Orwellin Jura

Skotlannin saaret eivät ole kuitenkaan pelkkää viskiä ja tislaamoa toisensa perään, vaikka edellisten postausten perusteella niin voisi helposti päätellä. Ne ovat myös ulkoilijan ja vaeltajan paratiiseja, joiden karuus ja jylhyys puhuttelee ainakin minua todella paljon.

Viiden minuutin lauttamatkan päässä Islaylta on Juran saari. Vaikka saaret ovat lähes kiinni toisissaan, ne näyttävät kovin erilaisilta. Juran pintaa peittää nummet ja turvemaa, eikä maaperä ole riittävän ravinteikas viljelysmaaksi. Juralla asuu vain pari sataa ihmistä, mutta saksanhirviä/punahirviä/isokauriita (mikä lienee vakiintunut suomenkielinen nimi näille?) siellä on asukkaisiin nähden kolmekymmenkertaisesti. Saaren itäreunaa pitkin kulkee yksi tie ja muun alueen voi saavuttaa vain patikoiden. Saarella on pieni kauppa, viskitislaamo ja joitakin palveluita turisteille.

Minulla oli mahdollisuus piipahtaa saarella pikaisesti. Kuurosateiden ja kiireen painaessa päälle käynti jäi vain pintaraapaisuksi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Paikka oli aivan upea. Heinikoiden ja nummien peittämien ruskeiden kukkuloiden takana kohosivat mustat vuoret, joiden huiput olivat pilvien peitossa. Siellä täällä kasvavat havumetsät täplittivät saaren ruskea-vihreäksi tilkkutäkiksi. Vailla luonnollisia vihollisia elävät punahirvet laidunsivat ja tuijottivat epäilevästi tienposkeen pysähtynyttä autoamme.

Saarta luonnehditaan yhdeksi niistä harvoista jäljelle jääneistä paikoista tässä maassa, joissa voi kokea ympärillään villin ja puhtaan luonnon. Tuollaisessa paikassa haluaisin vain olla, nauttia hiljaisuudesta ja hengittää syvään.

Mielenkiintoinen knoppitieto Juran saaresta on se, että George Orwell kirjoitti romaanin Vuonna 1984 täällä saarella.

Ardbegin tislaamokierros

Brittien suuresti rakastamat terveys- ja turvallisuusmääräykset oli tulkittu Ardbegin tislaamossa valokuvauksesta kiinnostuneen ihmisen silmin ihastuttavan suurpiirteisesti. Moni muu tislaamo on nimittäin kieltänyt valokuvaamisen sisätiloissa kokonaan kameroiden ja kännyköiden aiheuttaman räjähdysvaaran vuoksi, mutta Ardbegillä valokuvata sai lähes joka paikassa muutamaa huonetta lukuunottamatta ja näistäkin räjähdysherkistä tiloista valokuvauskiellon pystyi kiertämään ottamalla kuvat ovensuusta.

Viskinvalmistusprosessia koskevat tietoni eivät ole niin aukottomia, että osaisin kirjoittaa yksityiskohtaisia kuvatekstejä, mutta jos haluat lukea yleistajuisen kirjoituksen viskin valmistuksen eri vaiheista, suosittelen vierailemaan esimerkiksi tällä suomenkielisellä sivulla: http://www.viskikaappi.net/valmistus.htm

Aamukierroksemme päättyi viskimaisteluun, jossa jokainen kierrokselle osallistunut sai maistaa neljää eri viskiä ja muistoksi mukaan sai ottaa oman tasting-lasinsa. Itse keskityin kaatelemaan omiani vieressä istuvien laseihin, sillä jos ei viski muutenkaan maistu, vielä vähemmän se upposi ennen lounasta. Kierros oli itsessään silti hieno elämys ja suosittelen viskitislaamokierrosta niillekin ihmisille, joille viski ei ole lempijuomaa.

Viskitislaamon mökki

Islayn saari on pieni. Nopeasti arvioiden 30-40 kilometrin pituinen ja levyinen. Siellä asuu kolmisen tuhatta asukasta, jotka saavat elantonsa maataloudesta ja viskistä. Viskinvalmistukseen liittyviä tislaamoita ja mallastamoita saarella on kymmenkunta ja suurin osa viskeistä maistuu vahvasti savulta, joka syntyy poltetusta turpeesta.

