Eräänlainen työmatka

Minun pitäisi herätä reilun viiden tunnin kuluttua ja suunnata kulkuni kukonlaulun aikaan koululle. Tarkoituksena on lähteä opintoretkelle Portoon. Tämän opettajavaihdon hyviä puolia on se, että toimenkuvaan kuuluu erilaisille retkille osallistuminen. Tälläkin kertaa vuorossa on kaupunkivisiitti Portoon ja ainakin taidemuseo Serralvesiin, muusta en sitten tiedäkään.

Sain kuulla osallistumismahdollisuudesta tänään ja mielenkiintoista tässä on se, etten tunne yhtään retkelle lähtevää opettajaa, enkä ole opettanut yhtään mukaan lähtevistä lukioikäisistä oppilaistakaan. En siis tunne yhtään ketään heistä, enkä tiedä edes retken ohjelmaa, mutta eiköhän riittävä määrä asioita selviä huomenna.

Oikeastaan en pistäisi pahakseni, vaikka paikan päällä minulla olisi mahdollisuus kahvitella portolaisten ystävienkin kanssa, mutta pitää katsoa sitä tarkemmin myöhemmin. Paikalliset opintovierailut kun näyttävät käytännössä sallivan opettajille ja oppilaille yllättävän paljon vapauksia. Tämä tuli ilmi taas tänään, kun suunnittelimme opettajien kanssa maaliskuun alun kolmepäiväistä opintomatkaa Portoon. Ohjelmassa on jo varattu viinimaistelut portviinikellareilla opettajille, mutta samalla pohditaan miten alaikäiset oppilaat saadaan illallisaikaan ja vapaa-ajalla pysymään pois baareista. Oppilaat olivat kuitenkin jo hyvissä ajoissa kysyneet opettajalta, josko he kuitenkin saisivat mennä baariin.

Huomenna menee siis koko pitkä päivä yllättäen retkellä, mutta tämän kompensoimiseksi pyysin perjantain itselleni vapaaksi. Silloin pitää mennä Lissaboniin äänestämään suurlähetystöön, tyhjentää huone homesiivousta varten ja illalla lentää Espanjaan!

Odotan innolla reissua Madridiin, jossa tapaan opettajakaverini Suomesta. Kyseessä on elämäni ensimmäinen matka Espanjaan, samoin kuin elämäni ensimmäinen kerta kun lennän yksin. Tammikuu ei liene kuuminta sesonkia lentää keskelle Espanjan jäätävää ylänköä, sillä öisin lämpötila näyttää laskevan siellä lähelle nollaa, mutta toivottavasti nelipäiväisestä reissusta tulee muuten mukava!

Mais música!

Olen kuunnellut Portugalissa paljon enemmän musiikkia kuin Suomessa ollessani. Olen huomannut sen, että ympäröivä kulttuuri vaikuttaa minulla siihen, millaista musiikkia tekee mieli kuunnella ja minkälaisia tunnelmia musiikki luo. Tällä hetkellä voimasoitossa portugalilaisista kokoonpanoista on Madredeus ja Rodrigo Leão ja näiden lisäksi suosittelen tutustumaan Deolindaan, jonka oheisessa musiikkivideossa on Lissabonia parhaimmillaan. Lisäksi kuuntelen paljon bossa nova -versioita vanhoista punk-kappaleista tekevää Nouvelle Vagueta.

Homesienissä on sitä tiettyä tunnelmaa

Meillä oli tänään siivouspäivä viikonlopun homeenpoistourakkaa varten. Tarkoitus oli siirtää suurin osa huonekaluista toiseen huoneeseen pois alta. Mukavasti siinä sitten näki kokonaisvaltaisemmin huoneen tilaa. Tässä teillekin pari tunnelmakuvaa.

Tammikuinen talvilauantai

Lauantaikävelyllä nähtiin kun joku nuorista miehistä teki sen, täydellisen...

Baixasta katse kohti Bairro Alton korkeuksia.

Kastanjoista kannattaa ottaa sitten kuoret pois ennen syömistä. (Ja lämpimät terveiset serkulle!)

Opetuskulttuurin kaivelua, osa 2

Portugalissa peruskoulutus on lain mukaan maksutonta, mutta käytännössä maksuttomuus ei toteudu. Oppilaat ostavat itse omat oppikirjansa, muistiinpanovälineensä ja kaikki tarvikkeet, joita koulutehtävien tekemiseen tarvitaan. Tämä tarkoittaa siis sitä, että koululta ei löydy askarteluvarastoa eikä koululuokissa ole yhteisiä liimoja, kyniä tai saksia. Mikäli opettaja haluaa teettää esimerkiksi perinteisen A2-kokoisen kartonkiryhmätyön seinälle, oppilaiden on ostettava tätä varten paperit ja tuotava kaikki saksia, tusseja ja liimoja myöten kotoaan mukanaan.

Tästä seuraa ongelmia tuntisuunnitteluun. Mikäli oppikirja- ja vihkotyöskentelyn lisäksi opettaja haluaa vaihtelua tunteihin, on hänen harkittava tarkoin kuinka usein hän voi vaatia oppilaita materiaalia tuomaan mukanaan. Osa oppilaista tulee hyvin köyhistä perheistä, joissa mihinkään ylimääräiseen ei ole rahaa. Aihe on arka, ja köyhyyden peittely tällaisissa tilanteissa voi olla hankalaa.

