Algarve

Kaksi päivää arkiaskareiden parissa kämpillä olivat riittävästi pyykkien pesuun ja kaupungilla pyörimiseen. Sieltä oli pakko päästä taas pois. Mietimme aikamme halpoja vaihtoehtoja, kunnes päädyimme matkustamaan Portugalin etelärannikolle Algarveen. Junalippu maksoi vain 20 euroa, joten päätimme lähteä turistirannikolle parin päivän lomalle.

Aurinko paistaa täällä pilvettömältä taivaalta, mutta lämmin täällä ei silti ole. Toppatakki pysyy pääosin kiinni ja kaulahuiviakin tarvitaan heti kun aurinko alkaa laskea tai kävellään varjoisemmilla kujilla. Kovin paljon eksotiikkaa Faro ei tarjoa, mutta mukava sää täällä on. Hiekkarannalle oli puolen tunnin bussimatka, joten kävimme sielläkin piipahtamassa. Yksi mies siellä otti aurinkoa, mutta muuten sinne oli eksynyt vain muutama iltapäiväkävelijä. Paikalliset kalastajat, tai pitäisikö heitä kutsua simpukoitsijoiksi, kuokkivat laskuveden paljaaksi jättämästä merenpohjasta simpukoita.

Vaikka paikallisille täällä on aivan liian kylmä näyttää nokkaansa rannalla, minusta oli ihana kävellä hiljaisella hiekkarannalla ja potkia simpukankuoria. Atlantin aallot ovat upean kuuloisia, rannoilla kun niin harvoin on kovin tyyntä.

Eräs kaverimme on opettajana naapurikaupungissa ja lähetin hänelle tekstiviestin. Kuinka ollakaan hän sattuikin vanhempineen olevan paikalla, ja sovimme illallisen heidän kanssaan täksi illaksi. Huomenna meidät on jo kutsuttu yliopiston puolelta olevan tutun perheen luokse junamatkan päässä olevaan kylään, saa nähdä millä yhteyksillä sinne pääsemme. Uudenvuoden aaton illan olimme ajatelleet viettävämme Lissabonissa, mutta ehkä pitää tarkastella tilannetta uudelleen huomenna. Joka tapauksessa tuntuu hurjan hyvältä nähdä ihmisiä täällä. Olin varautunut siihen, että kahdestaan me täällä katuja astellaan, jälleen kerran, koska emme ihmisiä täältä päin tunne juurikaan, onneksi kävi kuitenkin näin hyvin.

Ruoasta, taas

Istuessani algarvelaisen hotellin aamupalapöydässä rupesin miettimään suomalaisen ja portugalilaisen ruokakulttuurin eroja. Nyt en suinkaan keskittynyt parjaamaan mitään erityisiä ruokalajeja tai raaka-aineita, vaan mietin lähinnä, mitä missäkin päin pidetään terveellisenä ja hyvänä ruokana.

Tietenkin ruokakulttuuri on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja koostunut siitä, mitä on ollut saatavilla. Suomessa se lienee ollut maitotuotteet, vilja ja liha, sekä metsän antimet. Portugalissa valinnanvaraa on ollut enemmän, joten ruokakulttuurikin on muodostunut sen mukaiseksi.

Tähänastisen elämäni aikana muistan Suomessa mainostetun jos jonkinlaisia ohjeita ja neuvoja ruokailurytmistä ja aterioista. Muistattehan näitä: "aamupala on päivän tärkein ateria", "älä syö ilta kuuden jälkeen", "viisi kourallista kasviksia päivässä" jne... Kotitaloustunnilla taas opetettiin, että perunaa, riisiä ja pastaa ei tarjota samalla aterialla, samoin kuin ei sekoiteta lihaa ja kalaa samaan ruokaan.