Olimme varanneet meille mökin aivan saaren etelärannalta, Ardbegin viskitislaamon mailta. Saapuessamme paikalle majoitusodotuksemme ylittyivät kertaheitolla, sillä mökki oli todella hyvin varusteltu ja kaikinpuolin yksi parhaista loma-asunnoista, mitä olimme nähneet. Jääkaappiin oli varattu juotavaa ja syötävää aina savulohta ja juustoja myöten ja tervetuliaislahjana pöydällä odotti pullollinen Ardbegin viskiä. Upean mökin lisäksi oli melko ainutlaatuista päästä yöpymään toiminnassa olevan tislaamon pihapiirissä. Merenläheisyys, sekä pihapiirin viskitynnyrit, kauniit rakennukset ja ympärillä pörisevät työkoneet tekivät lomakohteesta hyvin ainutlaatuisen. Rakennusten välissä leijui vahva viskin tuoksu mutta en kuitenkaan valokuvia ottaessani onnistunut inhaloimaan itseäni humalaan.

Islayn saarelle

Suutapoltteleva viski ei koskaan ole ollut lempijuomiani, mutta koska lähipiiriin kuuluu ihmisiä, jotka juomaan  intohimoisesti suhtautuvat, päätimme lähteä ystäviemme kanssa viskiteemaiselle kolmen päivän mittaiselle saarivierailulle sisä-Hebridien Islaylle (saaren nimi lausutaan paikallisittain Eila). Koska itse olen menettänyt sydämeni Ylämaille ja Skyen saarelle jo aiemmin, lähdin mielelläni katsomaan minkälainen saari perillä odottaa.

Nappasin Wikipediasta yllä olevan karttakuvan, jotta saisin konkretisoitua jotenkin Skotlannin saariryhmistä Ulko- ja Sisä-Hebridit. Islay on vaaleanpunaisista Sisä-Hebrideistä alinna.

Vuokrasimme auton, jolla ajoimme Edinburghista Glasgown kautta Kennagraigin pieneen kylään, josta matka jatkui parin tunnin lauttayhteydellä Islaylle. Olimme juuri sopivasti liikkeellä, sillä edellisenä päivänä kaikki Hebridien lautta- ja siltayhteydet oli katkaistu hurrikaanijämien saapuessa Atlantilta Skotlannin rannikolle. Olimme varanneet autopaikan lautalta, joka oli ensimmäinen normaalissa aikataulussa kulkeva.

Skotlannin itäreunan Edinburghista etäisyys länsiosan saarille ei ole linnuntietä pitkin pitkä, mutta koska tiet kulkevat osin vuoristossa ja kiertävät ympäri merenlahtia ja pitkin niemiä, ensimmäisen päivän valoisa aika menikin lähes kokonaan matkustamiseen. Pääsimme sopivasti ennen pimeän tuloa perille majapaikkaamme, jossa jokainen pääsi hengähtämään pitkän päivän jälkeen.

Pingviinimarssi

Yleensä kun matkustan johonkin, pyrin käymään paikallisessa eläintarhassa. Onnekseni en ole vielä törmännyt räikeisiin eläinten hyvinvointia polkeviin paikkoihin, mutta eipä kovin moni näkemistäni eläintarhoista kaikille eläinlajeille pysty lähellekään luontaista elinympäristöä takaamaan. Mielenkiintoisia paikkoja ne silti monesti ovat.

Menin pari viikkoa sitten Edinburghin eläintarhaan kahdesta erityisestä syystä. Heillä on vuokralla Kiinasta pari pandaa ja eläintarhassa saattaa nähdä päivittäisen pingviiniparaatin. Joskus viitisenkymmentä vuotta sitten eläintenhoitaja oli vahingossa jättänyt pingviiniaitauksen portin auki, ja uteliaat pingviinit olivat yksitellen poistuneet aitauksesta, siistissä jonossa. Koska eläintenhoitaja ei voinut asialle enää mitään, hän päätti katsoa mitä pingviinit päättävät tehdä. Ne taapersivat jonomuodostelmassa ympäri eläintarhan jonka jälkeen ne palasivat itsekseen takaisin aitaukseensa. Tämän jälkeen eläintarha on avannut joka päivä aitauksen oven, jotta halukkaat pingviinit saavat lähteä kävelylle. Niitä ei rohkaista lähtemään tai palkita siitä mitenkään ja marssi on niille täysin vapaaehtoista.

