnonkauniilta paikoilta olen kuvia viime vuosina ottanut. Terveiset lähtevät mm. Vinkin metsäpiknikillä olleille, Suomussalmen järvimaisemiin, kummipojan synttäritalviriehassa ja mäenlaskussa mukana olleille, minulle tuttuun itähelsinkiläiseen kouluun ja lukuisille muillekin, jotka kuviin tavalla tai toisella liittyvät. Saatte jakaa tämän edustustaakan kanssani.)
Vierailu sujui koulussa ilmeisen hyvin, sillä tehdessäni lähtöä koulun johtaja yllätti minut pyytämällä sijaistamaan jouluun asti koulun englannin opettajaa. Ehdotus tuntui mielenkiintoiselta ja imartelevalta, mutta epäröin hetken. Miten ihmeessä voisin opettaa mitään tenaville, jotka osaavat jotakuinkin luetella numerot ja esitellä itsensä englanniksi. Meillä ei ole mitään yhteistä kieltä. No, jouluhan tulee pian, joten ei tässä kovin montaa tuntia ehdi sitä ennen pitääkään. Kaikkia hyviä opetusvinkkejä, leikkejä, pelejä ja nettisivuja otetaan englannin alkuopetukseen vastaan!
Kouluvierailu juontaa juurensa parin viikon takaisesta illallisesta, jolloin tapasin kyseisen koulun johtajan ja hän pyysi minut vierailulle heidän kouluunsa. Ilmeisesti suomalaisen opettajan "brändi" on niin vahva, että vierailukutsuja saa lähes pyytämättä joka paikkaan. Moni opettaja kysyy minulta, mikä on suomalaisen koulutusmenestyksen salaisuus, enkä oikeastaan osaa kovin tyhjentävästi vastata. Laadukas opettaja-aines, opettajien korkea koulutus, oppilasaineksen homogeenisyys... Mitä niitä kaikkea nyt onkaan väitetty osatekijöiksi. Tuntuu kuitenkin välillä tosi absurdilta edustaa täällä Suomea ja koulujärjestelmää.
Olen usein kritisoinut sitä, että ulkomailla rankinta on ehkä ainainen ulkopuolisuuden tunne ja ajatus siitä, että on erilainen ja kummallinen muukalainen, joka toimii oudosti ja puhuu hassuja. Tämä sama ilmiö on havaittavissa paikallisten oppilaiden kanssa, mutta koulussa "ulkopuolisuus" kääntyy usein voitoksi. Oppilailla loksahtaa suu jo valmiiksi auki kun he näkevät minut, ja järjestyshäiriöt loppuvat viimeistään siihen, kun kuulevat minun olevan Suomesta. "Eikö siihen kylmyyteen kuole?" kuului taas tänään oppilaiden suusta aidon ihmetyksen saattelemana.
Ensivaikutelma on helppo tehdä valokuvien avulla ja puhumalla oppilaille englantia. Vieraan kielen käyttäminen taittaa pahimmilta ja parhaimmilta kielinikkareilta terän pois, joten senkin vuoksi oppilaiden kanssa on helppo toimia. Näytän heille monesti kuvia arkipäivän elämästä, ja välillä oppilaat pääsevät jopa yllättämään minut kysymyksillään. "Mikä tuolla keskellä järveä on?" yksi oppilas kysyi nähdessään saaren. On mukava laajentaa näiden Atlantin rantojen lasten maailmankuvaa.
(Tässä vaiheessa haluan lähettää kiitokset kaikille ystäville ja tuttaville, joiden pihoilta, mökeiltä ja luonnonkauniilta paikoilta olen kuvia viime vuosina ottanut. Terveiset lähtevät mm. Vinkin metsäpiknikillä olleille, Suomussalmen järvimaisemiin, kummipojan synttäritalviriehassa ja mäenlaskussa mukana olleille, minulle tuttuun itähelsinkiläiseen kouluun ja lukuisille muillekin, jotka kuviin tavalla tai toisella liittyvät. Saatte jakaa tämän edustustaakan kanssani.)
Vierailu sujui koulussa ilmeisen hyvin, sillä tehdessäni lähtöä koulun johtaja yllätti minut pyytämällä sijaistamaan jouluun asti koulun englannin opettajaa. Ehdotus tuntui mielenkiintoiselta ja imartelevalta, mutta epäröin hetken. Miten ihmeessä voisin opettaa mitään tenaville, jotka osaavat jotakuinkin luetella numerot ja esitellä itsensä englanniksi. Meillä ei ole mitään yhteistä kieltä. No, jouluhan tulee pian, joten ei tässä kovin montaa tuntia ehdi sitä ennen pitääkään. Kaikkia hyviä opetusvinkkejä, leikkejä, pelejä ja nettisivuja otetaan englannin alkuopetukseen vastaan!
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Viralliset paperit
Tien toisella puolella on videovuokraamo. Olemme monena iltana haaveilleet elokuvan vuokrauksesta ja eräänä päivänä päätimme sieltä jonkun rainan hakea, tosin se ei osoittautunut kovin helpoksi tehtäväksi.
Koska meiltä puuttuu paikallinen henkilöllisyystodistus, eli eräänlainen verokortti, eikä meillä ollut antaa edes meidän nimellemme osoitettua sähkölaskua, olisi meidän tarvinnut näyttää jokin muu todistus siitä, että asumme väittämässämme osoitteessa.
No, ensimmäisenähän sitä tulee mieleen kaivaa vuokrasopimus esiin. Tosin sitä ei ole. Eikä ole oikeastaan mitään muutakaan kirjallista sopimusta vuokranantajan kanssa, jonka voisi näyttää vuokrausfirman pitäjälle.
Tai hei, nyt kun oikein mietin, on sentään yksi paperi, joka on kirjoitettu ensimmäisenä päivänämme täällä. Mitä luulette, irtoisiko tällä klubijäsenyys?
Koska meiltä puuttuu paikallinen henkilöllisyystodistus, eli eräänlainen verokortti, eikä meillä ollut antaa edes meidän nimellemme osoitettua sähkölaskua, olisi meidän tarvinnut näyttää jokin muu todistus siitä, että asumme väittämässämme osoitteessa.
No, ensimmäisenähän sitä tulee mieleen kaivaa vuokrasopimus esiin. Tosin sitä ei ole. Eikä ole oikeastaan mitään muutakaan kirjallista sopimusta vuokranantajan kanssa, jonka voisi näyttää vuokrausfirman pitäjälle.
Tai hei, nyt kun oikein mietin, on sentään yksi paperi, joka on kirjoitettu ensimmäisenä päivänämme täällä. Mitä luulette, irtoisiko tällä klubijäsenyys?
perjantai 18. marraskuuta 2011
Hampaankolossa mehiläisvahaa
Tänään olen pääasiassa maannut sängyssä, kaivellut mehiläisvahaa hampaideni koloista ja surffannut internetissä. Olo on aivan hirveä, korvia karhii, poskionteloita turvottaa, kurkku on käheänä ja yleistila on kerrassaan kurja. Meillä on palanen hunajakennoa kaapissa, joten olen sieltä lohkaissut palasia ja syönyt siinä toivossa, että se tarjoaisi ihmeparantumisen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen siis maistanut ihan oikeaa kennohunajaa ja se maistuu hyvältä, mikäli purupinnalle jumittavia vahanpalasia ei lasketa mukaan.
Tämä päivä ei muutenkaan ole näyttänyt parhaita puoliaan. Ystävämme oli meillä viime yön, ja aamulla huomasimme, että hänen autonsa oli kadonnut kadun varrelta. Läheisestä myymälästä saimme selville, että pysäköinninvalvojat olivat vieneet sen pois. Etsimme tunnin paikkaa, johon se oli siirretty. Kävimme poliisiasemalla ja kyselimme ohikulkijoilta apua, kunnes löysimme sivukujalta yksityisen pysäköintivalvontafirman, jonka pihassa auto nökötti rengaslukolla varustettuna.
Valvontafirman mukaan kyseiselle paikalle ei olisi saanut pysäköidä, joten maksettavaksi tuli 30 euron sakko ja auton siirtokustannuksista firma veloitti vielä lisäksi 92 euroa. Harmitti kaverin puolesta, hän tuli vain kylään meille.