Täällä törmään aivan päinvastaisiin mielipiteisiin. Illallisella ahdetaan vatsa täyteen ruokaa niin, että aamupalalla riittää pelkkä leivos tai keksi kahvin kanssa. Liikunnan parissa toimivat ystävämme rinnastavat hedelmät karkkeihin, makeita molemmat, eikä iltaisin hedelmän syöminen ole kovin viisasta. Aterioilla on rasvassa uppopaistettuja perunasiivuja, riisiä sekä sulassa voissa kieritettyä spaghettia. Kalaa, mereneläviä, kinkkua ja vielä ties mitä yhdistetään surutta kastikkeisiin, täytteisiin ja piiraisiin.

Paikalliset ystävämme eivät ole ymmärtäneet, kun olemme kertoneet suomalaisesta karppausvillityksestä, voipulasta ja leivän kulutuksen laskusta. Täällä samanlaisia villityksiä ei ole näkyvillä. Aterioilla arvostetaan monipuolisuutta ja sitä, että kaikkea tulee syödä sopivasti. Lasillista viiniä, sekä tarpeen vaatiessa pientä terävää, pidetään ruoansulatukselle hyvänä.

Ruokakulttuuri on täällä paljon traditionaalisempaa ja vaihtelee paikallisesti. Täällä tuntuisi jopa mahdottomalta, että koko kansa vaihtaisi ruokailutottumuksiaan muotivirtojen mukaisesti.

Paluu Portugaliin

Viikko Suomi-lomaa on nyt takana. Täytyy myöntää, että vietin ehkä yhden parhaimmista ja intensiivisimmistä aikuisiän jouluista koskaan tänä vuonna. Tuntui niin hyvältä vaihtaa maisemaa ja imeä kotimaan parhaita (ja niitä vähemmän hyviäkin) puolia itseensä täysillä viikon ajan. Jouluviikon kiireistä huolimatta moni ystävistämme ja sukulaisistamme ehti meitä nähdä.

Meillä oli mukana portugalilainen ystävämme ja se toi juhlapyhiin aivan uuden säväyksen. Pysähdyin ihan uudella tavalla miettimään kulttuuriamme ja joulutapojamme vastaillessani hänen kysymyksiinsä. Hänen kunniakseen täytyy sanoa, että hienosti hän talveen ja pimeyteen sopeutui, eikä rohkeuden puutteesta voi syyttää häntä yhtään. Kyllähän suomalaiset tavat voi nähdä monella tavalla. En yhtään ihmettele, että hämmentynyt nauru hersyää huulilta, jos hämärässä kuumassa huoneessa hakkaa alastomana kaveria oksakimpulla joulun kunniaksi.

Loman lopussa minulla oli vähän kaihoisa mieli. En oikein tiennyt mihin palaan, kun palaan Portugaliin. Lähdenkö kodista, palaanko kotiin vai miten tätä elämäntilannetta kuvailisi. Ehkä minulla on monta kotia ja olen siinä suhteessa onnellisessa asemassa. Laskeutuessani Lissaboniin huomasin yllätyksekseni, että tuntui hyvältä palata. Loma näytti tehneen tehtävänsä, sillä ymmärsin, kuinka onnellinen saan olla, kun minulla on mahdollisuus elää hetki jossakin muualla. Ei tuo havainto silti elämästä täällä yhtään sen helpompaa tee, mutta se auttaa ehkä selviämään vaikeimmista hetkistä.

Tapaninpäivän paluumatkallemme osui kunnon myrsky, mutta taisimme päästä alta pois juuri sopivasti ja lentokin myöhästyi vain tunnilla teknisen vian vuoksi. Meillä oli seitsemän tunnin vaihto Frankfurtissa, joten ehdimme käymään kaupungin keskustassa. Turvatarkastuksessa jouduin kameran akkulaturin kanssa räjähdysainetarkastukseen. Epäilyksistä huolimatta selvisi, että en ollut rakentanut pommia laturin sisään.

Lopun kotimatkasta teimme taksilla. Yön pimeydessä tuntui hienolta ohittaa Lissabonin keltaisena loistava valomeri, ylittää Tejo-joki siltaa pitkin ja nähdä kuinka näyttävästi valaistu Cristo Rei -patsas otti meidät avosylin vastaan kotiin. Kotona meitä odotti täydellisesti pintaremontoitu makuuhuone. Kaikki oli saatu valmiiksi ja jopa loppusiivous oltiin tehty. Olin ällistynyt. Kaasupullokin on vaihtunut kaasun katujakeluun poissaollessamme. En tosin tiedä mitä katukaasun käyttö maksaa, mutta ehkä se joskus selviää.