Odotukset eläintarhapäivälle olivat siis suuret, mutta loppujen lopuksi huomasin päätyneeni pahalta haisevaan eläintarhaan, odottamaan puolitoista tuntia että yksi näytillä oleva panda heräisi ja toteamaan, että oli liian aurinkoista, että pingviineitä olisi kiinnostanut lähteä hikoilemaan aitauksen ulkopuolelle. Aina ei voi siis voittaa. Tässä pari kuvaa kuitenkin kiitokseksi siitä, että jaksoitte lukea tämän antikliimaksitekstin.

Skottikeittiön helmet

Blogipäivityksissä on ollut pieni tauko, sillä saimme vieraita Suomesta ja viikko on mennyt kuin siivillä. Nyt on hyvä aika ottaa vähän kiinni ja päivitellä taas kerralla useamman postauksen verran.

Tuossa muutama päivä sitten päätimme tutustua skotlantilaisen ruokakulttuurin klassikkoedustajiin. Emme kuitenkaan halunneet hienostella turhan paljoa, vaan keskityimme helposti saatavilla oleviin makuelämyksiin, jotka sopivat monenkokoiselle kukkarolle.

Alkupalaksi otimme katukeittiöstä friteeratut Mars-suklaapatukat, joiden kokonaisvaltainen epäterveellisyys on jotakin niin ylitsevuotavaa, että jopa terveysviranomaiset ovat antaneet niistä lausunnon. Maku oli täsmälleen sitä, mitä kuvaus (ja yllä oleva kuva) antaa odottaa. Epäterveellisellä taikinalla kuorrutettu patukka, joka uppopaistetaan nopeasti kuumassa öljyssä. Kaloreita tämä "herkku" pitää sisällään 1200 ja paikalliset lehdet väittivät syyskuussa, että se voi aiheuttaa kuoleman tunneissa.

Selvittyämme hengissä tästä alkupalasta kävimme illalla ruokakaupan kautta ja illallispöytään päätyi skottilaisia taikinakuoreen kietaistuja munia, haggista ja Irn-Bruta. Haggis on nykyisessä muodossaan muovikuoreen tursotettua mursketta, jonka maku ja koostumus kulkee reilusti mustapippurilla maustetun mustanmakkaran ja maksalaatikon välimaastossa. Koska haggiksen rakenne on helposti muotoiltavissa, se soveltuu monenlaisiin ruokakokonaisuuksiin. Me viipaloimme haggiksen muovirasiaan ja mikrotimme sen. Kyytipoikana oli mm. Irn-Bru-virvoitusjuomaa, joka on niin suosittua Skotlannissa, että jopa Coca Cola jää myyntitilastoissa kakkoseksi.

Myöhemmin viikolla seurueemme uskaliaat jäsenet kokeilivat haggista myös vähän klassisemmassa yhteydessä, eli viskikastikkeessa lanttu- ja perunasoseen kera. Sitä rohkenemme suositella kaikille sisäelinruokien vahvasta mausta pitäville.

Viski

Viski, viski, viski. Joko kyllästyttää? Saako täältä ulkomailta kirjoitella blogiin mitä sattuu? Pakko on ratsastaa hetki ajankohtaisella teemalla, että tähän blogiin saisi ympättyä edes jotain mediaseksikästä, tosin mitään kovin syvällistä en lupaa aiheesta sanoa.