Valloillaan olevan talouskriisin aikana moni keskiluokkainen perhe on tippunut köyhyysloukkuun. Kouluissa on oppilaita, joilla ei ole enää vakituista kotia, koska se on menetetty pankille. Jotkut lapset tulevat nälkäisinä kouluun, puhumattakaan muista ongelmista, kuten sairauksista, vahinkoraskauksista ja yleisestä henkisestä pahoinvoinnista. Koulu ei pysty tarjoamaan apua näissä tilanteissa. Kouluterveydenhuoltoa ei ole, eikä sosiaalisia tukitoimia. Mikäli koulu haluaisi tarjota oppilaalle ruokaa, oppimateriaalia tai terveydenhuoltoa, valtiolta ei siihen tule rahaa...

Taannoin olin todistamassa oppituntia, jossa opettaja maksoi omasta rahapussistaan muutaman oppilaan materiaalit, jotta he olisivat muiden tavoin voineet osallistua tunnille. Tätä ei tietenkään kukaan oleta tehtävän, vaan nämä tilanteet jäävät opettajan itsensä ratkaistaviksi. Ymmärsin samalla, että opettajan pitää maksaa täällä paljon muutakin, mitä käytännön työssään tarvitsee. Ei ole koulusihteerin varastoa, josta voisi mennä pyytämään puuttuvia toimistotarvikkeita.

Viime aikoina olen muutenkin onnekseni päässyt vähän laajentamaan perspektiiviäni mitä tulee täällä käytettyihin opetusmenetelmiin. Opettajia on kuin onkin moneen junaan, kuten opetusmenetelmiäkin. Uudistumielisiä ja moderneja ajattelijoita on virkistävä tavata ja heidän kanssaan on ihana keskustella. Opetus ei ole vain informaation kaatamista hiljaa pulpetissa istuvien oppilaiden päihin. Se on psykologiaa, joukkojenhallintaa ja samalla eräänlaista rakkautta. Opettamista ja oppimista voi tapahtua vasta sitten, kun oppilaalla on edes jotenkin turvallinen ja hyvä olla. Opettaja ei voi kotioloihin vaikuttaa, mutta koululuokassa voi.

Pablon lauluja

Herkkä musiikki puree latinoihin. Tässä Iberian niemimaan tämänhetkinen hittipoju Espanjasta laulaa dueton portugalilaisen naisen kanssa. Taustalla tunnelmakuvia Lissabonista.

Täältä Youtubeen katsomaan Pablo Alboránin kappale Perdóname (con Carminho)

Opetuskulttuurin kaivelua

Portugalissa on muitakin suomalaisia opettajana ja yhden heistä tapasin muutama päivä sitten kahvikupin ääressä. Kolme tuntia hurahti kuin siivillä ja minusta tuntui, että vertaistapaaminen antoi pitkästä aikaa (tai kenties ensimmäisen kerran) mahdollisuuden tuulettaa omia ajatuksia ja jakaa kokemuksia. Kollegallani oli hyvin monesta asiasta samankaltaisia kokemuksia kuin minullakin, ja se sai oloni huojentuneeksi. Paikallisessa opetuskulttuurissa on huomattavia eroja siihen, mihin itse olen tottunut, joten syy sopeutumattomuuteeni ei ainakaan täysin ole minussa. Osin kyse on varmasti kulttuurishokista, osin kielimuurin tuomasta vaikeudesta, mutta minun on vaikea löytää tilaa oman opetustyylini ja opettajuuteni toteuttamiselle, enkä sen suuremmin koe haluavani oppia paljoa paikallisestakaan tyylistä.

En katso tarkoituksenmukaiseksi tai edes mahdolliseksi kirjoittaa täällä blogissa yksityiskohtaisia kuvauksia oppitunneista, mutta yritän jakaa teille lukijoille muutamia näkökulmia, jotka ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista opettajankoulutusta ja opettajien ammattitaitoa aivan uudella tavalla. Samalla näen valtavan merkityksellisenä sen seikan, että Suomessa opettajat ovat järjestäytyneet ja ammattikunnan etuja ajetaan yhteisesti.

Suomen peruskoulujen opetussuunitelman perusteet kuvailee alkulehdillään opetuksen arvoperustan, johon kuuluu mm. kriittiseen ajatteluun kehittäminen sekä ajattelutapojen uudistaminen. Sen lisäksi se kuvailee hyvän oppimisympäristön kriteerit ja kuvailee minkälaiselle pohjalle oppimiskäsityksen tulisi pohjata. Opetussuunnitelmateorioita ja opetuksen järjestämistä on tahkottu opettajankoulutuksessa. Jopa opintojeni alkuvaiheessa pilkaamani pedagogisen käyttöteorian käsite on valloittanut vanhemmiten sydämeni. Aikasemmin olen pitänyt näitä sisältöjä joko itsestäänselvyyksinä tai sitten turhina diipadaapa-juttuina, mutta vasta seurattuani opetusta, joissa näitä elementtejä ei nähdäkseni tuoda kovin vahvasti esille, olen alkanut ymmärtää näiden sisältöjen ja tavoitteiden merkityksen.

Tällä hetkellä minulla on oivallinen mahdollisuus tutustua koululaitokseen, jossa oppimistulokset ovat vertailututkimusten perusteella heikkoja, opettajien ammattikunta huonosti koulutettua, vähän arvostettua ja tämän seurauksena sekä oppilaat, että opettajat ovat heikosti motivoituneita keskittymään siihen, mitä tekevät.

