Phantom of the Opera ja nollausta Lontoossa

Päivä Lontoossa takana ja neljäs musikaali koettu. Tällä kertaa vuorossa oli torstain iltapäivänäytös Phantom of the Operasta, jonka jälkeen löysin itseni tekemässä keramiikkaluonnoksia LSE:n luennolla jonka aiheena oli Skotlannin itsenäisyyssuunnitelmat. Illan kruunasi 3D Gravity-leffa IMAX-teatterissa. Mieli pitää pitää virkeänä, joten siksi löysin itseni näinkin erilaisista paikoista.

Alan pikkuhiljaa lämmetä Lontoolle, tai ennemminkin sen loputtomille mahdollisuuksille. Varsinkin Oxfordin ylisofistikoituneesta ilmapiiristä pakenemiseen Lontoo on nappivalinta. Silloin harvoin kun Lontoossa tulee käytyä, pitää painaa tukka putkella paikasta toiseen. Kaikkea siellä ei voi nähdä, ja joskus minua ärsyttääkin valita lukemattomista vaihtoehdoista ne pari-kolme, joita yhden päivän aikana ehtii tekemään ja kokemaan.

Phantom of the Opera oli taas ihan erilainen musikaali kuin aikaisemmat näkemäni. On ollut oikeastaan hienoa nähdä näin kirjava otos musikaaligenreä, joka kaikessa naiviudessaan on parhaimmillaan arjesta etäännyttävää visuaalista ilotulitusta ja houkuttelevan helppoa viihdettä. Katselulistalla on ollut ysäripoppia tykittänyt Spice Girls -floppi Viva Forever, satumusikaali Lion King, Queenin perinnöllä ratsastava We Will Rock You ja nyt tämä kummitus. Viimeisimmässä on ehdottomasti paras lavastus ja puvustus, mutta tarina ja käsikirjoitus oli melko lattea verrattuna esimerkiksi We Will Rock You:hun, jossa tarinankerronta kätki tasoja enemmän kuin pystyin rekisteröimään.

Olen vakuuttunut siitä, että musikaaliin pitää saada eturivin paikka, jotta ilmeet, eleet, lavasteet ja hikipisarat näkyvät tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Alennuslippujen metsästys parhaille paikoille onkin oma taiteenlajinsa, mutta nytkin pääsin kutittelemaan kapellimestarin niskakiehkuroita ja kurkkimaan orkesterimontussa nuuskaa jauhavien muusikoiden touhuja, (luonnollisesti suurimman osan ajasta keskityin itse musikaaliin, hehe).

Oxfordin eliittikupla - ajatuksia kuluneesta vuodesta

Viime viikkoina luulen oivaltaneeni jotakin oxfordilaisuudesta. Lähdön lähestyessä olen alkanut summaamaan kulunutta vuotta ja luulen, että on aivan luonnollista pysähtyä miettimään mitä vuodesta on oikeastaan jäänyt käteen. Minulla ei ole kertoa teille muuta kuin subjektiivisia kokemuksiani ja näkemyksiäni, joten silläkin riskillä, että sohaisen muurahaispesää, olen ajatellut kirjoittaa ylös joitakin huomioitani.

Vajaan vuoden olen päässyt tarkkailemaan tätä yläluokkaista pienoisyhteiskuntaa ulkopuolisen silmin ja ymmärtänyt sen, että täällä eläminen on vähän kuin leikkiä johon voi halutessaan heittäytyä täysillä mukaan. Vaikka Oxfordin kaupungin ja yliopiston väliin ei voi suoraan laittaa yhtäläisyysmerkkiä, ovat ne loppujen lopuksi käsi kädessä kulkeva parivaljakko, sillä kaupunki rakentuu ihmisistä, jotka siellä asuvat, eikä yliopistoa pääse täällä karkuun. Oxford heijastaa myös vahvasti yhteiskuntaa ja englantilaista kulttuuria, joka jo itsessään luokkayhteiskuntineen kaikkineen on hyvin erilainen tapa hahmottaa maailmaa ja kanssaihmisiä, kuin mihin olen tottunut.

