Blogiremppa

Lähipäivinä blogissa tehdään pientä remonttia. Pahoitteluni lukijoille mahdollisesti aiheutuvasta haitasta.

Pelkäätkö tankeroenglantia?

Jokunen viikko sitten Suomen lehdistössä nostettiin esiin (joidenkin toimittajien puhuma) broken English, eräänlainen "huono", epätäydellinen tai aksentillinen tankeroenglanti, jonka käyttäminen joidenkin mielestä on sangen noloa, toisten mielestä taas rutkasti parempaa kuin olla puhumatta englantia ollenkaan.

Luin aiheesta virinnyttä keskustelua ja ajattelin tarttua aiheeseen myös täällä blogissa. Kokosin tänne tiiviin, joskin samalla aika reilusti mutkia oikovan tietopaketin. On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, onko olemassa aksentiton ja täydellinen englanti, jota pitäisi tavoitella, ja joka ei kertoisi puhujan taustasta mitään.


Ei me olla ainoita aksenttimme kanssa...

Jotta voisi tavoitella tiettyä tapaa puhua englantia, pitää tietää millaisia vaihtoehtoja on olemassa. Tähän alkuun olen koonnut esimerkkejä erilaisista puhetyyleistä. Aloitetaan aihe vaikkapa tällä pienellä videonpätkällä, jossa on esitelty 21 erilaista kansainvälistä englannin aksenttia.

Koska joukosta puuttui kuitenkin vahva, kaunispiirteinen ja persoonallinen suomalainen ääntämys, voi siitä katsoa edustavan otteen tästä. Vaihtoehtoisesti voit tutustua Tarja Halosen tai Kimi Räikkösen puhenäytteisiin.

Suomalaisen tankeroenglannin ei pitäisi olla häpeä. Se on useimmiten parempi vaihtoehto kuin olla puhumatta ollenkaan. Jos oma tai toisten suomalainen tapa puhua häiritsee suunnattomasti, apua asennemuutokseen voi hakea vaikka intialaisilta alla olevasta videosta.

Brittienglannissakin on eroja

Kuten ylläolevista esimerkeistä saattoi huomata, englanti on siitä kaunis kieli, että sitä voi puhua jos minkälaisella lausunta-asulla. Jos keskitytään pelkästään Brittein saarilla puhuttavaan englantiin, tai vaikka rajattaisiin alue pelkästään Englantiin, natiivipuhujillakin on aksentteja, joista ei helpolla pääse eroon. (Ja vaikka pääsisikin, ei niistä välttämättä edes haluta eroon.) Osa puhetyylistä pohjautuu asuinpaikkaan, joten alueelliset erot kielessä paljastavat puhujan taustasta paljon.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, myös eri sosiaaliluokkien välillä on olemassa aksenttieroja, jotka tulivat jo yllä olevalla videollakin esiin. Puhetyylistä ja sanavalinnoista on asuinpaikkakunnan lisäksi mahdollista tehdä johtopäätöksiä siitä, löytyykö puhujalta duunari- tai yläluokkatausta, vai missä muussa nykyisistä seitsemästä sosiaaliluokasta hänellä on juuret.

Kuka keksi standardienglannin?

Englantia on siis kautta aikain puhuttu erilaisilla aksenteilla, murteilla ja sanastoilla, joiden perusteella puhuja pystyttiin identifioimaan melko hyvin omaan lokeroonsa. Jossain vaiheessa kieltä piti alkaa kuitenkin standardisoida. Ei liene yllättävää, että standardienglanniksi on kutsuttu jo kauan englantia, jota puhuttiin maan eteläosissa, rahan, vaikutusvallan ja yläluokkaisen koulutuksen keskittymissä. Oxfordin yliopisto pääsi sanakirjojensa avulla pistämään näppinsä peliin ja määrittelemään standardienglantia merkittävästi. Kieliopin, sanaston ja ääntämyksen "oikeaoppisuutta" painotettiin mm. BBC:n radiolähetyksissä ja käyttäjäkunta kasvoi viimeistään sisäoppilaitoksissa, joissa arvostettiin suuresti yläluokkaista kielenkäyttöä muistuttavaa standardienglantia. Kansan suussa tätä kielenkäyttökulttuuria onkin kutsuttu iloisesti sekaisin erilaisilla termeillä, kuten BBC English, Oxford English, the Queen's English tai Received Pronunciation (RP), joka keskittyy erityisesti ääntämisasun määrittelyyn.