Aina tuntien ja opetuksen seuraaminen ei täällä ole helppoa. Jotkut opettajien ratkaisut saavat mieleeni nousemaan kymmeniä kysymyksiä. Minusta tuntuu, että opettajat ovat täällä taidoiltaan ja tiedoiltaan hyvin paljon toisistaan eroavia, ja tuntuu valitettavalta sanoa, että joidenkin opettajien paras paikka ei varmaankaan ole koulussa.

Yleisesti ottaen perusasia opetuksessa on varmasti se, että on haastavaa kehittää oppilaiden ongelmanratkaisukykyä, ajattelutaitoja tai oma-aloitteisuutta, mikäli oppilas pelkää tulevansa nöyryytetyksi tai pilkatuksi. Joillakin tunneilla täällä muistisääntöjen ja asioiden kertaamisen sijaan virheiden alleviivaamiseen käytetään loputtoman paljon aikaa. Joillakin tunneilla minusta tuntuu, että virheelliset vastaukset saavat enemmän huomioita kuin niiden korjaus tai osaamisesta palkitseminen. Tällaisilla tunneilla, joilla opetus on toteavaa, kysymyksille ja perusteluille ei ole sijaa, oppilaiden pohtiva asenne puuttuu lähes vallan. Oppilaat tuntuvat joskus olevan kuin peloissaan olevia koiranpentuja. Kaikki oppilaat eivät jaksa yrittää miellyttää tunnin pitäjiä, vaan jättävät koulun toissijaiseen asemaan, samalla kun motivaatio opiskeluun hukkuu. Sitten suureen ääneen ihmetellään, miksi oppimistulokset ovat Euroopan heikoimpia.

Joidenkin opettajien metodeilla kurinpito pohjautuu ulkopuolisen silmissä mielivallalle. Loogisia syy-seuraussuhteita ei aina ole, kuten ei myöskään omissa silmissäni loogista rangaistuskäytäntöä. Motivoiminen ja kehuminen puuttuu suurelta osin. Mikäli käytöshäiriöistä raportoidaan liiaksi, seurauksena on määräaikainen erottaminen koulusta. Tätä hyvin yleistä rangaistusta ei voi kehua kovin menestyksekkääksi "varhaisen puuttumisen malliksi" tai tukitoimien tarjoamiseksi. Sivutolkulla kirjoitettuja ja kymmeniä kertoja toistettuja "En enää koskaan..." löytyy monen oppilaan muistiinpanojen joukosta.

Tietenkään en voi väittää, että tämä koskisi jokaista opettajaa ja koko koulujärjestelmää. Ketju nyt vain sattuu usein olemaan yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Yksityiskouluista ja hyvämaineisista julkisista kouluista löytyy varmasti valtavasti ammattitaitoista opetushenkilökuntaa ja motivoituneita ja lahjakkaita oppilaita. Valitettavasti niitä kouluja, joissa asiat eivät näin hyvin ole, on huomattava määrä. Luotan siis lukijoiden arvostelukykyyn mitä tulee yleistyksiini.

Mutta syy ei varmasti ole pelkästään yksittäisien opettajien harteilla. Opettajien koulutustaustaan on alettu kiinnittää huomiota vasta viime vuosina. Takavuosina opettaminen oli jotakin, mitä paremman puutteessa ajauduttiin tekemään, joten en yhtään ihmettele, että osalta opettajia puuttuu kyky tai halu reflektoida omaa toimintaansa. Kilpailu opetuspaikoista on kovaa ja työt pääosin lyhyitä pätkiä eri puolilla maata. Työtä on otettava sieltä, mistä sitä tarjotaan, mikäli aikoo kerätä opetuskokemusta. Opettajien vertaisarviointi kouluissa ei nähtävämmin edistä yhteishenkeä vaan tuntuu johtavan veriseen kilpailuun. Opettajien huono kohtelu näkyy todennäköisesti työhyvinvoinnissa, tai todennäköisemmin pahoinvoinnissa. Kierre on valmis. Kukaan ei puolusta opettajien oikeuksia ja etuuksia. Opettajat väsyvät, eikä tämä auta opettamisen parantamiseen.

Usein oppitunneille mietin, mitä sanoisivat suomalaiset harjoittelukoulun ohjaavat opettajat seuratessaan paikallista opetusta. Millaista palautetta he antaisivat opettajille? Mihin he puuttuisivat, mistä pyytäisivät perusteluja? Mitä opettajat vastaisivat? On ehkä virheellistä sanoa, etten omaksu täältä mitään mukaani, mutta en totta tosiaankaan vielä tiedä, mitä se voisi olla ja miten tämä tulee vaikuttamaan tulevaisuuteeni.

Arkiasumisen arkipäivää

Muutama koleampi kymmenen asteen päivä ja pikkuisen vesisadetta tekee asunnostamme jälleen melko epämiellyttävän paikan asua. Olemme muutamana iltana käyttäneet sähkökäyttöistä lämmitintä kiitollisina siitä, että emme itse maksa sähkölaskua, mutta parhaaksi keinoksi on edelleen osoittautunut kerrospukeutuminen. Itselleni riittää pyjaman lisäksi villasukat ja collegehuppari, mutta todistettavasti täällä joku neljäkin kerrosta vaatetta yötä varten päällensä pukee.