Sisällä on viileä, mutta ulkona paistaa aurinko. Ilmankosteus on korkeampi kuin Suomessa, mutta siinä voi nähdä sen hyvän puolen, että hiukseni menevät kauniimmin luonnonkiharalle kuin Suomessa, jossa ne lähinnä sähköistyivät piikkisuorina.

Tästä se taas lähtee. Puoli vuotta jäljellä tätä elämänvaihetta.

Feliz natal!

Meidän kotikadun varrella on mitä mielenkiintoisimpia jouluvalovirityksiä. Koko pääkadun varsi on täynnä pyrstötähtiä, jotka iltapimeällä näyttävät aika kivoilta, mutta päiväsaikaan ne näyttävät lähinnä valtavilta teräskehikko-sähköjohto-muovinauhavirityksiltä.

Olen aika laiskasti pitänyt kameraa mukanani viime aikoina, joten ympäri kaupunkia sijaitsevista näyttävistä seimiasetelmista en ole kuvia saanut otettua. Myymälät ja näyteikkunatkin ovat täynnä seimiasetelmia ja niitä on tehty mitä mielenkiintoisimmista materiaaleista, kasveista, keramiikasta, kierrätystavarasta... Enää en yhtään ihmettele paikallisten ihmisten keräilyintoa seimiasetelmien suhteen, sillä minunkin tekisi mieli ostaa parhaat niistä mukaani.

Viime viikonloppuna olin Portossa joulupukkiparaatia seuraamassa. Tai oikeastaan näin vain alkupään motoristi- ja hevosjoulupukit, loput kuusitoistatuhatta joulupukkia minulta jäi näkemättä kun piti kiirehtiä junalle. Ja kyllä, niitä tosiaan oli niin monta, sillä yrityksenä oli jälleen päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Viikon loma Suomessa tekee hyvää. Se katkaisee täällä olon hetkeksi ja toivottavasti pääsen lepäämään ja hengähtämään rauhassa. Meidän poissaollessamme senhor vuokraisäntä aikoo korjata toisen huoneemme kosteusvauriot irroittamalla pilaantuneen kiviaineksen seinistä ja rakentamalla seinät uudestaan.  Pitää tyhjentää kyseinen huone vielä tänään. Olen vähän skeptinen tuon projektin suhteen, mutta voimme vain toivoa, että he tietävät mitä tekevät.

Olin vähän tuhma, mutta en voinut vastustaa kiusausta ja käydä vähän videokuvaamassa ja tuuppimassa seinää chineloillani tänä aamuna.

Joulufiilistä täällä ei kauheasti ole päässyt muuten syntymään. Koululla ei ollut mitään joulujuhlaa. Jotkut luokat olivat jotain jouluaiheisia töitä tehneet koulun käytäville, mutta muuten perjantai oli tavallinen koulupäivä. Sain luettavakseni paperin, jossa oli oppilaiden arvosanat. Luettelin ne ääneen koko luokalle. Sanoin, että Suomessa näin ei saisi toimia, ja heidän mielestään se oli kummallista. Jätin muutaman suomalaisen joulukortin opettajille ja yhden yhteisen ilmoitustaululle. Olin tässäkin asiassa pieni pahis, kun en toimittanut sitä ensin johdolle, joka sen olisi ennen esillepanoa hyväksynyt ja leimannut.

Eilen yritimme käydä joululahjaostoksilla. Juuri mitään ei mukaamme tarttunut, joten aika tyhjin käsin Suomeen tulemme joulua viettämään. Periaatteenani on ollut tukea Portugalin taloutta suosimalla "kotimaisia" maatalous-, metsätalous- ja käsityötuotteita. Viinipulloja, kirsikkalikööriä tai porsaankoipia ei matkaan kuitenkaan määräänsä enempää mahdu, joten eiköhän nautita jouluna vain hyvästä seurasta.