Nykyään ylläolevat termit ovat muuttaneet merkitystään, kieli on muuttunut, kouluissa on hyväksyttävämpää puhua paikallisilla murteilla ja BBC:ssäkin kuulee erilaisia aksentteja. Standardienglanti täydellisine kielioppeineen on kuitenkin säilynyt kielenä, jota opetetaan englantia vieraana kielenä opiskeleville kouluissa ja jolla julkaistaan virallisia tiedotteita. Pidän sitä myös tietyllä tavalla tasa-arvoisena kielenä, sillä sen hallinta tarjoaa puhujalleen taustasta riippumatta tasa-arvoiset lähtökohdat.

Näistä syistä johtuen moni nettipalstakirjoittaja saattaa olettaa, että englannin lausumiselle on olemassa RP-standardi, josta poikkeaminen on noloa ja joka häpäisee vähintäänkin puoli kansakuntaa. Puhujalla saattaa olla kieliopin lisäksi hallussa vaikka minkälaisia kulttuurisia taitoja,  mutta poikkeavan aksentin perusteella kanssaeläjät imevät herneen sieraimeen jos toiseenkin ja vaipuvat häpeässään syvemmälle kun haudatut esi-isänsä. Toisaalta hyvään kielitaitoon kuuluu oleellisena osana se, että tulee ymmärretyksi, ja siksi selvästi artikuloitu ja kieliopiltaan virheetön englanti on varmasti tavoiteltavaa. Siihen ei kuitenkaan pääse ilman harjoittelua, joten omasta puolestani ja kokemuksen syvällä rintaäänellä haluaisin rohkaista jokaista puhumaan sitä englantia jota osaa.

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että RP yhdistetään joissakin piireissä edelleen yläluokkaisuuteen, eikä se natiivipuhujien keskuudessa ole valtavan suosittu valinta. Pitääkö siis sittenkin tunnustaa väriä ja pelata avoimet kortit pöytään piilottelematta juuriaan?

Tähän loppuun sopiikin oivallisesti vähän kärkevämpi näkökulma siitä, millaista englantia sitä pitäisikään puhua.

Katolta tippunut ruumis

Kävelin tänään keskustassa ja satuin näkemään auton katolla lojuvan kankaalla peitetyn ruumiin, jonka kiiltonahkakenkiin puetut jalat pilkottivat kankaan alta veriroiskeiden valuessa särkynyttä tuulilasia pitkin. Ohikulkijat päästettiin yllättävän lähelle tapahtumapaikkaa, jonne kaltaiseni uteliaat ohikulkijat olivatkin jääneet runsain määrin parveilemaan. Paikalle saapuneiden poliisien katse oli suunnattu viereisen rakennuksen katolle, jolta uhri oli todennäköisesti tippunut, tai tiputettu. Epäilen vahvasti jälkimmäistä, murhastahan tässä pitää olla kyse, sillä tunnistin toisen poliiseista  Endeavour Morseksi.

(Onko joku, joka ei tiedä tätä Komisario Morsen spin-off -sarjaa, joka kertoo nuoren rikoskomisarion Endeavour Morsen nuoruusvuosista 60-luvulla? YLE lähettää ensimmäisen tuotantokauden jossain vaiheessa talvea, joten kannattaa olla valppaana.)

Lumian kameralla ei hääviä jälkeä saanut, mutta ehkäpä brutaalien yksityiskohtien blurraantuminen oli vain siunaus verkkokalvoille. Tarkemmat tapahtumat selviävät todennäköisesti vasta vuoden-kahden päästä, kun kakkostuotantokausi Oxfordin omasta rikospaikkatutkijasta tulee eetteriin.

Näitä kryptisiä pinkkejä viittoja on Oxfordin katukuva ollut tänään täynnä. Luulisin, että kyseessä on viitat Endeavourin kuvauspaikoille, joten...

Vihdoinkin pääsin heppakisoihin!

Viime viikonloppuna luulin lähteneeni katsomaan maastoesteratsastusta, mutta pääsin samalla koiranäyttelyyn, katsastamaan tuoreimman maaseutumuodin ja tsekkaamaan mistä uusimmat wellingtons-tuulet puhaltavat.

Blogin kirjoittaminen on jumittanut viime viikkoina, joten tällä kertaa on varmaan parasta antaa kuvien puhua puolestaan. (Kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Vielä 95 päivää kerrallaan...