Tämä päivä ei muutenkaan ole näyttänyt parhaita puoliaan. Ystävämme oli meillä viime yön, ja aamulla huomasimme, että hänen autonsa oli kadonnut kadun varrelta. Läheisestä myymälästä saimme selville, että pysäköinninvalvojat olivat vieneet sen pois. Etsimme tunnin paikkaa, johon se oli siirretty. Kävimme poliisiasemalla ja kyselimme ohikulkijoilta apua, kunnes löysimme sivukujalta yksityisen pysäköintivalvontafirman, jonka pihassa auto nökötti rengaslukolla varustettuna.
Valvontafirman mukaan kyseiselle paikalle ei olisi saanut pysäköidä, joten maksettavaksi tuli 30 euron sakko ja auton siirtokustannuksista firma veloitti vielä lisäksi 92 euroa. Harmitti kaverin puolesta, hän tuli vain kylään meille.
torstai 17. marraskuuta 2011
Yllätyksiä
Muutama päivä sitten kysyin seitsemäsluokkalaisilta joululahjavinkkejä Suomea varten. Halusin jututtaa heitä oppitunnilla englanniksi ja kysellä samalla, mikä tyypillinen portugalilainen tuote olisi heidän mielestään hyvä joululahja. Yllätyksekseni 12-vuotiailta alkoi tulla asiantuntevalta kuulostavia viinisuosituksia eri alueiden tyypillisistä ja kuuluisista viineistä.
Tänään, ollessani 15-vuotiaiden kanssa opintomatkalla vanhassa kaivoksessa, minut yllätti puolestaan kapverdeläistaustainen tyttö, joka lupasi opettaa minua tanssimaan kizombaa, jos minä autan häntä englannin opiskelussa. Katsotaan myöhemmin eteneekö kummankaan opinnot tämän asian suhteen. Voin myöhemmin antaa reportaasin siitä, alkaako lantio pyöriä tämän Afrikan portugalinkielisten maiden suosituimman tanssin mukaan.
Tänään puin kaivosmuseoon aivan liian vähän päälleni. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta oli yllättävän kylmä. Nyt karhii kurkkua ja kuumottaa nielua. Toivottavasti en tule kipeäksi. Pitäisi varmaan levätä, mutta tänään odottaa illallinen syöjiänsä jossakin, vielä tuntemattomassa paikassa tuntemattomalla porukalla.
Tänään, ollessani 15-vuotiaiden kanssa opintomatkalla vanhassa kaivoksessa, minut yllätti puolestaan kapverdeläistaustainen tyttö, joka lupasi opettaa minua tanssimaan kizombaa, jos minä autan häntä englannin opiskelussa. Katsotaan myöhemmin eteneekö kummankaan opinnot tämän asian suhteen. Voin myöhemmin antaa reportaasin siitä, alkaako lantio pyöriä tämän Afrikan portugalinkielisten maiden suosituimman tanssin mukaan.
Tänään puin kaivosmuseoon aivan liian vähän päälleni. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta oli yllättävän kylmä. Nyt karhii kurkkua ja kuumottaa nielua. Toivottavasti en tule kipeäksi. Pitäisi varmaan levätä, mutta tänään odottaa illallinen syöjiänsä jossakin, vielä tuntemattomassa paikassa tuntemattomalla porukalla.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Tavallinen tiistai
Eilinen illallinen opettajakollegoideni kanssa venyi puoli yhteen asti yöllä. Tänään pääsin kömpimään aamulla kymmeneksi koululle esittäytymään yhdeksännelle luokalle, jota en vielä ollut aikaisemmin tavannut. Tapani mukaan kerroin itsestäni ja kotimaastani valokuvien avulla, ja jälleen kerran yksi suurimpia ihmetyksen kohteita oli se, että sisällä koulussa oppilaat eivät pidä kenkiä. Olen oppinut jo ennakoimaan mitkä valokuvista aiheuttavat kohahduksen luokkahuoneessa, mutta tänään 15-vuotiaisiin upposi myös orava lintulaudalla ja lumessa peuhaava koira.
Oppilaat ottivat minut lämpimästi vastaan ja kyselivät jo, koska pääsisin seuraavan kerran luokkaan. Yksi oppilaista halusi valmistella minulle lauluesityksen. Yhä edelleen paikallisten oppilaiden rohkeus ja ryhmähenki yllättää minut. Minusta olisi kovin vaikea kuvitella suomalaiskoulussa 15-vuotiasta oppilasta, joka vapaaehtoisesti englannintunnilla haluaisi laulaa vierailevalle opettajalle.
Aamutuntien jälkeen minulla oli neljän ja puolen tunnin "hyppytunti" ennen iltatunteja, joten kävin paikallisessa ostoskeskuksessa shoppailemassa. On ihanaa kun täälläkin syysväreihin kuuluvat lämpimät oranssit ja ruskeat sävyt. Löysin hauskan oranssinsävyisen neuleen ja onnekseni myös kevyen ja kauniin yöasun. Täällä naisten yöasut ovat lähes poikkeuksetta hempeänvärisiä froteisia tai fleesestä ommeltuja pyjamia, joita koristaa samat sarjakuvahahmot kuin 5-vuotiaiden collegevaatteissa. Yhtä paljon kuin haluan alusvaatteisiini Nalle Puhin tai söpön kissanpennun kuvia, kaipaan yövaatteisiini vaaleanpunaisia prinsessoja. Toisaalta ymmärrän kyllä, että näissä sisätiloissa yöpuvunkin pitää muistuttaa arktisiin oloihin suunniteltua lämpökerrastoa, mutta eikö värimaailma ja kuosi voisi olla yhtään... niin... tiedätte kyllä.
Kello on nyt puoli kahdeksan. Seuraavaksi ajattelin pistää vähän murua rinnan alle ja lähteä sitten takaisin koulun iltatilaisuuteen, joka alkaa puoli kymmeneltä. Tänään on koulun 40-vuotissyntymäpäivien loppuhuipennus kaupunginteatterissa. Tiedän tilaisuudesta etukäteen ainoastaan sen, että siellä palkitaan viime vuoden parhaimpia oppilaita. Ihan hirveän innostuneena en ole lähdössä enää illalla liikenteeseen, mutta minkäs teet, täällä koulun tilaisuudet muun sosiaalisen elämän lailla ovat painottuneet myöhäisiltaan.
Oppilaat ottivat minut lämpimästi vastaan ja kyselivät jo, koska pääsisin seuraavan kerran luokkaan. Yksi oppilaista halusi valmistella minulle lauluesityksen. Yhä edelleen paikallisten oppilaiden rohkeus ja ryhmähenki yllättää minut. Minusta olisi kovin vaikea kuvitella suomalaiskoulussa 15-vuotiasta oppilasta, joka vapaaehtoisesti englannintunnilla haluaisi laulaa vierailevalle opettajalle.
Aamutuntien jälkeen minulla oli neljän ja puolen tunnin "hyppytunti" ennen iltatunteja, joten kävin paikallisessa ostoskeskuksessa shoppailemassa. On ihanaa kun täälläkin syysväreihin kuuluvat lämpimät oranssit ja ruskeat sävyt. Löysin hauskan oranssinsävyisen neuleen ja onnekseni myös kevyen ja kauniin yöasun. Täällä naisten yöasut ovat lähes poikkeuksetta hempeänvärisiä froteisia tai fleesestä ommeltuja pyjamia, joita koristaa samat sarjakuvahahmot kuin 5-vuotiaiden collegevaatteissa. Yhtä paljon kuin haluan alusvaatteisiini Nalle Puhin tai söpön kissanpennun kuvia, kaipaan yövaatteisiini vaaleanpunaisia prinsessoja. Toisaalta ymmärrän kyllä, että näissä sisätiloissa yöpuvunkin pitää muistuttaa arktisiin oloihin suunniteltua lämpökerrastoa, mutta eikö värimaailma ja kuosi voisi olla yhtään... niin... tiedätte kyllä.
Kello on nyt puoli kahdeksan. Seuraavaksi ajattelin pistää vähän murua rinnan alle ja lähteä sitten takaisin koulun iltatilaisuuteen, joka alkaa puoli kymmeneltä. Tänään on koulun 40-vuotissyntymäpäivien loppuhuipennus kaupunginteatterissa. Tiedän tilaisuudesta etukäteen ainoastaan sen, että siellä palkitaan viime vuoden parhaimpia oppilaita. Ihan hirveän innostuneena en ole lähdössä enää illalla liikenteeseen, mutta minkäs teet, täällä koulun tilaisuudet muun sosiaalisen elämän lailla ovat painottuneet myöhäisiltaan.