Joulukorttien lähettäminen jäi tänä vuonna vähän heikolle hapelle. Lupaan kuitenkin lähetellä kortteja tasaisesti ympäri vuoden, joten postia on tulossa kaikille niille, joiden osoite minulla on.

Suomi-matkamme portugalilaisvahvistus saapunee tänään iltapäivällä luoksemme. Toivottavasti hän ei jänistä viimemetreillä. Toivotan kaikille teille lukijoille oikein rauhallista joulua!

Apulaisopettajan arkea

Opettajanhuoneessa on vaikea löytää istumapaikkaa. Ei siksi, että siellä olisi niin paljon ihmisiä, vaan siksi, että lähes jokaiselle tuolille on laskettu laukku tai ulkovaatteet. Portugalissa laukun laskeminen lattialle katsotaan huonon onnen tuojaksi, joten sohvat ja tuolit korvaavat puuttuvat lokerikot ja naulakot. (Olenpa täällä ollessani kokenut senkin, että ravintolassa tarjoilija tuo omatoimisesti ylimääräisen tuolin pöydän ääreen ja nostaa lattialla olevan laukun sen päälle.)

Meidän opettajanhuoneessamme on oma kahvila. Sieltä saa ostaa välipalaa ja lounasta klo 8-18 välillä. Hinnat ovat edullisia, joskin lounaan saaminen pitää varmistaa pari tuntia etukäteen. Muuten huone onkin sitten aika karu. Kymmeniä vuosia vanhaa rakennusta ei liiemmin ole remontoitu. Seiniä kiertävät korkkitaulut, jotka ovat täynnä ilmoituksia. Jokainen virallinen paperi leimataan. Jopa entisen kollegan hautajaiskutsu oli leimattu.

Kaikki opettajat aloittavat tuntinsa opettajanhuoneen kautta. Siellä on nimittäin hylly, jossa säilytetään kaikkien luokkien päiväkirjoja. Siisti rivi virallisia opetusviranomaisten hyväksymiä oransseja kirjoja odottaa noutajiaan jokaisen tunnin alussa. Päiväkirjaan merkitään oppitunnin tiivistelmä, poissaolijat ja opettajan allekirjoitus. Jokaisen kirjan jokainen sivu on leimattu käsin koulun leimasimella. Kyseiseen kirjaan suhtaudutaan kunnioituksella ja olenkin yrittänyt selvittää miksi se on niin tärkeä kirja. Ilmeisesti se toimii jonkinlaisena laaduntarkkailun apuvälineenä. Kuka tahansa voi tarkistaa milloin tahansa minkä tahansa tunnin tiivistelmän. Sitä en tosin ymmärrä mitä tunnin tiivistelmä kertoo opetuksen sisällöistä ja tasosta mitään...

Tätä syyslukukautta on jäljellä enää kaksi koulupäivää. Olen aivan valmis lähtemään jouluksi Suomeen ja nollaamaan ajatuksiani. Toivottavasti joulun jälkeen olen valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden lukuvuoden ja viimeisen puolen vuoden rypistyksen.

Tällä viikolla pidin seitsemäsluokkalaisille tunnin suomalaista jouluperinteistä ja valmistelin heille tehtävämonisteen. Huomasin jälleen kerran, että paikalliset oppilaat eivät suuremmin ole tottuneet opetuskeskustelujen käymiseen tai kyselemiseen. 12-vuotiaina he eivät myöskään ymmärrä englantia kovin sujuvasti, joten tuntuu kuin opettaisin vain puolella persoonallani. Meiltä puuttuu yhteinen kieli emmekä jaa samaa oppimiskulttuuria. Olen tietoisesti kieltäytynyt lähtemästä samalle raivoa-huuda-nöyryytä -linjalle, jolla paikalliset opettajat täällä tuntuvat työrauhan saavuttavan. Se ei todistettavasti paranna koulumenestystä eikä oppimismotivaatiota, joten voin ihan hyvin jatkaa omalla linjallani. Tuntuu siltä että joka tapauksessa oppilaat istuvat flegmaattisina pulpeteissaan, läksyt ovat tekemättä ja puolet oppilaista on tunneilla pihalla kuin peipposet.