Tuli nimittäin sattumoisin mieleen syyskuinen urheilutapahtuma, ylämaan kisat, jossa kävimme. Siellä paikallisen maatilan heinäpellolla koko kyläyhteisö urheili jos minkälaisissa mielen ja ruumiin kuntoa vaativissa harrasteissa. Vaikka päivän päätähtinä voimailivat perinteisesti kilttiin pukeutuneet miehet, valtaosa paikalla olleista urheilijoista oli kuitenkin lapsia ja nuoria. Pienimmät hyppivät pussijuoksua, vähän vanhempien hiotessa sitten astetta vakavamielisempien lajien parissa. Mutta miksi kerron tätä kaikkea? Siksi, että näinkin tervehenkisen koko perheen tapahtuman pääsponsorina toimivat viskitislaamot.

Koko yleisö joutui tahtomattaan Glenfiddichin ja Balblairin vaikutteille alttiiksi, ja tilanteen teki erityisen kiperäksi vielä alaikäisten suuri määrä tapahtumassa. Jos olisin ollut tiedostavampi EU-kansalainen, olisin tarkkaillut huolestuneena kuinka moni kisaajista tai yleisöstä korkkasi kentän laidalla pullon ja ratkesi ryyppäämään mainosten takia, mutta vielä kuukausi sitten en ollut riittävän valveutunut tähän. Ehkä mainonnan vaikutukset näkyvätkin vasta pidemmällä aikavälillä.

Alkoholimainonta on kyllä siitä jännä juttu, että sitä ei oikeastaan voi etukäteen tietää kuinka ideaalissa maailmassa me voisimmekaan elää, jos kukaan ei joisi alkoholia. Mutta koska pruukaan ajatella käytännönläheisesti ja vähän kyynisestikin, en usko että sellaista tilannetta ihan lähiaikoina tulee eteen. Siksipä lämpimästi kannatan tervehenkisen alkoholikulttuurin luomista, jossa kohtuus on kaunista ja ihmisten omaan arvostelukykyyn luotetaan. Kieltolailla ei ainakaan viime kierroksella ollut Suomen alkoholikulttuuria kehittävää vaikutusta, tuskin siis olisi nytkään.

Ensi viikolla lähdemme muuten turistimatkalle Islayn saarelle, savuisten viskien tislaamoihin. Itse en viskin poltteesta tai poltetun turpeen hajusta juurikaan perusta, mutta ehkäpä pääsen humaltumaan maisemista.

Titteleitä ja palvontaa

Sir Arthur Conan Doyle asusteli reilu sata vuotta sitten muutaman korttelin päässä meidän asunnosta. Hip ja käsi ylös nyt niiltä, jotka tietävät mistä Sir Arthur jäi historiankirjoihin. Hän kouluttautui alunperin lääkäriksi ja tekikin työtä tovin, mutta nykyään hänet muistetaan lähinnä kirjailijana ja Sherlock Holmesin luojana. Joka kerta kun menemme kuntosalille, kävelemme sekä hänen nimään kantavan pubin että Sherlockin patsaan ohi. Siinä se meitä tuijottaa kuin syyttäen Sir Arthurin kotitalon purkamisesta liikenneympyrän tieltä.

Mutta jotta tälle aasinsillalleni saataisiin se toinenkin pää, menen suoraan asiaan. Katsokaa hyvät ihmiset telkkarista tai Netflixistä tai dvd:ltä nykyaikaan sijoittuva (Uusi) Sherlock -sarja. Sen älykkäämpää ja nokkelampaa käsikirjoitusta ja dialogia ei monesta sarjasta löydy. Olkoon tämä sitten produktpleismenttiä tai puhdasta palvontaa, siinä on sarja joka iskee minuun ja pariin miljoonaan muuhunkin kuin 250 astetta ankanreiteen.

Pieni kaunis yksityiskohta patsaasta - sekä tämän saarivaltion vaatimattomasta kulttuurista - on kuvattuna tässä yllä olevassa laatassa. Katsokaa ja ihailkaa miten hirrrrveän tärrrrkeä ihminen tämä herra Chisholm on varmasti ollut, mitä indikoi titteli Ch.M., P.R.C.S.Ed., F.R.C.S. Eng., F.R.C.P. Ed., FE. AC (jne).... ja joka ystävällisesti on patsaan paljastanut. Alla taasen pari enemmän tai vähemmän virallista teaseria Sherlockista, mikäli joku tämän sarjan on sattunut missaamaan.