Kenkä- ja turskataistoa
Senhor vuokraisäntä oli jälleen piipahtanut asunnolla meidän poissaollessamme. Jotain perhanan tärkeää asiaa hänellä viikoittain tuntuu tänne olevan. Kämppis kertoi, että eteisaulan lattialle jättämämme kengät olivat senhor vuokraisäntää häirinneet. Voisi herkästi kuvitella, että koska maksamme tästä asunnosta vuokran, voisimme asettaa kenkämme ihan mihin haluamme, mutta suomalaiselle eteiskäytännölle ja kenkien riisumiselle kotiin saavuttaessa ei näytä riittävän täällä ymmärrystä. Kengät joko pidetään jalassa tai sitten sullotaan vaatekaappeihin, mutta eteisen lattialla niitä ei kuulu säilyttää.
Päätin mielenosoituksellisesti heittää kaikki kenkäni oman huoneeni nurkkaan ja tyhjensin eteisen laatikoista tavarani. En tiedä aukeaako tämä tulinen tunteenpurkaukseni senhor vuokraisännälle, mutta eipä tarvitse vastedes minun eteisenkäyttöasteestani nähdä vaivaa. Kuivattelen sateessa kastuneet kengät sitten omassa huoneessani ja puran ärtymykseni tänne blogiin.
Mutta jotta eteisestä johtuva paha tuuleni ei tarttuisi teihin, rakkaat lukijat, minun täytyy kertoa myös hyviä uutisia. Olin tänään illallisella, jolla ei ollut tarjolla turskaa. Ruokaa oli taas paljon, ja neljännen ja viidennen jälkiruoan jouduin jättämään väliin, mutta mikä ilahduttavinta, turskaa ei ollut. Päätin tästä innostuneena testata uudenlaista lähestymistapaa ruokakeskusteluissa ja rehellisesti kerroin, että tuore kala menee kuivatun turskan edelle. Tämä ei tosin osoittautunut kovin hedelmälliseksi katsantokannaksi, sillä tälle käsittämättömälle aivopierulle löytyi paikallisilta heti selitys. En ollut ilmeisesti vain saanut hyvää turskaa, sillä, kuten osa lukijoista saattaa jo tietää, turskaa voidaan valmistaa sadalla ja yhdellä eri tavalla. Kyllä viimeistään se sadas ja ensimmäinen turskaresepti minuunkin siis uppoaa. Sitä päivää odotellessa taidan ottaa vähän unta palloon ja kerätä voimia uuteen viikkoon.
Päätin mielenosoituksellisesti heittää kaikki kenkäni oman huoneeni nurkkaan ja tyhjensin eteisen laatikoista tavarani. En tiedä aukeaako tämä tulinen tunteenpurkaukseni senhor vuokraisännälle, mutta eipä tarvitse vastedes minun eteisenkäyttöasteestani nähdä vaivaa. Kuivattelen sateessa kastuneet kengät sitten omassa huoneessani ja puran ärtymykseni tänne blogiin.
Mutta jotta eteisestä johtuva paha tuuleni ei tarttuisi teihin, rakkaat lukijat, minun täytyy kertoa myös hyviä uutisia. Olin tänään illallisella, jolla ei ollut tarjolla turskaa. Ruokaa oli taas paljon, ja neljännen ja viidennen jälkiruoan jouduin jättämään väliin, mutta mikä ilahduttavinta, turskaa ei ollut. Päätin tästä innostuneena testata uudenlaista lähestymistapaa ruokakeskusteluissa ja rehellisesti kerroin, että tuore kala menee kuivatun turskan edelle. Tämä ei tosin osoittautunut kovin hedelmälliseksi katsantokannaksi, sillä tälle käsittämättömälle aivopierulle löytyi paikallisilta heti selitys. En ollut ilmeisesti vain saanut hyvää turskaa, sillä, kuten osa lukijoista saattaa jo tietää, turskaa voidaan valmistaa sadalla ja yhdellä eri tavalla. Kyllä viimeistään se sadas ja ensimmäinen turskaresepti minuunkin siis uppoaa. Sitä päivää odotellessa taidan ottaa vähän unta palloon ja kerätä voimia uuteen viikkoon.
Viiden viikon jälkeen
Tiistaina tulee täyteen viides viikko Portugalin maankamaran tallaamista. Sen kunniaksi päätin mennä läheiseen kauneushoitolaan pedikyyriin. Puolentoista tunnin jalkojen yksityiskohtainen puunaus maksoi 16,50 euroa. Sillä rahalla sai verkkaisen jalkahoidon sekä juttuseuraa kahdesta henkilökunnan jäsenestä. Toinen rapsutteli varpaita ja toinen istuskeli seurana muuten vain.
Näyttää taloudellinen taantuma purreen myös kauneusalan yrittäjiin. Yhtä tyhjää on siellä kuin on ravintoloissa ja kahviloissakin. Hintoja hilataan alaspäin kun ihmisillä ei ole varaa palveluihin. Tiedä sitten, onko palkkojen leikkauksesta ja hintojen laskusta apua talouden kasvuun, mutta omaatuntoa kolkuttaa jatkuvasti ajatella, kuinka paljon työntekijöille täällä jää käteen rahaa tekemästään työstä.
Jalkakylvyssä istuessani ehdin lukea myös postin tuomaa ensimmäistä kirjettäni Portugaliin. (Lämmin kiitos postista rakkaalle serkulle ja voimia remonttiin!) Tuntuu mukavalta vastaanottaa sähköposteja, tekstiviestejä, kirjeitä, puheluita ym. ystäviltä ja sukulaisilta. Tulee sellainen olo, että meitä ei ole unohdettu, vaikka poissa silmistä hetken aikaa olemmekin. Minulle on hirveän tärkeää pitää yhteyttä koti-Suomeen, sillä oma kulttuuri ja ystävät tuntuvat turvasatamalta ja lepohetkeltä Portugalin kommervenkkien rinnalla.
Viikonloppu meni rentoutuessa. Sunnuntaina kävimme lounastamassa Lissabonin puolella. Halusimme mennä parin vuoden takaiselta viime visiitiltä tuttuun italialaiseen ravintolaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Herkullinen pitsa ruokajuomineen, tiramisuineen ja kahveineen irtosi yhdeksällä eurolla. Päätin elää vaarallisesti ja sorruin juomaan vielä pienen väkevän espressokahvinkin. Olen herkkinä hetkinä harkinnut kahvinjuonnin aloittamista sosiaalisiin syihin vedoten, mutta en vieläkään voi väittää pitäväni tuon mustan myrkyn mausta.
Näyttää taloudellinen taantuma purreen myös kauneusalan yrittäjiin. Yhtä tyhjää on siellä kuin on ravintoloissa ja kahviloissakin. Hintoja hilataan alaspäin kun ihmisillä ei ole varaa palveluihin. Tiedä sitten, onko palkkojen leikkauksesta ja hintojen laskusta apua talouden kasvuun, mutta omaatuntoa kolkuttaa jatkuvasti ajatella, kuinka paljon työntekijöille täällä jää käteen rahaa tekemästään työstä.
Jalkakylvyssä istuessani ehdin lukea myös postin tuomaa ensimmäistä kirjettäni Portugaliin. (Lämmin kiitos postista rakkaalle serkulle ja voimia remonttiin!) Tuntuu mukavalta vastaanottaa sähköposteja, tekstiviestejä, kirjeitä, puheluita ym. ystäviltä ja sukulaisilta. Tulee sellainen olo, että meitä ei ole unohdettu, vaikka poissa silmistä hetken aikaa olemmekin. Minulle on hirveän tärkeää pitää yhteyttä koti-Suomeen, sillä oma kulttuuri ja ystävät tuntuvat turvasatamalta ja lepohetkeltä Portugalin kommervenkkien rinnalla.