Kaikkein mukavimpana työskentelymuotona täällä olen kokenut heikoimpien oppilaiden kanssa kaksin työskentelyn. Istun heidän vieressään tunnit ja rohkaisen heitä käyttämään kieltä. Edistyminen on huikaisevaa, ja rohkeuden karttuessa oppilaiden sanavarastokin alkaa täydentyä jostakin muistin takalokeroista.

Nyt on toudella huva fiivis!

Tänään on hyvä päivä. Olen onnellinen huomatessani, että kerrankin kaikki tuntuu sujuvan nappiin ja päivä täyttyy onnistumisista. Viime aikoina on ollut vähän liiaksikin tahmeaa vähän kaiken kanssa, mutta näemmä sitä aina jossain vaiheessa ponnistetaan ylös.

Opettaessani tänään viimeistä päivää yksityiskoulussa sain oppilailta lahjaksi kirjan, jossa oli kuvia minusta. Kuvat olivat kerrassaan sympaattisia. Portugalilaisilla on taito saada muut tuntemaan itsensä erityiseksi. He ovat hirveän vieraanvaraisia ja lämpimiä. Siksi täällä on varmasti niin mukava olla.

Kotimatkalla poikkesin Lissabonissa italialaiseen lempiravintolaani, jossa hellittelen itseäni aina silloin tällöin maailman parhaimpiin kuuluvalla rucolapitsalla. Tiedättekö tunteen, kun aina joskus löytää annoksen, jonka maku on niin jumalainen, että se poistaa kaikki maailman murheet niinä hetkinä kun sitä syö, eikä silloin tee edes mieli kokeilla muita annoksia.

Juttelin naapuripöydässä istuneiden neljän brittituristin kanssa  ja he luulivat minua britiksi sujuvan englantini vuoksi. Se lämmitti sydäntä. He olivat vain yhden iltapäivän visiitillä Lissabonissa kolme viikkoa kestävän Välimeri-risteilyn päätteeksi. (Ehkä Välimeri-kierroksen jälkeen hieman heikompikin englanti alkaa tuntua sujuvalta. Heh, kaikki on niin suhteellista.) He olivat kiinnostuneita kuulemaan elämästäni Portugalissa ja innoissani eläkeläispoppoolle kerroinkin, opettajia kun olivat vielä kaiken lisäksi. Tuntui kivalta huomata, että oikeastaan tiedän aika paljon maasta ja sen kulttuurista. Brittituristien jälkeen jatkoin keskustelua tarjoilijoiden kanssa. Olin syömässä hiljaiseen aikaan, joten heillä oli aikaa opettaa minulle portugalia ja jutella niitä näitä.

Paluumatkalla törmäsin kaiken lisäksi kollegaan, jolta kuulin hyviä joulumyyjäisvinkkejä. Uudessa kaupungissa on ihana huomata, että jossain vaiheessa on asunut riittävän kauan tunteakseen edes jonkun kanssamatkustajista. Siitäkin tulee hyvä mieli.

Kotiin tullessani olin hämilläni siitä, kun ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Olisihan minun pitänyt arvata, että senor vuokraisäntä oli tullut siivoamaan puutarhaa. Hän käy kerran-pari viikossa täällä, eikä siihen ole oikein mitään sanomista. Ovikelloa hän soittaa, mutta sen pidempää varoaikaa ei saapumisiin yleensä liity. Tällä kertaa kävin hänen kanssaan kuitenkin ensimmäisen portugalinkielisen keskustelun joulusta ja uudenvuoden vietosta. Ei keskustelun tasossa hurraamista ollut, mutta ensimmäistä kertaa kykenimme kommunikoimaan ja keskustelemaan ja hänkin huomasi edistyksen.

Illallisaikaan perillä

Ystäväni kysyi, lähtisinkö aamupalalle hänen kanssaan merenrantaan. En oikeastaan tiedä mitä tämä ehdotus pitää sisällään, sillä täällä ei kovin paljon aamupalaan muuten panosteta. En tiedä syödäänkö aamupalaa kahdeksalta, vai ennen puolta päivää, mutta tänä viikonloppuna sekin selviää.