Allekirjoitan täysin sen, että Oxford on valtavan kaunis kaupunki. Pittoreski, turvallinen, sopivan pieni ja vehreä. Täällä on kaikkea, mitä arkipäivän elämään tarvitsee. En vaihtaisi päivääkään tästä vuodesta pois. Nautin kauniista puutarhoista, joista, kanavista ja upeista puistoista. Keskustan colleget ja mukulakivikadut tiputtavat minut jatkuvasti vuosisatojen taakse. Ykköset yllä ja viitta niskassa illallisille menevät opiskelijat ja donit luovat tänne juuri sopivan kummallisen ilmapiirin. Osa minua voisi kuvitella asuvansa täällä pidempäänkin ja osa minusta nauttii tästä ilmapiiristä.

En kuitenkaan aivan varauksettomasti usko, että kaikki mitä Oxfordilla on tarjota, on pelkästään kaunista ja hyvää (tai hyväksi). Kaiken kauneuden keskellä tämä on oikeastaan aika raadollisen tuntuinen yhteisö. Ympäri maailmaa tänne kokoontuu hyväosaisia, varakkaita ja meriittien perässä ratsastavia ihmisiä kilpailemaan maineesta ja mammonasta ja luomaan suhteita tulevaisuuden eliittiin. Yliopistolla ylläpidetään jatkuvasti aivan omanlaista kulttuuria pitäytymällä tiukasti perinteissä, jotka näkyvät kaikessa, mitä yliopistolaisten arjessa tapahtuukaan. Mitä laajemman sosiaalisen verkoston itsellesi täällä kehität, ja mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä opit tuntemaan, sitä enemmän voit ihmisistä hyötyä. Juuri tuo viimeksi mainittu ominaisuus saa minulla joskus niskakarvat nousemaan pystyyn, sillä on vain hiuksen hieno raja ja veteenpiirretty viiva, milloin ihmissuhteista tulee hyväksikäyttöä ja hyötysuhteita. Minusta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta katoaa jotakin ainutlaatuista, jos se keskittyy kilpailemiseen ja oman erinomaisuuden korostamiseen, sen sijaan että se näkisi myös kompastumisen ja kaatumisen kauneuden.

Suhteiden luominen ja verkostoituminen ei olisi välttämättä niin huono asia, ellei siitä tulisi täällä joillekin ihmisille elämäntarkoitus, jossa aikaa jaetaan vain omaa egoa pönkittäville ihmisille. Täällä yliopisto ei ole vain opinahjo tai työpaikka, jossa oleskellaan virka-aikaan. Monen yliopistolaisen elämä rytmittyy yliopiston opetuksen, tutkimuksen ja edustusillallisten mukaan. Se on yhteisö, jossa parhaassa/pahimmassa tapauksessa aamusta iltaan asutaan, ruokaillaan, harrastetaan ja seurustellaan  niiden itselle hyödyllisten ja tarpeellisten ihmisten kanssa. Jää loppujen lopuksi itselle valittavaksi lähteekö tähän mukaan, vai jääkö ulkopuoliseksi. Jos päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon, Oxfordin idea kuivuu ikään kuin kasaan, jos taas lähtee mukaan, pääsee parhaassa tapauksessa rakettikyydillä huipulle, tai sitten tipahtaa kaikkensa antaneena ja hyväksikäytettynä kyydistä.

Oxford on varmasti maineensa ansainnut, mutta maineen takana on paljon sellaistakin, jota harvemmin otetaan puheeksi, kun maineikkaita yliopistoja glorifioidaan. En missään nimessä väitä, että kaikki täällä olisi vain kieroa peliä tai ihmiset poikkeuksetta itsekkäitä oman edun tavoittelijoita. En välttämättä pidä edes vääränä sitä, että tällaisia eliittikeskittymiä ylläpidetään ja ne saavat arvostusta. Olen kuitenkin onnellinen, että pääsen lähtemään täältä pois, ennen kuin huomaamattani minut kaapattaisiin tähän kuplaan ja vieraantuisin ympäröivästä todellisuudesta.

Oxfordin elossakin on hetkensä

24-72 tunnissa netti on toiminnassa. Näin Plusnetin asiakaspalvelu on sanonut meille kahden ja puolen viikon aikana aika monta kertaa. Ja tänään ongelmien piti viimeisimpien tietojen mukaan olla ratkaistuna, mutta ilmanpa edelleen ollaan. (Onneksi luottokortilla pääsee polskimaan internettiin kun vieroitusoireet äityvät oikein pahoiksi.)