Viikonloppu meni rentoutuessa. Sunnuntaina kävimme lounastamassa Lissabonin puolella. Halusimme mennä parin vuoden takaiselta viime visiitiltä tuttuun italialaiseen ravintolaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Herkullinen pitsa ruokajuomineen, tiramisuineen ja kahveineen irtosi yhdeksällä eurolla. Päätin elää vaarallisesti ja sorruin juomaan vielä pienen väkevän espressokahvinkin. Olen herkkinä hetkinä harkinnut kahvinjuonnin aloittamista sosiaalisiin syihin vedoten, mutta en vieläkään voi väittää pitäväni tuon mustan myrkyn mausta.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Skandinaavista fiilistelyä
Eilen sorruin sisustamaan huonettani Ikean huonekaluilla. Kyllä, näin pääsi käymään, joten ei kannata vääntää enää veistä haavassa. Ostimme kaikkein halvinta, jotain sellaista, joka kestää seuraavat seitsemän kuukautta ja tekee elämästä jossain määrin viihtyisämpää. Nyt lattiassa on 30 euron matto, huoneen kulmassa töröttää 25 euron nojatuoli ja sängyllä on jättimäisiä tyynyjä, jotta sitä voi päivisin käyttää sohvana.
Ikeassa olo tuntui sen verran kodikkaalta, että päätimme ottaa koko rahan edestä ilon irti. Syötyämme lihapullat ja juotuamme puolukkamehut/viinit sekä tehtyämme ostokset suuntasimme Loja Suecaan. Mikä pettymys olikaan, kun sieltä ei löytynyt Maraboun suklaata tai Bilar-karkkeja! Minun oli tyytyminen saksalaiseen joulukalenterisuklaaseen, josta ei tullut kuin korkeintaan paha mieli. Minkälainen ruotsalainen kauppa se sellainen on, missä ei ole myynnissä edes Kallen Mätitahnaa?
Oikeastaan alkuperäinen syy lähteä Ikeaan oli pussilakanoiden ja "oikeiden" peittojen ostaminen. Olin lopen kyllästynyt petaamaan sängyn paikallisella hankalalla tavalla, eli tunkemaan suojalakanoita ja huopia kerroksittain joustinpatjan alle. Täällähän ei harrasteta petauspatjoja, kuten ei myöskään pussilakanoita, joten kaiken, minkä sängyssä haluaa pysyvän paikallaan, pitää sulloa patjan alle tai sängynlaitojen väliin. Minunlaiselle pyörijälle ei yksinkertaisesti sovi olla sullottuna taskuun, joka on suljettu kolmelta syrjältä.
Kiitos Ikean, meillä on nyt ihanat skandinaaviset peitot ja pussilakanat. Vanhoista villahuovista rakensin itselleni petauspatjan. En tiedä pitäisikö minun kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, etten elä "maassa maan tavalla", mutta sallin itseni levätä mahdollisimman kotoisissa tunnelmissa.
Ikeasta tuli mieleeni, että kovin moneen suomalaiseen tuotteeseen en täällä Nokian puhelinten lisäksi ole törmännyt, mutta tällaisen löysin kaupan erityisruokavaliohyllystä:
Ikeassa olo tuntui sen verran kodikkaalta, että päätimme ottaa koko rahan edestä ilon irti. Syötyämme lihapullat ja juotuamme puolukkamehut/viinit sekä tehtyämme ostokset suuntasimme Loja Suecaan. Mikä pettymys olikaan, kun sieltä ei löytynyt Maraboun suklaata tai Bilar-karkkeja! Minun oli tyytyminen saksalaiseen joulukalenterisuklaaseen, josta ei tullut kuin korkeintaan paha mieli. Minkälainen ruotsalainen kauppa se sellainen on, missä ei ole myynnissä edes Kallen Mätitahnaa?
Oikeastaan alkuperäinen syy lähteä Ikeaan oli pussilakanoiden ja "oikeiden" peittojen ostaminen. Olin lopen kyllästynyt petaamaan sängyn paikallisella hankalalla tavalla, eli tunkemaan suojalakanoita ja huopia kerroksittain joustinpatjan alle. Täällähän ei harrasteta petauspatjoja, kuten ei myöskään pussilakanoita, joten kaiken, minkä sängyssä haluaa pysyvän paikallaan, pitää sulloa patjan alle tai sängynlaitojen väliin. Minunlaiselle pyörijälle ei yksinkertaisesti sovi olla sullottuna taskuun, joka on suljettu kolmelta syrjältä.
Kiitos Ikean, meillä on nyt ihanat skandinaaviset peitot ja pussilakanat. Vanhoista villahuovista rakensin itselleni petauspatjan. En tiedä pitäisikö minun kärsiä huonoa omaatuntoa siitä, etten elä "maassa maan tavalla", mutta sallin itseni levätä mahdollisimman kotoisissa tunnelmissa.
Ikeasta tuli mieleeni, että kovin moneen suomalaiseen tuotteeseen en täällä Nokian puhelinten lisäksi ole törmännyt, mutta tällaisen löysin kaupan erityisruokavaliohyllystä:
perjantai 11. marraskuuta 2011
Vettä, turskaa ja ruumiita
Minut kutsuttiin mukaan koulun Comenius-vieraille suunnatulle retkelle tutustumaan Lissabonin eteläpuoliseen Alentejon alueeseen. Oli aivan mahtavaa päästä retkelle, jossa ei tarvinnut kuin istua bussiin, kuunnella englanninkieliset opastukset ja mennä ryhmän mukana paikasta toiseen. Tuskin olisin koskaan omin nokkineni osannut lähteä tutustumaan sisämaahan alueelle, joka on samalla Portugalin köyhimpiä, kuumimpia ja kuivimpia alueita.
Talvisateet olivat saaneet kuivat heinikot vihertämään ja alue näytti aivan erilaiselta kuin palaneen oranssin väriset kesäkuvat, joita turistioppaista näkee. Oli aivan ihana päästä pois kaupungista katsomaan luontoa ja maaseutua. Alueen pääelinkeinoina ovat oliivit, korkkitammet ja viininviljelys.
Ensimmäinen vierailukohteemme sijaitsi parin tunnin ajomatkan päässä aivan Espanjan rajalla, jonne on rakennettu Euroopan suurin tekojärvi takaamaan alueen viljelijöille edes välttävästi vettä arkipäivän elämästä selviämiseen. Vielä muutama vuosi sitten, ennen tekojärven valmistumista, karjaa kuoli kuivuuden aiheuttaman ruokapulan vuoksi ja alueen asukkaiden vedenkäyttö rajattiin muutamaan tuntiin päivässä tai viikossa, ajankohdasta riippuen. Viime vuonna kahdeksan vuoden projekti järven täyttämiseksi padon taakse saatiin päätökseen ja nyt vettä jaetaan kanavien ja pumppujen avulla ympäröiville alueille.
Luonnollisesti tekojärven rakentamista on myös vastustettu, sillä se muuttaa alueen ekosysteemiä, sen alle on jäänyt kokonaisia kyliä sekä arvokkaita historiallisia kohteita. Lopullisia vaikutuksia näin suuren vesimassan keräämisestä padon taakse ei tiedetä, eikä Portugalissa olla yksimielisiä edes tekojärven hyödyistä alueen kehittämisen suhteen.
Patoa rakentanut firma on joka tapauksessa tehnyt projektista melko maailmaasyleilevän videon, joka lupaa köyhälle syrjäseudulle lähes kuun taivaalta. Videon voi katsoa Youtubesta: Alqueva
Seuraavaksi olikin aika matkustaa notkuvien lounaspöytien ääreen. Lienee kysymättäkin selvää, mitä kansainvälisille vieraille haluttiin tarjota. Alkupalaksi hieman possun takareittä ja pääruoaksi turskaa ranskalaisten perunoiden kera. Siinä ranskalaisten ja kreikkalaisten kanssa aterioidessani muistelin, mitä eräs tuttavani sanoi portugalilaisesta ruoasta: "Mihin tahansa maailmassa menee, kaikki tietävät, että portugalilainen ruoka on maineensa veroista."
Retken lopuksi vierailimme vielä Èvoran muinaisessa kaupungissa, josta mieleeni syöpyi erityisesti jokseenkin makaaberi 1500-luvulla rakennettu kappeli, jonka seiniin on muurattu noin 5000 vainajan maalliset jäänteet.
Talvisateet olivat saaneet kuivat heinikot vihertämään ja alue näytti aivan erilaiselta kuin palaneen oranssin väriset kesäkuvat, joita turistioppaista näkee. Oli aivan ihana päästä pois kaupungista katsomaan luontoa ja maaseutua. Alueen pääelinkeinoina ovat oliivit, korkkitammet ja viininviljelys.