Taannoin kerroin siitä, kun toinen makuuhuoneistamme remontoitiin joululomalla ollessamme. Huone näyttää nyt päällisin puolin kivalta, vaikka maalinkäry ei kuukaudessa ole vielä kokonaan huoneesta haihtunut. Kosteuden ja homeen määrä taitaa maailmassa olla kuitenkin vakio, sillä jo vain tammikuun kunniaksi toinenkin huoneemme on alkanut "kukkia". Olemme yrittäneet taistella kosteutta vastaan ostamalla eräänlaisen muovilaatikon, jonka sisällä oleva kemikaali tiivistää kosteuden huoneilmasta pois, mutta ilmeisen huonolla lopputuloksella. Purkin pohjalle kyllä kertyy vettä, mutta vielä enemmän sitä jää rakenteisiin ja pinnoille.

Verhoa kun pikkuisen raottaa, näkee, kuinka koko ikkunanpuoleinen seinä on homehtunut. Onneksi senhor vuokraisäntä pitää meistä huolen ja hän lupasi sen parin viikon sisään pestä ja maalata piiloon.

Kaupunkiviidakossa

Jokaisen itseään kunnioittavan, tai ainakin toisten silmissä uskottavuutta kaipaavan Lissabonin kävijän pitää tunnistaa ja nimetä muutama oleellinen kaupunginosa, jossa on trendikästä notkua. Almadalaisena lähiöjöllikkänä minulle tuottaa kuitenkin suunnattomasti vaikeuksia omaksua kaupunginosien nimiä, joten olen opettajamaiseen tapaan alkanut luoda muistisääntöjä itselleni.

Helpointa on aloittaa aakkosissa alusta, eli Alfaman kaupunginosasta. Mielestäni Lissabonissa on kaksi kukkulaa (vaikka matkaoppaat puhuvat seitsemästä) ja tämä on se itäisempi mäennyppylä, jonka huippua nimitämme tuttavallisesti Jorman kukkulaksi (koska siellä sijaitsee Castelo de São Jorgen linna). Jorman kukkulan alarinteet ovat kai kaupungin vanhinta säilynyttä rakennuskantaa, joten kujat ovat kapeita, sokkeloisia ja aika herttaisia. Siellä on lähinnä ravintoloita ja "historiallisia kohteita", joten valitettavan harvoin sinne tulee kävelyretki tehtyä.

Baixa-Chiado ja Bairro Alto (erityisesti eri versiot näistä) ovatkin sitten päänvaivani. Bairro Alto voitaisiin kääntää kirjaimellisesti "korkea naapurusto", eli kun sille toiselle, eli läntiselle kukkulalle kiipeää hiki hatussa, olen päätellyt päätyväni Bairro Altoon. Päivisin kapeita mukulakivikujia koristaa lähinnä kuivumassa olevat pyykit, mutta iltaisin alue herää henkiin, kalteriovet avataan ja kaduille katetaan kahviloita, ravintoloita ja baareja.


Baixa-Chiado on taasen metroasema, josta on uloskäynnit sekä Baixa Pombalineen, että Chiadoon, tästä syystä alunperin varmaan olinkin suhteellisen hämmentynyt nimien suhteen. Baixa tarkoittaa matalaa, tai alhaalla olevaa, joten tässä tapauksessa se on alue, joka jää kahden aikaisemmin mainitsemani kukkulan väliin. Baixan alue tuhoutui maanjäristystä seuranneessa tsunamissa 1700-luvulla ja rakennettiin uudestaan mahtipontiseksi ruutukaavakaupunginosaksi. Se eroaa huomattavasti mäenrinteiden tiheäänrakennetusta ja sekavan oloisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Siellä on isoja aukioita, tilaa ja suoria katuja. Alue on suunnistamisen helppoudessa hyvin turistiystävällinen. Kun kulkee itään, päätyy Alfamaan, kun suuntaa etelään, pääsee joelle ja satamaan, lännessä eteen tulee Chiado ja Bairro Alto, pohjoisessa aukeaa Lissabonin uudemmat alueet.

Mutta mikä ihme on Chiado? Halusin sillekin hyvän muistisäännön ja pistin sanan Google-kääntäjään. Käännösehdotukseksi tuli "hengityksen vinkuminen". Ah, mitä konkretiaa! Chiado on siis se valtava ylämäki, joka johtaa alhaalta keskikaupungista kohti Bairro Alton tarjoilualuetta ja on täynnä kauppoja. Vähemmästäkin alkaa henkeä ahdistaa.

Tammikuun hiljaisia päiviä

Tällä viikolla ei ole löytynyt sanoja kirjoittaa tänne blogiin, joten voisin laittaa välistä valokuvapäivityksen tämän viikon kuulumisista ja näkymistä.

Atlantin ranta ja nousuvesi.

Costa da Caparican rantakaupunki

Lissabonin keskustaa

Palmu tykkää samoista väreistä kuin minäkin

Sateinen sunnuntai Lissabonissa

Turskaa

Lautta Almadaan

Auringonlasku Tejo-joella

Pieniä asioita

Ostin tänään kaupasta paahtoleipää, josta oli otettu valmiiksi reunat pois. Tämä sai minut miettimään muitakin enemmän tai vähemmän syvällisiä asioita, jotka eivät ehkä vaadi itselleen kokonaista blogitekstiä, mutta ansaitsevat syystä tai toisesta tulla mainituksi.