Tulin tänne kirjoittaakseni, että viime viikkoina elo täällä on ollut oikeastaan aika mukavaa. Ehkä jopa melkoisen kivaa. Elämä on ollut sosiaalisesti mielenkiintoista ja vaihteeksi jopa älyllisesti haastavaa. Hah! Minulla piti olla kauheasti juttuja kerrottavaksi, mutta näin yön pikkutunneilla en muista niistä murto-osaakaan.

Taidan kerätä vähintään yksien yöunien ajan inspiraatiota blogiteksteihin, mutta muutaman kuvan keramiikkapajalta laitan tähän yhteyteen. Seuraavista kuvista löytyy kolme, tai tarkalleen ottaen neljä työtäni, arvaatteko mitkä?

Uniformuja ja marssia aamupalaksi

Kyllä minä vielä sen ymmärrän, että on normaalia herätä sunnuntaiaamuna kirkonkellojen pankutukseen, mutta se, että pikkuisella kotikadullamme marssii sunnuntaiaamuna sotilaat raivotautisen left-right-left-right -huudon saattelemana, sai minut tänä aamuna hieraisemaan kahdesti silmiäni. 

Kun unihiekat olivat karisseet silmistäni sotilaallisessa tahdissa, keksin syynkin tälle kummalliselle tapahtumalle. Sunnuntaina vietettiin jotakin kansallista sotaveteraanipäivää. En ihan niin pitkälle jaksanut asiaa tutkia, että olisin sisäistänyt tarkempia aattellisia yksityiskohtia, mutta oletin, että menneiden ja nykyisten sotien kanssa tällä täytyy olla tekemistä, luvassa on paljon uniformuja ja keskustassa tapahtuu varmasti jotakin kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti mielenkiintoista tarkkailtavaa. Heitin takin niskaan, kaappasin kameran kainaloon ja lähdin hyvässä seurassa katsomaan, mitä muistikortille ja verkkokalvoille tarttuisi.

Ulkomailla erilaiset muistojuhlat ja merkkipäivät ovat kiinnostavia tapahtumia erityisesti sen vuoksi, että ne heijastavat osallistujien ja yhteiskunnan arvomaailmaa. Tekee hyvää ravistella omia näkemyksiä ja käsityksiä, sillä kotimaassa sitä sokeutuu helposti tuttuihin ja turvallisiin tapoihin ja perinteisiin kyseenalaistamatta ollenkaan sitä, onko niille mitään muuta syytä kuin se, että niin on aina ennenkin tehty.

Oxfordin paras libanonilainen ravintola

Valjastan tämän blogikirjoitukseni nyt puhtaasti mainostamiseen, sillä minusta hyvät ravintolat ansaitsevat sosiaalimediassa hehkutusta. Menkää Oxfordissa syömään aivan ihanaan libanonilaiseen ravintolaan, Al-Salamiin Park End Streetillä. Eipä tässä sitten muuta.

Kuluttajansuojaa jännän äärellä

En ole päivitellyt blogia taas herrasiin aikoihin, kun internettiä meille toimittava Plusnet on sössinyt oikein olan takaa. Olemme siis käytännössä edelleen netittömiä, mutta onneksi satunnaisia mahdollisuuksia päästä sähköpostiin ja sosiaalimedioihin on ympäri kaupunkia.

Huonomaineisesta Plusnetistä pitää sanoa sen verran, että niin kauan kun palvelu toimi, minulla ei ollut mitään valittamista siitä. Puskaradion ennustus kävi toteen kuitenkin siinä vaiheessa, kun piti olla yhteydessä  asiakaspalveluun. Iso-Britannian kuluttajansuoja on jo valmiiksi ihan pyllystä, ja kun Plusnetissä on onnistuttu menemään sen suhteen vieläkin syvemmälle, ongelmat alkavat kasaantua, eikä niiden selvittelystä surkean asiakaspalvelun kanssa meinaa tulla enää yhtään mitään.

Tähän liittyen onkin tullut useampana päivänä mieleen (jos sallitte aasinsillat) se, että ihmisen mieli on kyllä erityisen jännä apuväline. Sen kun voi valjastaa melkein mihin tarkoitusperiin tahansa. Kuten vaikkapa nyt, kun paluu Suomeen alkaa lähestyä, on kerrassaan herkullista glorifioida koko Suomi maasta taivaisiin paratiisina, jossa kaikki toimii paremmin kuin Englannissa. Pakko kai niin on ajatella, edes vähän, jotta paluu muodostuisi vähän helpommaksi. Routalemmen Pekkaa lainatakseni, jännän äärellä ollaan.