Ensimmäinen vierailukohteemme sijaitsi parin tunnin ajomatkan päässä aivan Espanjan rajalla, jonne on rakennettu Euroopan suurin tekojärvi takaamaan alueen viljelijöille edes välttävästi vettä arkipäivän elämästä selviämiseen. Vielä muutama vuosi sitten, ennen tekojärven valmistumista, karjaa kuoli kuivuuden aiheuttaman ruokapulan vuoksi ja alueen asukkaiden vedenkäyttö rajattiin muutamaan tuntiin päivässä tai viikossa, ajankohdasta riippuen. Viime vuonna kahdeksan vuoden projekti järven täyttämiseksi padon taakse saatiin päätökseen ja nyt vettä jaetaan kanavien ja pumppujen avulla ympäröiville alueille.
Luonnollisesti tekojärven rakentamista on myös vastustettu, sillä se muuttaa alueen ekosysteemiä, sen alle on jäänyt kokonaisia kyliä sekä arvokkaita historiallisia kohteita. Lopullisia vaikutuksia näin suuren vesimassan keräämisestä padon taakse ei tiedetä, eikä Portugalissa olla yksimielisiä edes tekojärven hyödyistä alueen kehittämisen suhteen.
Patoa rakentanut firma on joka tapauksessa tehnyt projektista melko maailmaasyleilevän videon, joka lupaa köyhälle syrjäseudulle lähes kuun taivaalta. Videon voi katsoa Youtubesta: Alqueva
Seuraavaksi olikin aika matkustaa notkuvien lounaspöytien ääreen. Lienee kysymättäkin selvää, mitä kansainvälisille vieraille haluttiin tarjota. Alkupalaksi hieman possun takareittä ja pääruoaksi turskaa ranskalaisten perunoiden kera. Siinä ranskalaisten ja kreikkalaisten kanssa aterioidessani muistelin, mitä eräs tuttavani sanoi portugalilaisesta ruoasta: "Mihin tahansa maailmassa menee, kaikki tietävät, että portugalilainen ruoka on maineensa veroista."
Retken lopuksi vierailimme vielä Èvoran muinaisessa kaupungissa, josta mieleeni syöpyi erityisesti jokseenkin makaaberi 1500-luvulla rakennettu kappeli, jonka seiniin on muurattu noin 5000 vainajan maalliset jäänteet.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Talviunihaaveita
Sanattomaksi vetää tämä talvisää täällä blogissakin. Sataa ja ukkostaa. On märkää ja kosteaa. Kun töistä pääsee kotiin, ei oikein minnekään voi lähteä, kun aina sataa.
Tänään katselin pihan appelsiineja, ne ovat homehtuneet puuhun. Raukkaparat. Eikä yhtään parempi kohtalo ollut keittiön pöydällä olevilla oppilaiden antamilla ruusuillakaan. Jouduin heittämään ne pois, koska ne olivat homehtuneet niille sijoilleen. Niin siis tosiaan, eivät kuivuneet, eivät nuokahtaneet, mutta ihan vain homehtuneet.
Pyykit ovat olleet kuivamassa telineessä nyt kolmatta päivää. Vakaa toivoni ja uskoni on, että ne kuivuvat ennen kuin puhtaat vaatteet loppuvat kaapista.
Ja taas vessat tulvivat. Emme oikein tiedä mistä se johtuu. Onko kyse rankasta satamisesta vai siitä, että putket ovat tukossa. Täytyy myöntää, että pikkaisen kaipaan Suomen talvea.
No ei auta itku markkinoilla, sanoi mummo lumessa. Lähden tästä koululle pitämään esityksen Comenius-vieraille ympäri Eurooppaa, ja seuraamaan muutamat tunnit. Silmät luppaavat jo nyt. Haluaisin vain käpertyä peiton alle talviunille.
Tänään katselin pihan appelsiineja, ne ovat homehtuneet puuhun. Raukkaparat. Eikä yhtään parempi kohtalo ollut keittiön pöydällä olevilla oppilaiden antamilla ruusuillakaan. Jouduin heittämään ne pois, koska ne olivat homehtuneet niille sijoilleen. Niin siis tosiaan, eivät kuivuneet, eivät nuokahtaneet, mutta ihan vain homehtuneet.
Pyykit ovat olleet kuivamassa telineessä nyt kolmatta päivää. Vakaa toivoni ja uskoni on, että ne kuivuvat ennen kuin puhtaat vaatteet loppuvat kaapista.
Ja taas vessat tulvivat. Emme oikein tiedä mistä se johtuu. Onko kyse rankasta satamisesta vai siitä, että putket ovat tukossa. Täytyy myöntää, että pikkaisen kaipaan Suomen talvea.
No ei auta itku markkinoilla, sanoi mummo lumessa. Lähden tästä koululle pitämään esityksen Comenius-vieraille ympäri Eurooppaa, ja seuraamaan muutamat tunnit. Silmät luppaavat jo nyt. Haluaisin vain käpertyä peiton alle talviunille.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Tervetulojuhla koululla
Perjantai-iltana minulle (tai oikeastaan meille molemmille) järjestettiin koulussa tervetulotilaisuus. Illan ohjelma pidettiin viimeiseen asti yllätyksenä ja täytyy sanoa, että olin melko hämmentynyt jälleen kerran siitä, miten täällä koulussa toimitaan.
Yllätyksiä on siis tullut suuntaan jos toiseenkin. Vaikka välillä kritisoinkin joitakin paikallisen koulukulttuurin toimintamalleja, täytyy kouluni kunniaksi kuitenkin sanoa, että on siellä paljon aivan mahdottoman hyvääkin. Niinkuin tämä ilta. Lienee sanomattakin selvää, että suomalaisessa peruskoulussa tämä ei olisi toteutettavissa.
Ilta alkoi yhdeksältä, jolloin paikalle saapui opettamieni luokkien oppilaita, heidän vanhempiaan, koulun opettajia ja johtaja. Alussa pidettiin pitkä esitelmä apulaisopettajan työnkuvasta ja mahdollisesti myös monesta muusta asiasta, mutta en siitä kovin paljoa ymmärtänyt, sillä kaikki puhuttiin portugaliksi.
Tämän jälkeen oppilaat olivat valmistelleet Suomen maantieteestä ja kulttuurista esitelmän. He kertoivat esimerkiksi suomalaisesta joulunvietosta ja elämästä kylmässä pohjolassa. Esitelmä oli melko sympaattinen. En aivan kaikkea sisällöstä ymmärtänyt, mutta paljon he olivat vaivaa nähneet tutustuessaan taustoihin ja etsiessään tietoa heille täysin vieraasta maasta.
Seuraavaksi oli vuorossa kakku- ja portviinitarjoilu. Oppilaat eivät luonnollisestikaan portviiniä saaneet juoda, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään moralisoida tilaisuuden vaikutuksesta nuorison alkoholikäyttäytymiseen, eikä kukaan käynyt salaa pullon suusta naukkuja ottamassa. Vapaamuotoisen kakuttelun jälkeen palasimme takaisin paikoillemme ja alkoi oppilaiden musiikkiesitykset, jonka jälkeen pidettiin taas vähän puheita, sain kiittää illasta kaikkia ja lopulta oppilaat toivat minulle yksitellen ruusut.
Koko kolmetuntinen ilta hämmensi minua kovasti, sillä minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaista toimintamallia tällaiseen tilaisuuteen. Opettajien ja oppilaiden roolit olivat täysin erilaiset kuin oppitunnilla ja välitön ilmapiiri näkyi halailuina ja poskisuudelmina. Tilaisuus loppui viittätoista minuuttia vaille puoliyö, eli samaan aikaan kuin koulun viimeiset oppitunnit muutenkin. Lähdimme sateessa takaisin kotiin, mukanani sylillinen ruusuja ja paljon kulttuurillista sulateltavaa.
Yllätyksiä on siis tullut suuntaan jos toiseenkin. Vaikka välillä kritisoinkin joitakin paikallisen koulukulttuurin toimintamalleja, täytyy kouluni kunniaksi kuitenkin sanoa, että on siellä paljon aivan mahdottoman hyvääkin. Niinkuin tämä ilta. Lienee sanomattakin selvää, että suomalaisessa peruskoulussa tämä ei olisi toteutettavissa.
Ilta alkoi yhdeksältä, jolloin paikalle saapui opettamieni luokkien oppilaita, heidän vanhempiaan, koulun opettajia ja johtaja. Alussa pidettiin pitkä esitelmä apulaisopettajan työnkuvasta ja mahdollisesti myös monesta muusta asiasta, mutta en siitä kovin paljoa ymmärtänyt, sillä kaikki puhuttiin portugaliksi.