Yleensä ystäviä tavataan ruoan parissa. Joko mennään yhdessä lounaalle tai sitten illalliselle. Mikäli nähdään näiden aikojen välissä, mennään kahville. Tai syömään välipalaa. Aamupalakutsu oli minulle uusi, mutta tähän kulttuuriin nähden melko looginen kutsu. Mikäli haluaa tavata ennen varsinaista lounasaikaa, on silloin näemmä puhuttava aamupalasta. Koskaan kukaan ei ole ehdottanut meille, että nähtäisiinkö ihan vaan näkemisen ilosta, ilman, että näkemiseen yhdistetään syömistä.

Kun mennään syömään, tyypillisin puheenaihe on puhua ruuasta. Ensin analysoidaan viini, sen alkuperä ja syöjien kokemukset eri alueiden viineistä. Sitten jatketaan pääruokaan, josta jutun juurta löytyy loputtomasti. Raaka-aineiden alkuperästä puhutaan, eri resepteistä puhutaan, samoin kuin on tärkeää aina kertoa minkä kaupungin ravintoloista kutakin ruokaa saa parhaimmillaan. Pöydässä olevat juustot, lihat, kalat, merenelävät ja kullekin alueelle tyypilliset jälkiruoat tarjoavat loputtoman keskustelunaiheiden virran. Mikäli sattuu käymään niin, että hiljainen hetki yllättää, voi aina katsoa televisiosta jalkapalloa ja puhua siitä.

Ruokailun jälkeen analysoidaan ruokailukokemus ja pohditaan missä syötäisiin seuraavaksi. Ruokailujen välillä suunnitellaan missä syötäisiin seuraavaksi ja muistellaan aikaisempia ruokailuja. Ruoasta puhutaan loputtomasti.

Ruokakulttuuri on täällä hyvin paikallista, lähituottajia, lähiruokaa, kotiruokaa... Yritimme oikein miettiä löytäisimmekö täältä suuria jalostamoja, Atrian jai HK:n kaltaisia lihataloja, joiden marinoituja ruokatuotteita kaupat ympäri maata olisivat pullollaan. Niitä ei kuitenkaan näytä olevan. Sianruhot kiikutetaan rullakossa kaupan kylmäaltaaseen ja sieltä pilkotaan asiakkaan haluamat ruumiinosat. Samoin on muidenkin eläimien laita.

Hämmentävä hetki tulee aina silloin, kun portugalilaiset pyytävät meitä kertomaan suomalaisesta ruokakulttuurista. On vaikea kuvailla hunajamarinoituja broilerinfileitä, joita myydään ja syödään ympäri maata. Ymmärtääkseni on melkein jopa kiellettyä teurastaa kotioloissa eläimiä ja myydä niitä eteenpäin. Omaan käyttöön kai saa? En tiedä.

Toki paikallisia ruokalajeja löytyy, mutta kuinka moni kiireisistä kaupunkilaisista todellisuudessa syö päivittäin kalakukkoa, mustaa makkaraa tai poroa. Ruokaan suhtaudutaan hyvin pragmaattisesti Suomessa. Kun on nälkä, syödään. Ei siitä tehdä lähellekään yhtä suurta sosiaalista tapahtumaa, joka rytmittää elämän ja ystävyyssuhteet, kuin täällä.

Voiko kylmyyteen, kosteuteen ja.... kuolla?

Tänään oli aamulla niin kylmä. Niin kylmä, että en olisi halunnut herätä. Kömmin kahden peiton alta pois ja hytisin sängyn vieressä. Puin mm. aluspaidan, villapaidan, villaponchon ja toppatakin ylleni ja lähdin kohti koulua. Ulkona oli kylmä. Koulussa oli kylmä. Ja opettajanhuoneessa kollegat kehottivat varautumaan tammi-, helmi- ja maaliskuuhun, koska silloin vasta kylmä on!