Lupasin pitää teitä ajantasalla siitä, miten uusi, aktiivinen elämä Oxfordissa lähtee alkuun. Noh, vähän tuli tankattua väärää bensaa tai valittua väärä reitti, mutta aika jumissa ollaan vieläkin.

Keramiikkapajalla ehdin käymään yhden kerran ennen kuin keraamikko lähti kuukauden lomalle ja vapaaehtoistöiden taustaselvitysprosessit ja haastattelut vievät niin kauan aikaa, että luultavasti ehtisin jo Suomeen ennen ensimmäisen työvuoron alkua.

Jos totta puhutaan, impulsiiviselle luonteelleni tämä on aika kiduttavaa, puuduttavaa ja lannistavaa. Minulla ei kauheasti ole mielenkiintoa tarttua uusiin tehtäviin siinä vaiheessa, kun lähtöjärjestelyt alkavat jo painaa päälle, joten taidan palata syljeskelemään kattoon, voihan siinäkin muodostaa kivoja stalaktiitteja.

95 päivää jäljellä aamukammassa, joten eiköhän se saada vielä kulumaan. (Saatan tarvita siihen teidän apuanne, hyvät ystävät.) Mutta joulua ja Suomeen paluuta on kiva odottaa. Syksyn aikana saatamme saada vieraita, tuttujakin, täällä käymään ja Skype minulla toimii moitteettomasti, joten saa soitella ihan arkipäiväistenkin asioiden tiimoilta.

St. Giles fair

En usko, että St. Gilesin kirkonvihkijät 1200-luvulla tiesivät, millainen traditio tilaisuuden muisteloista tulee 800 vuotta myöhemmin. St. Giles' fair on paisunut massiiviseksi tivoliksi ja kirkkomaalla lepäävät vainajat pääsevät sellaisen tykityksen keskelle kerran vuodessa, että luut vain naksuvat discojytkeessä.

Joka vuosi syyskuun alussa Oxfordin keskustan pohjoiseen menevä liikenne katkaistaan ja kadut täyttyvät parin päivän ajan huvipuistolaitteista, hattarakojuista ja narunvetoteltoista. Strobovalot ja täysiä huutava musiikki kokoavat tapahtumaan koko seutukunnan nuorison ja valikoidusti myös muita ahtaista kaduista, roskaruoasta ja melusta pitäviä.

Minulle riittävän jännityselementin toivat huvipuistolaitteet, jotka oli pystytetty niin lähelle kadunvarren rakennuksia, että huvittelijoiden päänahasta melkein pyyhkiytyi hilseet tiiliseiniin. Vaikka vauhtia ja vilskettä tapahtumassa riitti, alkuiltapäivästä huvipuiston uskottavuus kärsi pientä inflaatiota, kun kadut täyttyivät koulupuvuissaan talsivista lapsista. Missä muualla lapsi lähtee huvipuistoon puku päällä ja kiiltonahkakengät jalassaan?

Hatutonta heppailua

Vinttikoirakisat jäivät katsomatta, kun Oxfordin rata oli tietämättäni suljettu jo vuodenvaihteessa. Laukkakisoihinkaan ei ole tullut lähdettyä, sillä siellä tarvittavan vaatekerran ja hatun ostamiseen menisi pieni omaisuus. (Tai rehellisesti sanottuna näyttää kyllä siltä, että hatun virkaa ajaa mikä tahansa artefakti päähän kiinnitettynä!) Johonkin eläintenjuoksutuskisaan pitäisi kuitenkin päästä, ihan vain päästäkseen taas askeleen lähemmäksi brittiyhteiskunnan mielenliikkeitä.

Blenheimin palatsin pihamaalla järjestetään heppakisat viikon päästä. Sinne saa pukeutua kasuaalisti ja maastoradalle suositeltiin jopa wellingtoneita. Heppatyttö en ole koskaan ollut, mutta Winston Churchillin syntymäkodin mailla vilistävät hevoset voisivat hyvällä säällä olla kiinnostavaa katsottavaa ja valokuvattavaa, erityisesti maastoesteratsastus, jossa epäonnekseni joutuisin varmaan todistamaan jonkun niskojen taittumista.

Jotain muutakin erijännää voisi vielä keksiä lähiympäristöstä, jos vain osaisi olla silmät riittävän avoinna uusille kokemuksille. Katsellaan, siis...

Koti hämähäkinseiteissä

Englantilaiset asunnot eivät ole mitään araknofoobikkojen märkiä päiväunia. En ole missään tähän astisen elämäni kodeista törmännyt niin moniin sisällä eläviin hämähäkkeihin, kuin näissä neljässä Oxfordin asunnossa, joissa olemme tänä vuonna ehtineet asua.