Tämän jälkeen oppilaat olivat valmistelleet Suomen maantieteestä ja kulttuurista esitelmän. He kertoivat esimerkiksi suomalaisesta joulunvietosta ja elämästä kylmässä pohjolassa. Esitelmä oli melko sympaattinen. En aivan kaikkea sisällöstä ymmärtänyt, mutta paljon he olivat vaivaa nähneet tutustuessaan taustoihin ja etsiessään tietoa heille täysin vieraasta maasta.
Seuraavaksi oli vuorossa kakku- ja portviinitarjoilu. Oppilaat eivät luonnollisestikaan portviiniä saaneet juoda, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään moralisoida tilaisuuden vaikutuksesta nuorison alkoholikäyttäytymiseen, eikä kukaan käynyt salaa pullon suusta naukkuja ottamassa. Vapaamuotoisen kakuttelun jälkeen palasimme takaisin paikoillemme ja alkoi oppilaiden musiikkiesitykset, jonka jälkeen pidettiin taas vähän puheita, sain kiittää illasta kaikkia ja lopulta oppilaat toivat minulle yksitellen ruusut.
Koko kolmetuntinen ilta hämmensi minua kovasti, sillä minulla ei ollut entuudestaan minkäänlaista toimintamallia tällaiseen tilaisuuteen. Opettajien ja oppilaiden roolit olivat täysin erilaiset kuin oppitunnilla ja välitön ilmapiiri näkyi halailuina ja poskisuudelmina. Tilaisuus loppui viittätoista minuuttia vaille puoliyö, eli samaan aikaan kuin koulun viimeiset oppitunnit muutenkin. Lähdimme sateessa takaisin kotiin, mukanani sylillinen ruusuja ja paljon kulttuurillista sulateltavaa.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Pieni turskapurkaus
Sunnuntaiaamu on hyvä aloittaa sängynpohjalla pitkään makoillen. On sellainen olo, että tekisi mieli sulkea silmät ja korvat koko ulkomaailmalta ja tehdä jotain äärimmäisen tuttua ja turvallista tapaamatta yhtään uutta ihmistä ja törmäämättä mihinkään uuteen ilmiöön. Näinä hetkinä paras lepohetki olisi herätä Suomessa omasta sängystä, nähdä läheisiä ihmisiä, syödä tuttuja ruokia ja olla ihan vain normaali yhteiskunnan jäsen. Luksusta olisi voivotella yhdessä säätä, sytyttää kynttilöitä voittamaan pimeys tai ihan vain olla hiljaa.
Ehkä minua ei vain ole luotu niin sulavasti elämään expat-elämää kuin jotkut muut. Tai sitten tällaisia päiviä tulee kaikille. Tämä viikko on ollut poikkeuksellisesti täyteen buukattu erilaisilla tapahtumilla, uusien ihmisten tapaamisilla ja yllätysjuhlilla. Välillä minua esitellään kuin näyttelyeläintä, joka on tullut kaukaa eksoottisesta pohjoisesta. Puhun pyynnöstä vähän suomea ja kerron, ettei meillä ole aina pakkasta, lunta ja jäätä. Sitten toistan muutaman fraasin portugalin kieltä ääntämyksellä, joka saa paikalliset nauramaan. Lopun aikaa suukottelen kaikkia iloisesti hymyillen poskille tai maistelen perinteisiä ruokalajeja niitä kehuen. Uusien ihmisten tapaaminen sujuu lähes aina samalla kaavalla. Toisaalta täytyy myöntää, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulle halutaan suurella sydämellä ja loputtomalla vieraanvaraisuudella esitellä tämän maan kulttuuria, ruokia ja tapahtumia, mutta kun näistä tilaisuuksista täyttyy yksi viikko, on minunkin sietokykyni lähellä ylittyä.
"Oletko koskaan maistanut turskaa? Oletko kuullut turskasta? Turska on meidän kansalliskalamme ja se on suurimpia herkkujamme, me tuomme sitä Norjasta. Me teemme siitä ruokaa sadalla eri reseptillä, ja tänään tarjoamme sinulle yhtä perinteistä ja erityisen herkullista kermaista turskaa. Tykkääthän sinä turskasta? Haluathan sinä sitä syödä?"
Niin, no, mitä tuohon voi vastata? Vastausvaihtoehtojahan ei ole enempää kuin se yksi ja oikea. Olen asunut kaiken kaikkiaan seitsemän kuukautta tässä maassa, ja rehellisesti ottaen ihan muutaman kerran kuullut ihan saman mainoslauseen. Joka kerta kun turska mainitaan, voin pelata bingoa siitä, mitkä avainsanat tullaan mainitsemaan. Eihän turskassa mitään vikaa ole, mutta joskus tekisi mieli huutaa kadulle, että en kestä sitä haisevaa koppuraksi kuivattua ja suolattua harmaata kalaa, jota tuodaan Norjasta, liuotetaan maidossa päivätolkulla ja tarjotaan sadalla eri tavalla. Atlantti on muutaman kilometrin päässä, eikö sieltä voisi pyydystää tuoretta kalaa? Ja ei, kuivattu norjalainen turska ei kuulu niihin ensisijaisiin kalalajeihin, jota haluan täällä syödä.
Onneksi tänään on lepopäivä. Ajattelin hakea kaupasta jotain hyvää syötävää, kuoria muutaman hedelmän lautaselle ja katsella netistä illalla Tanssii tähtien kanssa -jakson. Sitä ennen terää voisi tehdä muutama skype-puhelu Suomeen ja pienet päiväunet.
Ehkä minua ei vain ole luotu niin sulavasti elämään expat-elämää kuin jotkut muut. Tai sitten tällaisia päiviä tulee kaikille. Tämä viikko on ollut poikkeuksellisesti täyteen buukattu erilaisilla tapahtumilla, uusien ihmisten tapaamisilla ja yllätysjuhlilla. Välillä minua esitellään kuin näyttelyeläintä, joka on tullut kaukaa eksoottisesta pohjoisesta. Puhun pyynnöstä vähän suomea ja kerron, ettei meillä ole aina pakkasta, lunta ja jäätä. Sitten toistan muutaman fraasin portugalin kieltä ääntämyksellä, joka saa paikalliset nauramaan. Lopun aikaa suukottelen kaikkia iloisesti hymyillen poskille tai maistelen perinteisiä ruokalajeja niitä kehuen. Uusien ihmisten tapaaminen sujuu lähes aina samalla kaavalla. Toisaalta täytyy myöntää, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulle halutaan suurella sydämellä ja loputtomalla vieraanvaraisuudella esitellä tämän maan kulttuuria, ruokia ja tapahtumia, mutta kun näistä tilaisuuksista täyttyy yksi viikko, on minunkin sietokykyni lähellä ylittyä.
"Oletko koskaan maistanut turskaa? Oletko kuullut turskasta? Turska on meidän kansalliskalamme ja se on suurimpia herkkujamme, me tuomme sitä Norjasta. Me teemme siitä ruokaa sadalla eri reseptillä, ja tänään tarjoamme sinulle yhtä perinteistä ja erityisen herkullista kermaista turskaa. Tykkääthän sinä turskasta? Haluathan sinä sitä syödä?"
Niin, no, mitä tuohon voi vastata? Vastausvaihtoehtojahan ei ole enempää kuin se yksi ja oikea. Olen asunut kaiken kaikkiaan seitsemän kuukautta tässä maassa, ja rehellisesti ottaen ihan muutaman kerran kuullut ihan saman mainoslauseen. Joka kerta kun turska mainitaan, voin pelata bingoa siitä, mitkä avainsanat tullaan mainitsemaan. Eihän turskassa mitään vikaa ole, mutta joskus tekisi mieli huutaa kadulle, että en kestä sitä haisevaa koppuraksi kuivattua ja suolattua harmaata kalaa, jota tuodaan Norjasta, liuotetaan maidossa päivätolkulla ja tarjotaan sadalla eri tavalla. Atlantti on muutaman kilometrin päässä, eikö sieltä voisi pyydystää tuoretta kalaa? Ja ei, kuivattu norjalainen turska ei kuulu niihin ensisijaisiin kalalajeihin, jota haluan täällä syödä.