Opettajainhuoneessa on opettaja, joka on saanut päähänsä, että minun pitää ottaa yhteyttä hänen vuosien takaiseen tuttavaansa, joka on alunperin suomalainen, mutta asuttuaan 40 vuotta Portugalissa puhuu lähes aksentitonta portugalia. Hänen mielestään tästä kontaktista olisi minulle paljon hyötyä. Olen kohteliaisuussyistä osoittanut kiinnostusta tätä elettä kohtaan ja tilanne on edennyt nyt siihen vaiheeseen, että minulla on tämän lähes aksentittoman uusportugalilaisen puhelinnumero, mutta en kuollaksenikaan keksi mitään järkevää mitä sanoisin, jos soittaisin hänelle. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että kyseinen opettaja kysyy joka kerta nähdessään minut: "Joko olet soittanut hänelle?"

Suomessa suuresti rakastamani kiinalainen ruoka on täällä aivan kummallista. Riisiinkin lisäävät herneitä ja keittokinkkukuutioita. Olenkin siirtynyt Suomessa suuresti vieroksumani japanilaisen keittiön faniksi. Täällä sushiravintolat tarjoilevat sushin lisäksi lämmintä japanilaista ruokaa ja paistettuja katkarapuja, ja se on avannut silmäni aivan eri tavalla nauttimaan tästä itäisen saarivaltion ruokakulttuurista.

Ensi viikolla on presidentinvaalien ensimmäinen äänestyskierros. Pääsemme suurlähetystöön Lissaboniin antamaan äänemme. En ole suuremmin ehtinyt seurata vaalikamppailua, mutta äänestämässä aion käydä, mikäli suurlähetystöön löydämme.

Suomessa kuulemma yhä useampi kauppa alkaa suosia maksamista kortilla käteisen sijaan. Täällä asia taitaa olla päinvastoin. Liikenteeseen ei koskaan kannata lähteä ilman käteistä rahapussissa. Sen lisäksi, että pikkuputiikit eivät (kansainvälisiä) kortteja hyväksy, ei korttimaksu käy monissa isommissakaan kaupoissa. Eräänä päivänä menin kahvilaan aamupalalle ja käteisettömänä jouduin sieltä hipsimään käteisautomaatille, jotta appelsiinimehuni ja paahtoleipäni saisin maksettua. Sen jälkeen suuntasin kampaajalle, josta jouduin myös lähtemään hattu kourassa nostamaan käteistä. Nämä paikat sijaitsivat kuitenkin kaupungin pääkadun varressa ja ostoskeskuksessa. Olin äimän käkenä. Logiikkani mukaan postissa olisi pitänyt voida maksaa kortilla, mutta ei. Pankkiautomaatinhakureissu tuli siitäkin.

Kollegani päivittelivät yhteen ääneen opettajanhuoneessa saksasta tulleita tuttavia, jotka olivat ravintolassa laskeneet oman osansa syömistään ruoista ja maksaneet sen. Kauheaa käytöstä ja täysin sopimatonta! Täällä lasku kun jaetaan aina tasan osallistujien kesken, huolimatta syötyjen ja juotujen ruokien hinnoista ja määristä, ellei sitten seurueen vanhin tarjoa koko ruokailua.

Tanssiaskelia

Menneen vuoden viimeiset viikot olivat sen verran flegmaattista elettävää, että päätin ryhdistäytyä alkuvuodesta ja hankkia itselleni harrastuksen. Jo pidempään mielessäni on ollut tanssitunneille osallistuminen, mutta kohtuuhintaisten ja riittävän lähellä olevien jumppasalien vertailu on ollut turhauttavan työlästä.

Vihdoinkin keräsin rohkeuteni ja viitseliäisyyteni ja kävin tutustumassa paikalliseen urheiluseuraan. Tykkäsin paikasta ja olen monta päivää odottanut ensimmäisiä tanssitunteja alkaviksi. Niitä varten etsin hikipäissäni sopivia tanssikenkiä ja juoksin vielä tänä aamuna ympäri Lissabonin sokkeloisia kujia etsien pientä tanssikenkäkauppaa. Tulipa kuntoiltua, sillä illalla zumbasalilla tunnin alkua odotellessani sainkin tietää, että tunnit sattuvatkin nyt alkamaan vasta ensi viikolla!

No, näitä täällä sattuu ja tapahtuu, en kovin paljon enää viitsi edes antaa painoarvoa sille, että aikataulut venyy ja paukkuu samalla kun niitä tulkitaan hyvin väljästi muutenkin. Nyt tyydyn pitämään ihania kenkiäni jalassa täällä kotosalla ja tanssahtelemaan käytävällä.

Yhä kiristyvä taloustilanne

Hinnat ovat vuodenvaihteen jälkeen pompsahtaneet ylös. Äkkiseltään katsottuna ainakin kahvilahinnoissa on vähintään kymmenen prosentin nousu, muiden hintojen nousun näkee paremmin vasta alennusmyyntien jälkeen. Korotus tuntuu hurjalta, veroja on nostettu todella reippaasti samalla kun portugalilaisten palkat on jäädytetty tai niitä on leikattu.

Toki täällä suomalaisittain elää vielä herroiksi, mutta paikallisten ihmisten takia toivon, että verokorotuksille saataisiin jotain vastinetta ja talouskriisissä nähtäisiin valoa tunnelin päässä. Täällä taitaa olla ongelmana se, että valtion ei nähdä käyttävän verorahoja mitenkään kansalaisten hyväksi, joten motivaatio verojen maksamiseen ei ole kovin korkealla. Täällä hölmö on se joka maksaa, ei se joka kiertää.