Sinänsä hämähäkit eivät ole vielä vieneet mielenterveyttä, mutta täsmäiskuja imurilla pitää tehdä sinne sun tänne, ellei halua niiden liiaksi asettuvan kodiksi. Pienen herkullisen lisäsäväyksen tähän seittiin tekee vielä se, että Daily Mailin mukaan kaikki Englannissa elävät hämähäkkilajit ovat myrkyllisiä.

Hämähäkkien liiskaaminen ja päästäminen sitä myötä paremmille saalistumaille ei välttämättä ole kaikkein eettisin vaihtoehto, mutta niiden ruoanhankintamahdollisuudet ovat jo lähtökohtaisesti niin heikot, että ne ennemmin tai myöhemmin kuolisivat nälkään. Taikauskon sävyttämällä hämähäkintappokiellollakaan ei ole vaikutusta, mutta jos joku kokee joutuneensa tästä syystä kärsimään, ilmoittautukoon. Saattaisin olla avarakatseisempi näitä alivuokralaisia kohtaan, mikäli niistä olisi hyötyä vaatekoiden tappamisessa, tai banaanikärpästen. Näistä ensimmäisenä mainittuja brittikodeissa on vaivaksi asti, mutta kertaakaan en ole nähnyt niitä pyristelemässä hämähäkinseitissä.

Hieno päivä, kaiken valituksen jälkeen

Tänään oli hieno päivä, sellaisen vain halusin tulla kertomaan. Gradu meni läpi ja arvosana ylitti kaikki odotukset. Kävimme kivalla kävelyllä upeassa leudossa syysillassa, löysimme fantastisen pubin, jossa yhdistyi englantilaispubin tunnelma ja ranskalainen ruoka. Kaiken tämän lisäksi löysin vielä itselleni keramiikkapajan työskentelyä varten! Tällainen elämänlaatupiikki on vaarallinen, mutta nautitaan siitä nyt niin kauan kuin sitä kestää.

Sunday roast - jos tykkää siitä, niin...

Koska intialainen ruoka tuppaa tulemaan välillä korvista ulos, pitää englantilaisellekin perinneruualle antaa silloin tällöin uusi mahdollisuus. (Perusoletushan on tosin se, että loputtomien mahdollisuuksien antaminenkaan ei paikalliselle ruualle ihmeitä tee, mutta kun nyt täällä asutaan, niin pitäähän sitä elämyksiä hankkia.)

Sunnuntain kunniaksi menimme ulos syömään elämämme ensimmäistä Sunday roastia, ruokalajia, joka nimensä mukaisesti on 1700-luvulta alkaen hautunut sunnuntain kirkonmenojen ajan brittiperheiden uuneissa ja jonka ääreen perhe on  kokoontunut. Ruoanvalmistustavasta johtuen lautaselta löytyy uunissa paahdettua perunaa, juureksia ja lihaa, jonka lisäksi väriä annokseen tuovat höyrytetty kaali, herneet ja porkkanat. Tämän lisäksi annosta täydennetään Yorkshire puddingilla, jonka nimi on harhaanjohtava, ellei jopa täysin järjenvastainen, sillä tämä lisuke muistuttaa ennemmin valtavan isoa tuulihattua tai pulleaa pannukakkua (joka muuten perinteisesti kypsennettiin ylijäämäihrassa, nam!). Tämä kokonaisuus sitten tarjoillaan vaihtelevilla ruskeilla kastikkeilla ja nautitaan suuren perinnetietoisuuden vallitessa.

No, mikä oli tuomioni? Yllä olevasta kirjoituksesta voi tietenkin jo osviittaa saada, mutta ehkä tiivistäisin kokemuksen sanoihin: "Ei ulkona syömisen väärti." Raaka-aineet ovat sitä perinteistä Pohjois-Eurooppalaista tarjontaa, jota Suomessakin on kautta aikojen popsittu.  Joka paikkaan sopiva "jos tykkää tällaisesta, niin onhan se hyvää" -argumentointi toimii siis tässäkin.

 Tähän loppuun vielä pari aiheeseen liittyvää videoklippiä, mikäli ensi sunnuntaille puuttuu vielä ruokaidea!

Yourkshire pudding
Sunday roast (for dummies, ihanan selkokielistä ruoanlaittoa)
Ja vielä vähän elämänmakuisempi Sunday roastin ohje