Onneksi tänään on lepopäivä. Ajattelin hakea kaupasta jotain hyvää syötävää, kuoria muutaman hedelmän lautaselle ja katsella netistä illalla Tanssii tähtien kanssa -jakson. Sitä ennen terää voisi tehdä muutama skype-puhelu Suomeen ja pienet päiväunet.
lauantai 5. marraskuuta 2011
Koulujärjestelmästä opittua
Portugalissa asuvat noin 40 apulaisopettajaa kokoontuivat eilen keskustelemaan käytännön asioista ja kokemuksistaan Lissaboniin. Koolla oli melko sekalainen seurakunta 20-30-vuotiaita ihmisiä, mm. turkkilaisia, espanjalaisia, italialaisia, liettualaisia ja brittejä. Minun lisäkseni suomalaisia, tai ylipäätään pohjoismaalaisia oli vain yksi, mutta oli sitäkin lohdullisempaa päästä keskustelemaan hänen kanssaan välillä aika huikeistakin eroista paikallisen ja suomalaisen koulukulttuurin välillä.
Minulle jäi sellainen mielikuva, että kuuluin projektin vanhimpiin osallistujiin, mikä sinänsä oli lohdullista kuunnellessani parikymppisten opettajaopiskelijoiden vuodatuksia kulttuurishokeista. Osa apulaisopettajista oli joutunut, tai päässyt, kouluihin, jossa sosiaaliset ongelmat ovat näkyvä osa jokapäiväistä arkea. Moni heistä tunsi olonsa melko avuttomaksi yrittäessään opettaa vieraalla kielellä ympäristössä, jossa kollegat koulussa ovat lähellä loppuunpalamista, oppilaita ei näy koulussa ja jos näkyy, heitä ei juuri kiinnosta opiskella, varsinkaan vieraita kieliä. Monissa kouluissa teiniraskaudet ovat todellinen ongelma ja monien koulupudokkaiden taustalla on vanhemmat, joiden mielestä koulunkäynti ei ole edes tarpeellista. Yksi kollegoistani kertoi oppilaasta, jonka vanhemmille 15 euron kuukausittainen metrolippu oli liikaa lapsen pitämiseksi koulussa. Syitä voi löytyä siis yhteiskunnan tuen puutteesta, asenneongelmista koulutuksen tarpeellisuutta kohtaan tai taloudellisista ongelmista. Ja pitää muistaa, että osa vanhimmista portugalilaisista on edelleen lukutaidottomia.
Jos olisin itse joutunut kohtaamaan noin isoja yhteiskunnallisia asioita kymmenen vuotta nuorempana, olisin todennäköisesti ahdistunut tai ainakin suhtautunut niihin kovin musta-valkoisella asenteella, valmiina voivottelemaan ja tuomaan reseptinomaisia parannusehdotuksia. Vaikka en nytkään kykene aina ymmärtämään yhteiskunnallisia taustoja enkä syy-seuraussuhteita, on elämänkokemus tuonut ainakin jotain viisautta ymmärtää asioiden monimutkaisuutta.
Eri koulujen välillä voi olla siis valtavan hurjat erot niin oppilasaineksen kuin opettajien ja puitteidenkin suhteen. Uskallankin jo sanoa, että minulla on käynyt valtavan hyvä tuuri kouluni suhteen, ainakin sen helppouden suhteen. Toisaalta, jos olisin päätynyt johonkin aiemmin kuvailemistani kouluista, olisin varmaan joutunut kohtaamaan asioita ja ilmiöitä, joista olisin oppinut aivan valtavasti. Ainakin kantapään kautta, jos en muuten.
Mutta mitkä asiat sitten tekevät kouluista niin erilaisia kuin Suomessa? Näiden kolmen viikon aikana olen luonut ensimmäisiä käsityksiäni syistä. Yhtenä päätekijänä näen tietenkin taloudellisen tilanteen, joka näkyy opettajien palkoissa, koulurakennusten kunnossa, oppilaiden kotitaustoissa ja oikeastaan kaikkialla. Työtilanne on huono ja koulutus ei takaa työtä.
Toinen merkittävä tekijä on varmasti se, että vasta viime vuosina opettajien koulutukseen ja "laatuvaatimuksiin" on alettu kiinnittää huomiota. Aiemmin opettajaksi ajauduttiin ja kukaan ei sitä oikein halunnut tehdä, joten opettajaksi pääsi lähes kuka vain. Seurauksena tästä koulut ovat täynnä vanhoja opettajia, joilla ei ole pätevyyttä tai koulutusta ammattiinsa. Kollegoiden vertaisarvioinneilla yritetään karsia pahimmat tapaukset pois opettajakunnasta, mutta samalla se aiheuttaa hallaa työyhteisöille. Opettajien on kerättävä itselleen valtakunnalliseen rekisteriin opetuspisteitä, joiden perusteella he voivat saada itseään enemmän miellyttävän sijoituskoulun. Koulut eivät siis voi palkata itse valitsemiaan opettajia, vaan opettajan on oltava valmis menemään mihin tahansa osaan maata, pariksi viikoksi tai vuodeksi, mikäli käsky niin käy.
Nuoria, vastavalmistuneita opettajia on työttöminä valtavat määrät, koska heille ei ole töitä. Ikäluokat pienenevät ja kouluja suljetaan. Rikkaat voivat ostaa lapsilleen paikan yksityiskouluista, muiden on tyytyminen julkiseen koulutukseen. Joitakin paikallisia tuttavia tämä kehityksen suunta huolestuttaa ja pelkona on siirtyminen kohti brasilialaistyyppistä eriarvoista yhteiskuntaa.
Minulle jäi sellainen mielikuva, että kuuluin projektin vanhimpiin osallistujiin, mikä sinänsä oli lohdullista kuunnellessani parikymppisten opettajaopiskelijoiden vuodatuksia kulttuurishokeista. Osa apulaisopettajista oli joutunut, tai päässyt, kouluihin, jossa sosiaaliset ongelmat ovat näkyvä osa jokapäiväistä arkea. Moni heistä tunsi olonsa melko avuttomaksi yrittäessään opettaa vieraalla kielellä ympäristössä, jossa kollegat koulussa ovat lähellä loppuunpalamista, oppilaita ei näy koulussa ja jos näkyy, heitä ei juuri kiinnosta opiskella, varsinkaan vieraita kieliä. Monissa kouluissa teiniraskaudet ovat todellinen ongelma ja monien koulupudokkaiden taustalla on vanhemmat, joiden mielestä koulunkäynti ei ole edes tarpeellista. Yksi kollegoistani kertoi oppilaasta, jonka vanhemmille 15 euron kuukausittainen metrolippu oli liikaa lapsen pitämiseksi koulussa. Syitä voi löytyä siis yhteiskunnan tuen puutteesta, asenneongelmista koulutuksen tarpeellisuutta kohtaan tai taloudellisista ongelmista. Ja pitää muistaa, että osa vanhimmista portugalilaisista on edelleen lukutaidottomia.
Jos olisin itse joutunut kohtaamaan noin isoja yhteiskunnallisia asioita kymmenen vuotta nuorempana, olisin todennäköisesti ahdistunut tai ainakin suhtautunut niihin kovin musta-valkoisella asenteella, valmiina voivottelemaan ja tuomaan reseptinomaisia parannusehdotuksia. Vaikka en nytkään kykene aina ymmärtämään yhteiskunnallisia taustoja enkä syy-seuraussuhteita, on elämänkokemus tuonut ainakin jotain viisautta ymmärtää asioiden monimutkaisuutta.
Eri koulujen välillä voi olla siis valtavan hurjat erot niin oppilasaineksen kuin opettajien ja puitteidenkin suhteen. Uskallankin jo sanoa, että minulla on käynyt valtavan hyvä tuuri kouluni suhteen, ainakin sen helppouden suhteen. Toisaalta, jos olisin päätynyt johonkin aiemmin kuvailemistani kouluista, olisin varmaan joutunut kohtaamaan asioita ja ilmiöitä, joista olisin oppinut aivan valtavasti. Ainakin kantapään kautta, jos en muuten.
Mutta mitkä asiat sitten tekevät kouluista niin erilaisia kuin Suomessa? Näiden kolmen viikon aikana olen luonut ensimmäisiä käsityksiäni syistä. Yhtenä päätekijänä näen tietenkin taloudellisen tilanteen, joka näkyy opettajien palkoissa, koulurakennusten kunnossa, oppilaiden kotitaustoissa ja oikeastaan kaikkialla. Työtilanne on huono ja koulutus ei takaa työtä.