Yhä useampi portugalilainen haaveilee ulkomaille töihin lähdöstä, tosin tämän päivän lehdestä juuri luin, että paremman toimeentulon tai ylipäätään työn perässä lähteviä rakennustyöläisiä käytetään muualla Euroopassa julmasti hyväksi. Paikallisen rakennusalan ammattijärjestön johtaja oli antanut varoituksen siitä, että monia lähtijöitä kohdellaan lupauksista huolimatta "nykyajan orjina" esimerkiksi Isossa Britanniassa, Saksassa ja Ranskassa.

Varasin juuri matkan Madridiin. Tuntuu kiusalliselta mainostaa sitä kovin avoimesti, kun tietää, että monella ei ole varaa maksaa matkustamisesta edes sitä 60 euroa, jonka itse maksoin lennoista. Suomalaisista palkoista puhuttaessa en oikein tiedä miten päin olisin, kun tuntuu niin kiusalliselta mainita että pelkästään minimipalkka Suomessa on kolminkertainen paikallisiin verrattuna, puhumattakaan muista työntekijöiden eduista.

Eräs opiskelijatuttu rahoittaa opintojaan toimimalla kotiapulaisena. Erään neljän tunnin työrupeaman jälkeen hän hehkutti kuinka oli saanut keikasta kerran poikkeuksellisesti jopa 25 euroa normaalipalkan sijaan. Myöhemmin selvisi, että hänen normaali tuntipalkkansa on viisi euroa. Yritin kohteliaasti pitää naamani peruslukemilla.

Viime aikoina olen oikeasti joutunut asenteeni kanssa nöyrtymään aika tavalla. Jos minulle halutaan kaikessa vieraanvaraisuudessa tarjota sisäelinruokia, turskaa tai vatsalaukkua, mikä minä olen nyrpistelemään nenääni ja vaatimaan sisäfilettä.

Arki alkaa taas

Kolmen ja puolen tunnin päästä alkaa kevätlukukausi omalla kohdallani, tai miten sitä täällä päin nyt nimitetäänkään. Välillä tekisi mieli lähteä takaisin Suomeen. Varsinkin nyt, kun loma on vietetty ja pitäisi mennä takaisin koululle. Ei töihin menossa kai mitään suunnattoman vastenmielistä ole, olen ehkä vain kyllästynyt odottamaan palasten loksahtamista paikoilleen ja alkanut harkitsemaan kirveen heittämistä kaivoon koulutyön mielekkyyden suhteen. Ehkä minun pitäisi saada sisäistettyä jotenkin uusi tapa toimia, mennä hengailemaan koululle vähän vasemmalla kädellä töitä tehden. Loppujen lopuksi osa vaihto-opettajista on kuitenkin täällä vain bilettämässä, joten miksi minun pitää suhtautua tähän niin kuolettavan vakavamielisesti.

Yritän kuitenkin vielä pitää pientä toivoa yllä ja saada vapaa-aikani rakennettua niin, että se tarjoaisi hyvän vastapainon töissä turhautumiseen. Eilen sain vihdoinkin mentyä tutustumaan paikalliseen jalkapallo-/urheiluseuraan, joka tarjoaa myös tanssitunteja. Vastaanotto oli hyvä ja viikonloppuna ajattelin mennä zumbaamaan. Paikka on ihanan kälyinen, sellainen hyvin portugalilaisen näköinen sokkeloinen rakennus, jossa rappaus rapistuu ja maalipinta lohkeilee. Sisäpihalla pelataan keinonurmella jalkapalloa ja vanhassa urheilusalissa on tunteja flamencosta zumbaan ja kizombasta kilpatansseihin.

Olen kotiutunut viime aikoina myös Lissaboniin ja kaupungin sokkeloiset kadut ovat alkaneet jotenkin hahmottua. Yhä edelleen valtaosa katuverkostosta on täysin tuntematonta aluetta, mutta suuntavaisto on kehittynyt sen verran, että tiedän jotenkin mihin päin kulkea, jotta löydän metrolle tai lauttasatamaan.

Olen oppinut myös sen, että hämärän saapuessa puistopuissa alkaa parveilla tuhansia pikkulintuja yöpuuta etsiessään. Meteli jokaisen isomman puun ympärillä puoli kuuden korvilla on korvia huumaava, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen ulosteen määrään, joka unioksataistelun tiimellyksessä linnuista irtoaa. Muutaman kerran olen joutunut sellaisen tykityksen kohteeksi, että olen oppinut varomaan kyseistä ilmiötä. Valitsen kulkureitit puuttomilta alueilta ja juoksen lujaa, mikäli puun ja linnut joudun alittamaan. Vähän minua tosin nauratti eräs kerta kun palasin kotiin ja muutama turisti oli valinnut kahvilapöytänsä juuri sen puun alta, jonka ympärillä linnut alkoivat kokoontua. Siinä he sitten napsivat rauhassa pähkinöitä alkupalaksi autuaan tietämättöminä siitä, mitä kohta seuraa...

Sosiaalisia suhteita ja kansainvälisyyttä

Kaksi vuotta sitten asuessani Portossa hieroin lähempää tuttavuutta vakilounaspaikkani brasilialaisten myyjien kanssa. Eräänä päivänä he sitten vain pyysivät minua katsomaan jalkapallon MM-kisoja jättiscreenille keskustaan ja nykyään pidämme jopa satunnaisesti yhteyttä naamakirjassa. Sitä ei koskaan tiedä mistä uusia tuttavuuksia saa.