Villiä ja impulsiivista ajatuksen juoksua

En ole koskaan ollut mikään keittiön terävin veitsi eikä sitä tarvitse peitellä että ei minua olla ruoanlaittotaitojeni vuoksi naitu. Kokkaukseni ovat yleensä maustettuja ripauksella epäonnistumisia ja litran mitalla suurpiirteistä laiskuutta eikä liene yllättävää, että tästä syystä en myöskään ole huippumotivoitunut keittiössä hyörimään. Mutta aina välillä yritän ja yleensä silloin koitan apinoida jotain ravintola-annosta, joka on vienyt kielen mennessään. Vuosi sitten asuessamme Oxfordissa kävimme usein lounaalla aivan taivaallisessa ranskalaisessa ravintolassa Pierre Victoiressa. Siellä tarjoiltu Confit de Canard oli täydellisen mureaa ankanjalkaa, joka inspiroi minua eräänä päivänä käydessäni Marks & Spencerin ruokaosastolla. Ostin pari ankan reittä ja menin kotiin googlaamaan miten saan niistä edes etäisesti esikuvaansa muistuttavia herkkuja. Hah, helppoa kuin heinänteko. Heitin ne vuorokaudeksi jääkaappiin keräämään makua suolasta ja timjamista ja sitten tänään siivotessani kotia haudutin niitä uunissa matalassa lämpötilassa upotettuna ankanrasvaan viisi tuntia!

Kaikki näytti täydelliseltä siihen asti, kunnes illalla valmistelin ankan tarjollepanoa ja tarkoitus oli kuuman uunivastuksen alla saada vähän rapeutta ja väriä ankkojen pintaan. Ja mitä tapahtui? Minä poltin ne helkkarin ankanjalat ylikuumassa kiertoilmauunissa kymmenessä minuutissa niin, että savu vain uunista nousi. Mustiksi hiiltyneet luut törröttivät ritilällä kuin krematoriossa samalla kun tämä kulinaristinen kokeiluni haihtui kirjaimellisesti savuna ilmaan. En enää ikinä kokkaa.

(Kuvituskuvaksi tähän blogikirjoitukseen sopinee M&S:n ankanfileepaketti, jonka kuvaan on laitettu tarjoiluehdotus. Hei, miten korillinen omenoita ja omenaveitsi voi olla ankkafileiden tarjoiluehdotus?! Ehkä tämä kuva on merkkinä meille keittiörajoitetuille...)

No, jos tuo kokkaaminen ei ole minun heiniäni, tulevaisuuden suunnittelu ehkä vielä vähemmän. Tai riippuu vähän siitä, lasketaanko ideariihimäinen vaihtoehdoilla jonglööraaminen tulevaisuuden suunnitteluksi. Rakkaat ystäväni joutuvat ehkä kärsimään mieheni jälkeen hyvänä kakkosena tästä piirteestä. Terveisiä vain kaikille, jotka ovat joutuneet kuuntelemaan suunnitelmiani ja pakotettuina vielä joutuneet lupautumaan toteuttamaan kanssani näitä unelmia. Älkää suotta pelätkö, olen jo unohtanut puolet aikaisemmista ehdotuksistani, mutta luulen, että impulsiivisista päähänpistoistani silti vielä kuulette. Mutta tosiasia on se, että elämä nyt vain on vienyt omituisille sivupoluille ja pikkuhiljaa olen alkanut turtua tähän. Eikä minulla ole harmainta aavistustakaan, mitä tulevat vuodet tuovat. Kohtaloksiko tätä voisi runollisesti sanoa? Ehkä pieni oman elämän romantisointi tekee kaikille meille hyvää. Anneli Jäätteenmäkeä siteeratakseni "En ollut näitäkään pyytänyt ja ne tulivat minulle yllätyksenä."