Eräs opettaja sanoi, että koska julkisista kouluista puuttuu lämmitys, ulkolämpötilan ollessa lähemmäs nollaa luokissa on niin kylmä, että oppilaat eivät suostu ottamaan käsiään pois takin sisästä kirjoittaakseen. Uskon tämän, sillä jo nyt oppilaat ovat toppatakki, hanskat ja pipo päässä oppitunneilla.

Mutta minä olen Suomesta, ei minun pitäisi valittaa nollan yläpuolella pysyttelevistä lämpötiloista. Enkä ehkä valittaisikaan, ellei täällä olisi niin märkää ja kosteaa jatkuvasti. Jos koko asunto ei haisisi homeelle ja sitä myöden myös vaatteet.

Suomeen on kuulkaas kiva tulla jouluksi. Ajattelin istua pääosin saunassa ja takan edessä. Eikö se olekin hyvä suunnitelma?

Laitan teille hieman arkipäiväisiä kuvia asunnostamme. Oikeastaan kaikki kulminoitui eilen siihen, kun imuri hipaisi seinää, rappaus tipahti ja sitä myöten lattialle valui kasa ummehtunutta hiekkaa. En ehkä edes halua tietää tarkemmin mitä seinien välissä ja lattian alla on. Tiedän toki sen, että muutama vuosi sitten yläkerrassa tungettiin lastenvaippoja vessanpönttöön, jolloin kaikki vedet lainehtivat alakertaan. Jäljet ovat vieläkin näkyvissä katossa. Nyt näyttää myös putket olleen niin pitkään tukossa, että lattianalustamme on täynnä vettä. Sadesäällä se sitten aina nousee seinänraoista erityisesti vessoihin.

Viikonlopuksi lähden taas Portoon. Jotain lämmintä pitää talveen saada. Ystäviä.

Yhdessä mennään, yhdessä tehdään

Odotan viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Junailemme 300 kilometrin päähän pohjoiseen nauttimaan ystävien seurasta. Alun perin ajattelimme varaavamme mukavan hotellihuoneen ja nauttivamme pienestä kahdenkeskisestä lomasta, mutta sehän tuntui ystävistämme aivan hullulta idealta. Miksi eristäytyä ja lisäksi maksaa kalliista hotellista, kun voi aina yöpyä kavereiden vanhempien luona!

Ennen kuin ehdimme kertoa omista suunnitelmistamme mitään, meille oli hoidettu majoitus kodista, jonka asukkaat eivät puhu sanaakaan englantia. Siellä meille on sovittuna illallinen, kyyditys kaikkialle mihin haluamme ja peti. Enää tämänkaltainen järjestely ei hämmennä minua niin paljon kuin se olisi hämmentänyt aikaisemmin. Yhdessä tehdään, yhdessä mennään ja perhe, perhe on aina kaiken keskipiste täällä.

Sosiaaliset suhteet ja yhdessä oleminen menevät täällä muutenkin monien suomalaisessa yhteiskunnassa arvostettujen asioiden edelle. En ole koskaan kuullut kenenkään täällä pohtivan sitä, onko soveliasta liittyä seuraan tai häiritäänkö liiaksi toisten yksityisyyttä tai omaa rauhaa. Sen sijaan ajatusta siitä, että "sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni" viljellään usein, tai paremminkin sitä eletään todeksi kuin toistettaisiin ääneen.

Viikonloppuna meidät on kutsuttu mukaan myös parin vuoden takaisen kuntosalimme jouluillalliselle. Äkkiseltään sitä tuntuu oudolta osallistua tilaisuuteen, sillä meillä ei ole enää aikoihin ollut asiakassuhdetta kyseiselle salille, satumme vain tuntemaan muutaman työntekijän sieltä. Ystävämme mielestä huoli on kuitenkin turha. Me olemme hänen kanssaan liikenteessä ja silloin me voimme mennä ihan mihin tahansa. Yhdessä mennään. Yhdessä tehdään.

Olenkin päättänyt lopettaa ajattelemisen ja suunnittelemisen. Se on ainoa tapa täällä säilyttää mielenterveys. Katsotaan mitä tapahtuu ja eletään sen mukaan. Yksin meidän tuskin tarvitsee kuitenkaan olla.