Siksi olenkin täällä Lissabonissa koittanut pitää silmäni ja korvani auki sosiaalisten suhteitten kehittelyn suhteen. Uusiin ihmisiin on pakko tutustua jossain, jotta saa edes jonkinlaisia sosiaalisia piirejä luotua. Lempi-italialaisen lounasravintolani tarjoilijat alkavat olla jo tuttuja, ja usein ehdimmekin jutella pitkät pätkät siellä käydessäni. (Näyttää siltä, että kukaan muu kuin suomalainen ei syö täällä neljän ja viiden välissä. Se on kertakaikkiaan väärä aika sekä lounaalle, että illalliselle, joten olen usein tuohon aikaan ravintolan ainoa asiakas.)

Tänään yllätyin, kun kuulin, että eräs tarjoilijoista on alunperin Intiasta eikä hänkään osaa puhua portugalia kuin ravintolasanaston verran. Hän oli ollut töissä pari vuotta Portugalissa paremman palkan toivossa. Tuntuu niin hurjalta törmätä täällä elämän tosiasioihin ja käsittää, kuinka huonoissa ja epävarmoissa olosuhteissa suurin osa maailman ihmisistä työskentelee ja miten suuria uhrauksia ihmiset tekevät oman elämänsä suhteen saadakseen edes pikkuisen paremmat puitteet elämälleen. Ehkä kyseinen tarjoilija on samassa tilanteessa kuin me, ehkä hänkin eli kielipuolena kaukana kotoaan ja olisi kaivannut uusia kavereita ja halunnut hieroa lähempää tuttavuutta, mutta sisäinen jörrikkä-suomalaiseni piti muurit niin korkealla, että lähempi tuttavuuden hierominen taisi jäädä tuleviin lounaskertoihin.

Nykyään on kovin muodikasta harrastaa "speed-datingia", eli tutustua pikavauhtia eri ihmisiin  löytääkseen mahdollisen seurustelukumppanin. Minunkin pitäisi uusien tuttavien saamisen suhteen harjoitella jotakin vastaavaa "speed-getting-to-know -tekniikkaa". Olen ystävien suhteen aika hitaasti lämpeävää sorttia, eli tarvitsen pitkän ajan luodakseni toivottavasti pitkäaikaisia ihmissuhteita. Täällä minun pitäisi olla huomattavasti kustannustehokkaampi. Pitäisi entistä enemmän vain kokeilla kepillä jäätä ja tutustua ihmisiin etsimättä ensisijaisesti mitään kovin syvällistä yhteyttä.

Illalla saimme kutsun lähteä yliopistolaisten kanssa illalliselle. Heillä oli mukanaan amerikkalais-meksikolainen perhetuttu, joka opiskeli Espanjassa. Söimme illallista marokkolaisessa ravintolassa, jonka tarjoilija oli suomalainen, ruotsissa kasvanut ja portugalilaisen naisen nainut mies. Naapuripöydässä illallisti ryhmä ruotsalaisia. Puolen yön lähetessä väsymys painoi sen verran, että tuntui mahdottomalta keskustella tarjoilijan kanssa suomeksi, pöytäseuran kanssa englanniksi sekä portugaliksi ja huudella naapuripöytään ruotsiksi. Tuntui kuitenkin kivalta päivän päätteeksi huomata, kuinka moninaisia kulttuureja, kieliä ja tarinoita maailmaan mahtuu.

Hedelmiä pallomeressä

Tänään saimme taas lahjoituksena muovikassillisen algarvelaisia appelsiineja, mandariineja, sitruunoita ja limejä. Koska omat takapihan puumme ovat menneet talvilevolle, on ihan mukava saada makeita ja tuoreita hedelmiä tuttavilta. Nyt niitä tosin alkaa olla niin paljon muovikasseissa, että keittiöstämme saisi halutessamme niin helposti myös pallomeren.

Olemme viime päivinä syöneet appelsiineja aamupalaksi ja puristaneet niistä tuoremehua, nyt pitäisi opetella valmistamaan hyvää limonadia, jotta sitruunatkin pääsisivät käyttöön. Opin tänään, että basilika taittaa kuulema hyvin sitruunan kitkeryyttä. Pitää alkaa treenaamaan hyviä sekoitussuhteita. Sitruunan kuorista saisi myös hyvää hedelmähauduketta, harmi vain etten ole kuumien juomien ylin ystävä.

On ollut luksusta saada appelsiinit valmiiksi poimittuna, sillä olen huomannut, että viime viikkoina takapihan ovien avaaminen lukoista on osoittautunut ylitsepääsemättömän hankalaksi toimenpiteeksi ja viimeistään takapihan puiden hämähäkinseitit ovat tappaneet täysin haluni poimia oman pihan appelsiineja. Tämän sadon viimeiset appelsiinit ovatkin usein lähteneet senhor vuokraisännän matkassa parempiin suihin. Nytkin odotan vuokraisäntää tulevaksi minä tahansa päivänä, sillä hän näyttää karsineen takapihalta yhden puun, ja oletan, että hän on myös ajatellut viedä ulkorakennuksen korkuisen oksakasan jossakin vaiheessa sieltä pois.

Taskuistani löytyi tänään kolme kovaa mantelipuun hedelmää. Ne ovat peruja uudenvuoden reissultamme etelärannikolta. Siellä perheen kolmevuotiaan pihahuvia oli hakata kivellä rikki kivikovia mantelinkuoria ja popsia sisältä löytyvät mantelit parempiin suihin.