Tämä siis vain pitkänä johdantona siihen, että olen ajatellut lähteä auttamaan Länsi-Afrikkaan ebola-orpoja. Eli jos jonkun avustusjärjestön työntekijä tämän viestin lukee, tietäkää, että olen käytettävissänne. Ennen kuin kukaan perheenjäsenistä tai tuttavista vetää pullan väärään kurkkuun, huomautettakoon, että olen myös valmis harkitsemaan kotimaista uraa, vaikkapa opettajana. Yksi nöyrä toive minulla kuitenkin on ja se liittyy tulevaisuuden suunnitelmiin tai ennustamiseen. Älkää kauheasti kyselkö. En ihan itsekään tiedä, enkä jaksa tästä asiasta ihan kauhean syvällisiä selvityksiä antaa. Kerron kyllä sitten jos on jotain kerrottavaa.

Näihin tiistaisiin ajatusvirtoihin on hyvä lopettaa. Nauttikaahan syksystä hyvät ystävät. Ja muistakaa, että joku täällä Edinburghissa ilahtuu kovasti sähköposteista, tsättihetkistä ja Skype-puheluista.

Historiaa ja kaupunkisuunnittelua pähkinänkuoressa

Puisto, jonka takana näkyy Old Town

Edinburghin historia on viehättävä ja nykyäänkin kaupunki on kaunis ja kiinnostava. En yhtään ihmettele, että moni ihminen tätä kaupunkia kehuu. Näitä samoja piirteitä osaan arvostaa myös nykyisessä elämäntilanteessani, sillä kaupunki, jossa pääsee liikkumaan kävellen ja jonka kieltä ymmärtää ja joka vielä lisäksi tarjoaa tekemistä ja kulttuuria on viihtyisä paikka asua.

Erityisen mielenkiintoiseksi ympäristön tekee se, että kaupunki koostuu kahdesta ihan eri henkisestä alueesta, vanhasta ja uudesta kaupungista. Koska blogini tyyliin kuuluu oleellisuuksien kertominen hyvin kompaktissa muodossa, tiivistän historian nytkin pähkinänkuoreen.

Keskiajalla Edinburgh oli muutaman kukkulan väliin rakennettu tiivis sokkeloinen suurkaupunki, joka vuosien saatossa ja ruton sitä raiskatessa muuttui yhdeksi Euroopan ensimmäisistä slummeista. Jätteet virtasivat kapeilla mukulakivipoluilla eikä kaupungin maine ollut hääppöinen. Ylikansoituksesta johtuen ihmiset asettuivat asumaan siltojen alle ja taloista rakennettiin niin korkeita, että myöhemmin alimmat kerrokset hautautuivat uudelleen rakennettujen korotettujen katujen alapuolelle. Nykyään tätä keskiajalla olemassa ollutta kaupunkia kutsutaan vanhaksi kaupungiksi ja se on erityisesti turistien suosima. Sen hämärä, sokkeloinen tunnelma, sekä maanalaiset kerrokset on inspiraation lähde lukuisille kummitustarinoille sekä turistikierroksille.

Jossain vaiheessa 1700-lukua tajuttiin, että jotain on tehtävä ylikansoituksesta kärsivälle kaupungille. Luonnollinen ratkaisu tähän oli laajentaminen ja uusien talojen rakentaminen. Liekö suunnittelija traumatisoitunut vanhan kaupungin asuinolosuhteista, vai mikä on ollut syynä, mutta uudesta puolesta rakennettiin avara ja valoisa uusklassinen kaupunginosa, jossa leveät kadut on piirretty viivaimella ja isot puistoalueet tuovat viihtyisyyttä. Ei liene yllättävää, että uuden kaupungin puolelle muuttivat kaikkein varakkaimmat ihmiset ja siitä tuli kaupan ja valtaapitävien kaupunginosa köyhien jäädessä vanhan kaupungin kaaokseen.

Vuosisadat ovat kuluneet ja rutto päihitetty, mutta paljon menneiden aikojen tunnelmaa on molemmilla puolilla kaupunkia säilynyt. Meidän asuntomme on uuden kaupungin puolella. Alla olevat valokuvat ovat  ympäröiviltä lähikaduilta, jotka ovat keskenään niin samanlaisia, ettei niitä tahdo erottaa toisistaan. Kaduilta puuttuu kaikki se vilinä ja jännitys, mitä vanhan kaupungin kujilla on. Joskus jopa ihan salaa harmittelen sitä, ettemme löytäneet asuntoa Old Townin keskiaikaisista taloista, mutta ehkäpä siellä asuessa kaipaisi uuden puolen hiljaisuutta ja rauhallisuutta - sekä kauppoja.