Toinen merkittävä tekijä on varmasti se, että vasta viime vuosina opettajien koulutukseen ja "laatuvaatimuksiin" on alettu kiinnittää huomiota. Aiemmin opettajaksi ajauduttiin ja kukaan ei sitä oikein halunnut tehdä, joten opettajaksi pääsi lähes kuka vain. Seurauksena tästä koulut ovat täynnä vanhoja opettajia, joilla ei ole pätevyyttä tai koulutusta ammattiinsa. Kollegoiden vertaisarvioinneilla yritetään karsia pahimmat tapaukset pois opettajakunnasta, mutta samalla se aiheuttaa hallaa työyhteisöille. Opettajien on kerättävä itselleen valtakunnalliseen rekisteriin opetuspisteitä, joiden perusteella he voivat saada itseään enemmän miellyttävän sijoituskoulun. Koulut eivät siis voi palkata itse valitsemiaan opettajia, vaan opettajan on oltava valmis menemään mihin tahansa osaan maata, pariksi viikoksi tai vuodeksi, mikäli käsky niin käy.
Nuoria, vastavalmistuneita opettajia on työttöminä valtavat määrät, koska heille ei ole töitä. Ikäluokat pienenevät ja kouluja suljetaan. Rikkaat voivat ostaa lapsilleen paikan yksityiskouluista, muiden on tyytyminen julkiseen koulutukseen. Joitakin paikallisia tuttavia tämä kehityksen suunta huolestuttaa ja pelkona on siirtyminen kohti brasilialaistyyppistä eriarvoista yhteiskuntaa.
torstai 3. marraskuuta 2011
Fadoa ja kaihoa kohti parempia päiviä
Sympatiseeraan kovasti tämän kansan rehellisyyttä. Kuulumisten kyselemiseen vastataan rehellisesti, eikä brittiläiseen diipadaapatyyliin. Olen kuullut sellaisen luonnehdinnan, että portugalilaiset olisivat latinomaailman suomalaisia, hieman surumielisiä ja kaihoisia. Hyvin vähäisen kokemukseni perusteella voin melkein jopa allekirjoittaa tuon väitteen.
Tudo bem? -kysymys on yleinen fraasi tervehdittäessä. Vapaasti sen voisi kai suomentaa onko kaikki hyvin. Mais o menos kuuluu usein vastauksena. Enemmän tai vähemmän hyvin. Tuntuu kuin portugalilaiset kaipaisivat jatkuvasti jotakin muuta tai johonkin muualle. Sellaista fado-musiikin kuuloista kaihoa täällä tuntuu olevan jatkuvasti ilmassa. Amália Rodrigues - Fado do Ciúme
En tiedä onko syynä pelkästää tai edes osin taloudellinen tilanne. Joka päivä kuulen kuinka rankkaa portugalilaisten arkielämä on. Raha ei riitä, palkat jäädytetään tai niitä leikataan, työmäärä kasvaa, verot nousevat, hinnat nousevat, työtilanne on epävakaa... Moni portugalilainen haaveilee ulkomaille töihin lähdöstä ja moni on jo lähtenyt. Kolmasosa kansasta asuu maan rajojen ulkopuolella.
Usein palataan muistelemaan vuosisatojen takaisia suuruuden päiviä. Ihmiset, joiden kanssa olen puhunut, eivät oikein ymmärrä mitä maalle tapahtui löytöretkien jälkeen. Heillä oli siirtomaita ympäri maailman, ja tietoa, taitoa ja rikkauksia vaikka muille jakaa. Portugali oli kukoistuksen aikoinaan maailmanmahti. Ja mitä on jäljellä? Ei oikeastaan muuta kuin linnojen raunioita ja löytöretkien ajan muistomerkkejä.
Tudo bem? -kysymys on yleinen fraasi tervehdittäessä. Vapaasti sen voisi kai suomentaa onko kaikki hyvin. Mais o menos kuuluu usein vastauksena. Enemmän tai vähemmän hyvin. Tuntuu kuin portugalilaiset kaipaisivat jatkuvasti jotakin muuta tai johonkin muualle. Sellaista fado-musiikin kuuloista kaihoa täällä tuntuu olevan jatkuvasti ilmassa. Amália Rodrigues - Fado do Ciúme
En tiedä onko syynä pelkästää tai edes osin taloudellinen tilanne. Joka päivä kuulen kuinka rankkaa portugalilaisten arkielämä on. Raha ei riitä, palkat jäädytetään tai niitä leikataan, työmäärä kasvaa, verot nousevat, hinnat nousevat, työtilanne on epävakaa... Moni portugalilainen haaveilee ulkomaille töihin lähdöstä ja moni on jo lähtenyt. Kolmasosa kansasta asuu maan rajojen ulkopuolella.
Usein palataan muistelemaan vuosisatojen takaisia suuruuden päiviä. Ihmiset, joiden kanssa olen puhunut, eivät oikein ymmärrä mitä maalle tapahtui löytöretkien jälkeen. Heillä oli siirtomaita ympäri maailman, ja tietoa, taitoa ja rikkauksia vaikka muille jakaa. Portugali oli kukoistuksen aikoinaan maailmanmahti. Ja mitä on jäljellä? Ei oikeastaan muuta kuin linnojen raunioita ja löytöretkien ajan muistomerkkejä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Marrassateet
Tänään töistä lähtiessäni taivas repesi. Vettä tuli aivan valtavasti ja kadut lainehtivat pieninä ojina. Tätä se talvi täällä kai on. Päivä päivältä kylmeneviä päiviä ja loputonta sadetta Atlantilta. Tuuli puhaltaa puuskissa niin, että sateenvarjo meinaa lähteä käsistä. Katujen varret ovat täynnä sateenvarjojen raatoja. Pahinta kuitenkin on koleus. Ihan kuin ihon pinnalla olisi jatkuvasti nihkeä kerros vesihöyryä.
Illan jo pimennyttyä ja kotiin saavuttuamme naapurit alkoivat viskoa kiviaidan yli ämpäritolkulla vettä meidän ruusupuskien päälle. Ihmettelimme mistä oli kyse. Vettä satoi kaatamalla ja melkein ehti herätä epäilys siitä, että heillä on vuorostaan likavesikaivo tukkeutunut ja paskavedet lennätetään meidän iloksemme. Kun olimme tovin vakoillet touhua pimeästä keittiöstä, oli pakko avata ikkuna ja huikata naapureille mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Onneksi naapurit olivat englanninkielentaitoisia ja selvittivät, että heidän kotinsa tulvii. Kysyivät kohteliaasti luvan jälkikäteen tälle vedenheitolle. Eipä siinä tilanteessa tule mieleen kieltää, katsotaan kukkapenkkivahinkojen määrä ja laatu sitten päivänpaisteella. Toivottavasti samainen vesi ei tulvi meidän lattioillemme.
Tekisi mieli lähteä johonkin täksi illaksi, mutta muita vaihtoehtoja ei oikein ole kuin taksimatkan päässä olevat suunnattoman iso ja mahtipontinen ostoskeskus. Se on käsittämättömän persoonaton kaikessa loistokkuudessaan, mutta valitettavasti joskus ainoa paikka mihin keksii tällaisella säällä lähteä.
Illan jo pimennyttyä ja kotiin saavuttuamme naapurit alkoivat viskoa kiviaidan yli ämpäritolkulla vettä meidän ruusupuskien päälle. Ihmettelimme mistä oli kyse. Vettä satoi kaatamalla ja melkein ehti herätä epäilys siitä, että heillä on vuorostaan likavesikaivo tukkeutunut ja paskavedet lennätetään meidän iloksemme. Kun olimme tovin vakoillet touhua pimeästä keittiöstä, oli pakko avata ikkuna ja huikata naapureille mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Onneksi naapurit olivat englanninkielentaitoisia ja selvittivät, että heidän kotinsa tulvii. Kysyivät kohteliaasti luvan jälkikäteen tälle vedenheitolle. Eipä siinä tilanteessa tule mieleen kieltää, katsotaan kukkapenkkivahinkojen määrä ja laatu sitten päivänpaisteella. Toivottavasti samainen vesi ei tulvi meidän lattioillemme.
Tekisi mieli lähteä johonkin täksi illaksi, mutta muita vaihtoehtoja ei oikein ole kuin taksimatkan päässä olevat suunnattoman iso ja mahtipontinen ostoskeskus. Se on käsittämättömän persoonaton kaikessa loistokkuudessaan, mutta valitettavasti joskus ainoa paikka mihin keksii tällaisella säällä lähteä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)