Pyykkipäivä

Blogin päivitystahti on hidastunut. Ehkä se johtuu siitä, etten enää jaksa enää päivitellä jokapäiväisiä asioita. Alun erikoisuudet ovat muuttuneet arkipäiväisiksi, eikä niistä enää oman mielenterveyden takia jaksa suuremmin kantaa huolta. Nauru on joskus paras selviytymiskeino. Oikein pahoissa tilanteissa voi kääntyä rakkaiden suomalaisten ystävien puoleen ja tykittää sydämensä kyllyydestä. Nekin tekstit voisi joskus olla hauskaa laittaa tänne, mutta yritän pitää tämän blogin asiallisena. Eihän se ole rakkaiden portugalilaisten syytä, että tänne on tupsahtanut umpimielinen suomalainen nipottamaan kaikesta. Portugali ei kertakaikkiaan vain helli asukkaitaan talvisaikaan. Tätä maata eikä sen asukkaita ei ole suunniteltu alle kymmenen asteen talvilämpötiloihin, sateeseen ja pimeyteen.

Ja tapahtuuhan täällä jatkuvasti paljon hyvääkin. Paikalliset ihmiset ovat kerrassaan ihania! Se onkin ehkä ainoa syy miksi pidän tästä maasta talvisaikaan. Tässä ihmisten sydämellisyydessä ja lämpimyydessä on jotakin, josta yritän oppia päivä päivältä enemmän. Vaikka ulkoiset puitteet eivät aina toimi, eikä rahaa ole, portugalilaiset pitävät lähimmistään huolen.

Pyörittelen tässä aamuyön pimeinä tunteina kuivausrumpua. Sähkö on halvempaa öisin, enkä muutenkaan saa nukuttua, joten käytän ajan hyödyksi näin. Pesukoneemme on jotakin espanjalaista kodinkonesuunnittelun aatelia, ja kolmen kierroksen minuuttivauhdilla sen linkoamista vaatteista saa ensin puristella käsin irtoveden pois, jonka jälkeen voi valita parhaan tavan kuivata pyykit.

Vaihtoehtoja kuivaamiseen on kolme. Ulkona ilman suhteellinen kosteusprosentti huitelee 88% tuntumassa, joten siellä pyykit eivät kuivu, ainakaan ennen kuin niihin on pinttynyt kosteusvauriohaju. Lisäksi yläkerran brasilialaiset heittelevät satunnaisia asioita satunnaisina ajan hetkinä pihallemme, joten mikäli en halua riisiä, turskaa, partavaahtoa tai roskia pyykkieni päälle, on syytä kuivata ne jossakin muualla.

Toinen vaihtoehto on kuivata pyykit sisällä. Koska meillä ei ole täällä lämmitystä, eikä eristys muutenkaan toimi mihinkään suuntaan, ilmankosteus harvemmin on merkittävästi pienempi kuin ulkona. Olen kuitenkin huomannut, että kolmessa päivässä märkiin vaatteisiin ehtii tarttua ikävä homeen haju, joten yleensä käytän kuivausrumpua. Se tosin pesukoneen tavoin on espanjalaista laatukodinkonesuunnittelua parinkymmenen vuoden takaa, siinä on kaksi säädintä, enkä tiedä mihin ne vaikuttavat. Mutta se pyörii ja se tuottaa lämpöä, mitä sitä ihminen muuta kuivausrummulta voisi odottaa.

Kuivausrummun käytössä on aina se haittapuoli, että se pitää vetää pois syvennyksestään ja siirtää ikkunan alle. Poistoputki pitää vetää avoimesta ikkunasta pihalle kuivauksen ajaksi, joten sisälle tulee kylmää ja kosteaa ilmaa, sekä hyttysiä. Hyttyset ovat täällä aivan kauheita. Ne ovat hiljaisia paholaisia, pistävät hirveän isot ja kutisevat moukurat iholle eivätkä kuole sitten millään. Todistettavasti makuuhuoneessa on useaan otteeseen lennellyt kolmeen kertaan tapettuja hyttysiä.