Keittiöonnea

Kuten viime kirjoituksessani jo vähän ennustinkin, suunta tunnelmissa on ollut nousujohteinen. Olemme kotiutuneet päivä päivältä paremmin ja oppineet pikkuhiljaa tasapainottelemaan kodin vahvuuksien ja heikkouksien kanssa. Kumman nopeasti nenäkin tottuu hajuihin ja vielä nopeammin olemme onnistuneet levittämään omat ominaistuoksumme uuteen "kotiimme". (Tämähän teitä kaikkia ensisijaisesti kiinnostaa, hah.)

Sijainniltaan asunto on loistavalla paikalla ja viereisen ylämäenkin voi ottaa hyötyliikunnan kannalta. Miehen työbussipysäkki on viereisellä kadulla ja meillä on kaksi lähikauppaa niin lähellä, ettei siellä käydäkseen tarvitse edes takkia heittää päälle. Takittomuus ei tosin ole etu silloin, jos on tapana säilyttää asunnon avaimia sen taskussa, olen huomannut.

Keittiökulmauksemme on yllättävän toimiva induktioliesineen kaikkineen. Astioita ja ruoanlaittovälineitä siellä on aika niukasti, mutta mielikuvituksen avulla olemme onnistuneet ruokkimaan itsemme. Joinain iltoina olemme turvautuneet Marks & Spencerin valmisruokiin, mutta viikon aikana olen olen antanut tilaa myös mielikuvitukselle ja kokeillut erilaisia marinadeja. Jos jollakulla teistä on kiva kana- tai kalamarinadi tiedossa, jakakaa ihmeessä se minulle.

Kyllä, silmäsi eivät valehtele. Valmiin uuniruoankin voi näemmä pilata.

Inkivääri-passionhedelmä-sitruuna-valkosipuli-marinadi

Saattaa kuulostaa hölmöltä ilon aiheelta, mutta toisen kerran ulkomailla asuessani minulla on toimiva keittiö, jossa on liesituuletin eikä tarvitse pelätä ruokatarvikkeiden kimppuun käyviä torakoita. Nyt kun alkaa oikein muistelemaan aikaisempia keittiöitä, on niissä aina ollut jotain häiriötekijöitä. Torakoiden lisäksi on ollut toimimattomia jääkaappeja, ruokatuholaisia, fanaattisesti siivoukseen suhtautuvia kämppiksiä ja pienimpänä pahana ehkäpä pitää mainita liian lähellä kotia löytyvät ravintolat, joista noutoruuan hakeminen oli liian halpaa jo houkuttelevaa. Vielä ei Edinburghissa kulman takaa ole löytynyt täydellistä palak paneria valmistavaa intialaista ravintolaa, joten kotikeittiö pääsee tositoimiin.

Huomisille nyyttärikutsuille leivoimme yhdessä ehkä maailman epäterveellisimpiä suklaa-pähkinä-inkivääri-brownieita. Ne onnistuivat loistavasti ottaen huomioon, ettemme löytäneet edes kaikkia raaka-aineita, eikä meillä ollut mitta-astiaa. Jos innostutte kokeilemaan,  Helsingin Sanomien sivulta löytyy ohje.

Brittikotien masentavuus

Viisi taakse jäänyttä viikkoa ovat jääneet mieleen poikkeuksellisen kivana ajanjaksona. Kuten olen blogissakin kertonut, meillä on ollut mahdollisuus matkustaa ja nähdä erilaisia paikkoja. Toki viisi viikkoa matkalaukkuelämää tuo oman vivahteensa ja väsyttävyytensä jokapäiväiseen elämään, mutta olemme kestäneet sen yllättävän hyvin, sillä päämääränä on ollut kokoajan lokakuun ensimmäinen päivä, jolloin pääsemme asettumaan aloillemme.