Bom ano!

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!

Vuodenvaihde sujui melko rauhallisesti. Söimme illallista epämääräisessä kiinalaisessa ravintolassa, josta luulin lähes varmasti saavani ruokamyrkytyksen. Ruoka siellä oli kerrassaan mielenkiintoista ja hyvin Portugaliin integroitunutta. Riisi oli maustettu kanamunalla ja kinkkukuutioilla ja paistetut banaanit liekitettiin hirveän makuisella aquardente-viinalla, jonka jälkeen hedelmät muistuttivat pissapojan nesteessä uitettuja vetisiä uppopaistettuja lötköjä. (Tai siis mielikuvitukseni todistaa, että maku voisi olla sama, kokemusperäistä tietoa minulla ei ole.)

Puoleksi yöksi ehdimme joenvarrelle katsomaan ilotulitusta. Vanhemmanpuoleinen pariskunta korkkasi kuohuviinipullon ja tarjosi meillekin skumppahörpyt muovikupeista. Puolenyön jälkeen kävelimme takaisin kotiin.

Kouluvuosi alkaa huomenna, omalla kohdallani työt alkavat vasta tiistaina. Sitä odotellessa...

Ajatuksia, aterioita, Algarvea

Täällä on taas junalakko. Kuten oli viimeksi jouluna, ja kuten on säännöllisen epäsäännöllisesti ollut jo vuosia. Junalakot ovat omissa silmissäni alkaneet jo hieman kärsiä inflaatiota. Vaikka tuenkin koko sydämestäni paikallisen työväen taistelua puuttuvien oikeuksiensa puolesta, määrän sijaan pitäisi mielestäni keskittyä laatuun. Junalakot ovat täällä niin yleisiä, että jopa turistioppaat kehottavat niihin varautumaan. Paikallinen lehdistökin tyytyy kirjoittamaan lyhyesti ja toteavasti tyyliin "btw, junaliikenne on taas lakossa". Ei tällaisella viestinnällä minun silmissäni edistetä suuria tavoitteita ja saada myötätuntoa rautatieväen puolelle.

No mutta, onnistuimme kuitenkin pääsemään viimeisellä ja ainoalla junayhteydellä Algarvesta takaisin Lissaboniin. Toisaalta harmitti lähteä sieltä niin aikaisin, sillä yllätyksekseni kahdenkeskiseksi ajantapporeissuksi ajateltu matka osoittautuikin hienoksi seikkailuksi. Kerta toisensa jälkeen en voi kylliksi ylistää sitä tunnetta, kun luulee olevansa ypöyksin toisella puolella Eurooppaa ja yhtäkkiä huomaakin, että portugalilaiset tuttavat ovat jälleen ympärillä ja kutsuvat avosylin luokseen.

Kuten olen kymmeniä kertoja aiemmin jo todennut, kaikki kertomisen arvoiset sosiaaliset tapahtumat keskittyvät aina ruokapöydän ympärille. Näin kävi tälläkin kertaa. Nautittuamme illallisen sattumalta Faroon saapuneen kaverimme perheen kanssa saimme seuraavalle päivälle lounaskutsun tutkijakollegan perheen loma-asunnolle Taviraan. Ryskytimme sinne paikallisjunalla ihaillen upeita talvisia maisemia Algarven rannikolla. Kaktukset, flamingot, loputtomat appelsiinipuuviljelmät ja kirkkaansiniseltä taivaalta valkoiseksi kalkitut talot säihkymään saava aurinko olivat kaunista katseltavaa. Meitä oltiin vastassa juna-asemalla ja ajoimme vielä kymmenisen minuuttia kohti sukupolvelta toiselle siirtynyttä entistä maalaistaloa.

Rakennus oli kaikkea sitä, mistä olin aina haaveillut ja mitä olin nähnyt vain elokuvissa. Korkealla mäenkukkulalla sijaitseva keltainen tiilikattoinen rakennus kylpi auringossa. Ympäröivillä rinteillä kasvoi sitruunoita, appelsiineja, oliiveja, manteleita ja lukuisia muita puita, joista osa oli tosin melko riisutussa talviasussaan. Pihalla juoksenteli koirien lisäksi perheen kolme lasta. Olohuonetta koristi joulumänty. Kattotasanteelta näkyi horisontissa välkehtivä meri. Talo oli kertakaikkiaan kaikkea sitä, mistä olen aina haaveillut ja millaiseksi olisin halunnut itä-helsinkiläisen kaksionikin muuttaa (tunnetusti melko laimein lopputuloksin).

Iltapäivän auringonpaisteessa oli riittävän lämmintä ulkoterassilla lounastamiseen. Meitä varten oltiin valittu paikallisia perinneruokia, pieniä simpukoita alkuruoaksi ja seepiaa pääruoaksi. Jälkiruoaksi saimme oman tilan appelsiineja, raikkaita ja makeita. Lounas oli maittava ja kevyt. Harmiksemme kahvin jälkeen pitikin jo kiirehtiä takaisin junalle kohti Lissabonia. Mukaan viemisiksemme saimme ison muovipussillisen appelsiineja, sitruunoita ja tuoreita laakeripuun oksia, sekä kutsun tulla uudestaan. Mutta kuten mielelläni usein ajattelen, pitää lähteä, jotta voi palata.