Kaiken kivan lisäksi syyskuu on ollut Brittein saarilla lämpimin ja vähäsateisin syyskuu 114 vuoteen. Täällä on satanut vain viidesosa tavallisesta ja aurinko on hellinyt poikkeuksellisen paljon, joten senkään suhteen ei ole ollut valittamista.

Koko tämän ajan "kodin" puuttuminen on luonut odottavan tunnelman jokaiseen päivään. Pienille vastoinkäymisille ja epämiellyttäville majataloille on voinut nauraa, kun on tiennyt koko ajan, että matkalaukkuelämä päättyy pian kahdeksi kuukaudeksi ja saamme oman asunnon, jossa tehdä ruokaa ja tuijottaa televisiota huolimatta kenenkään ulkopuolisen asettamista aikatauluista. Mutta kun lopulta lokakuun ensimmäinen päivä koitti, ja raahasimme viisi matkalaukkuamme kellarikämppäämme, mielikin vajosi osittain maan alle.

Yhtäkkiä huomasimme olevamme ties kuinka monennen kerran paikassa, joka ei ole oma. Eteisestä lähtien paikka haisi epämiellyttävälle. Se oli ummehtuneen tupakan haju tai jotain vastaavaa, joka oli tarttunut rakenteisiin jossain vaiheessa talon parisataavuotista historiaa. Sohviin oli imeytynyt edellisten asukkaiden tahrat ja ovipielissä oli klähmäisiä sormenjälkiä. Astiat kaapeissa olivat enemmän tai vähemmän puhtaita ja koko huoneisto tuntui vieraalta.

Mietin jälleen kerran, miten ihmeessä jaksaisin taas kerran asettautua taloksi vieraaseen paikkaan ja heittäytyessäni todella syvälliseksi aloin pohtia, onko missään ylipäätään mitään järkeä. Valmiiksi hieman herkkiin tunnelmiin toi oman viehättävän lisänsä asunnon pistorasioihin kytketyt elektroniset rotan- ja hiirenkarkottimet, joiden tarpeellisuutta en lähtenyt sen tarkemmin pohtimaan.

Matkalaukkuja purkaessa tajusimme, että asunnossa on ainoastaan yksi pieni, alle metrin levyinen vaatekaappi. Yksi! Sen lisäksi täällä ei ole eteisessä naulakkoa eikä juuri mitään muutakaan paikkaa johon vaatteita voisi ripustaa tai matkalaukut voisi purkaa. Savu korvista nousten ja verenpaine koholla katsoimme mieheni kanssa toisiamme hiljaista myötätuntoa jakaen. Miksi täällä ei osata tehdä kodeista toimivia? Kyllähän meillä periaattessa piti olla muistissa brittikotien epäkäytännöllisyys, mutta jotenkin elämän realiteetit olivat unohtuneet.

Pieni murhehan epäkäytännöllinen koti on maailman mittakaavassa, mutta joinain hetkinä se voi olla pienikin korsi joka kamelin selän katkaisee. Varsinkin kun on neljä vuotta vaeltanut kuin nomadi paikasta toiseen, alkaa kaipaamaan tiettyjä perusmukavuuksia. Toki tämä löytämämme asunto on ehdottomasti paikallisittain huippulaatuinen, mutta Suomessa vastaavan tasoinen asunto olisi ominaisuuksien puolesta mietitty kymmenen kertaa toimivammaksi. Asumisstandardit ovat vain niin erilaisia eri maissa.

Ihmismielen on kuitenkin hyvä keskittyä positiivisiin asioihin, joihin tällä kertaa lukeutuu esimerkiksi kylpyhuone, joka on uusittu ja jossa ei ole kokolattiamattoa, eikä näkyvää hometta juuri yhtään! Viemärit eivät tosin vedä eikä käsisuihkua ole, mutta sinne on sentään asennettu sekoitushana ja lattialämmitys, jotka ovat aivan mahtavaa luksusta! Toinen positiivinen asia on se, että asunnonvälitysfirma suostui tuomaan meille henkareita ja oveen kiinnitettävän naulakon, sekä vessaharjan, joka asunnon varustukseen ei kuulu koska "omistaja ei pidä sellaisista". Tästä ei ole enää kuin suunta ylöspäin!